Tämä lukko näyttää kyllä aika heppoiselta, sanonpahan vaan. Oletteko te ihan varmoja, että se pitää? Nykyajan murtomiehet eivät pysähdy mihinkään. Ja täällä teillä on elektroniikkaa vaikka muille jakaa, juuri remontoitu Irma nyökkäsi ovea kohti ja naputti sitä tarkastavasti kynnenkärjellä. Hänen suora, harmaanbeige villakangastakki istui täydellisesti, ja silmissä välähti epäluuloa.
Senja veti syvään henkeä, yrittäen peittää hermostuksensa. Hän vilkaisi miestään Tommia, joka juuri irrotti kirkkaan sinisen suojakalvon uuden oveen asennetusta ovisilmästä. Tommi käänsi päätään, kohtasi vaimonsa katseen ja nykäytti olkiaan: koeta kestää, se on vain äiti.
Irma, tämä on italialainen, murtosuojattu Abloy, neloskategoria, Senja vastasi rauhallisesti ja avasi oven kutsuen anoppiaan sisään. Otimme asiasta selvää, on hyvät arvostelut. Ja hälytysjärjestelmä tulee ensi kuussa. Tule nyt lämpimään.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Irma astui heidän omaan kotiinsa. Sitä oli odotettu viisi pitkää vuotta. Viisi vuotta alivuokralla ja siivoamista muiden nurkissa. Viisi vuotta kun joka sentti säästettiin: ei reissuja, ei turhia kahveja. Mutta sitten, viimein, asuntolaina järjestyi, avaimet annettiin käteen, ja loputtomalta tuntunut remontti jäi taakse. Tämä asunto tämä linnake oli heidän. Kaikki oli heidän valintaansa, valkoiset laatat, tummanvihreät seinät, jokainen kompromissi rakkaudella ja väittelyllä tehty.
Irma astui tuulikaappiin, mittasi vaaleat seinät tuimalla katseella, arvioi liukuovikaapin ja huokasi.
Paljonko tuossa menee pesuainetta, kun tuollainen vaalea, hän sanoi ojentaessaan takkinsa Tommille. Jos minua olisitte kuunnelleet, olisitte ottaneet edes ne vanhanaikaiset paperitapetit, ne kestää. No, nuoriso päättää, päättää sitten.
Senja nielaisi kommentin. Turha kiistellä: Irma oli niitä ihmisiä, jotka uskoivat oman näkemyksensä olevan luotettavin kompassi koko maailman myrskyssä. Poikkeamat reitiltä ymmärrettiin vain uhmaksi tai typeryydeksi.
Kierros asunnossa kesti reilun tunnin. Irma kokeili vedenpaineen suihkussa, rutisti makkarin verhoja sormissaan (“Tätäkö te kutsutte luonnonkuiduksi?”), avasi jääkaapin tavalla, jolla elintarvikeviranomaiskin olisi ollut ylpeä. Tommi kulki perässä ja myötäili, teki parhaansa tasoittaakseen tilanteen. Senja kattasi pöytää, tunsi hermostuksen nousevan. Hän tajusi: tämä ei jäisi vain kahvitteluksi. Sisimmällä jyskytti vaisto kohta edessä olisi myrsky.
Kun kaikki istuivat pöydän ääreen ja Tommi kaatoi teetä Arabian kuppiin, Irma leikkasi pienen palan rahkapiirakkaa ja meni asiaan.
Onhan tämä tilava ja valoisa, hän aloitti ja taitteli servetin siististi. Mutta Tommi, minua mietityttää. Te olette niin menossa kaiken aikaa, työmatkat ja muut Ja täällä on uudet putket ja sähkötkin. Jos jotain sattuu hana hajoaa, tai rauta jää päälle?
Äiti, meillä on raudassa ajastin ja automaattisammutus. Putketkin on uusinta mallia. Tommi nauroi.
Vahinko ei kato laitteita, Irma nosti etusormen ilmaan. Muistatko Kirsin, naapurin? Hänen poikansa lähti lomalle ja patteri räjähti. Viisi asuntoa vedessä, ja jos ei olisi ollut vara-avainta, ovet olisi menneet vaihtoon. Siksi ajattelin: tehkää minulle avainkopio. Olisin rauhallisempi.
Senja jäi kesken hörpyn. Tee maistui äkkiä kitkerältä. Hän laski kupin hiljaa. Tässä se oli. Juuri tämä tunne oli tehnyt levottomaksi.
Miksi, Irma? Senja kysyi hiljaa mutta päättäväisesti.
No jos vaikka kadotatte avaimen, tai ovi lävähtää lukkoon! Tai lähdette ulkomaille, kukat täytyy kastella, pölyt pyyhkiä, ruokapakastin sulattaa. Minä voin hoitaa, olen kuitenkin eläkkeellä, aikaa riittää
Kolmen vuoden takainen muisto palasi. Silloin he olivat vielä vuokralla, ja Irma, suostuteltuaan Tommin kerran, sai viikoksi vara-avaimen kun pariskunta oli Senjan vanhemmilla Pohjanmaalla. He palatessaan löysivät asunnon siivottuna, alusvaatteet uudelleen lajiteltuna (“niin, että löytyy järjellä”), kattilat järjestelty toisin, päiväkirja pöydällä. Irma oli “vahingossa pyyhkinyt pölyt”, mutta Senja näki kyllä, että oli lukenut kaiken.
Kiitos, Irma, mutta pärjäämme kyllä. Meillä on vain kaktus ja se pärjää kuukausia ilman kastelua. Jos hukkaamme avaimet, soitamme lukkosepän. Ei nykyään mikään suuri asia, Senja sanoi tasaisella äänellä.
Irman katse terävöityi.
Lukkoseppääkö aiot palkata, vieraan ukon, kalliilla rahalla? Tuhluri olet kyllä, Senja. Tarjoan ilmaista apua, ja silti. Tommi, mikset sano mitään? Kerro vaimollesi tässä on kyse turvallisuudesta!
Tommi yskähti. Hän vihaa näitä hetkiä kun piti valita kahden rakkaimman väliltä. Hän katsoi vuorotellen äitiä ja vaimoa. Senjan katseessa paloi vankkumaton ei.
Äiti, miksi sinun täytyisi kulkea poikki Helsingin päästä päähän meidän perässä? Sä asut Tapanilassa, me Lauttasaaressa, kaksi tuntia suuntaansa. Jos sattuu jotain, minä ehdin vartissa, Tommi yritti diplomaattisesti.
Ei se ole nopeudesta kiinni! Irma sähähti. Se on luottamuksen kysymys! Vai luuletteko, että minä varastaisin teiltä? Äiti! Minulla on oikeus huolehtia lapsestani. Tommi, olet vaimosi tossun alla. Sitä tämä on!
Irma, mennään jo asiaan, Senja puuttui peliin, kasvot punastuen. Et kai sinä nyt usko, että pidämme sinua varkaana? Kyse on yksityisyydestä. Tämä on meidän koti. Meidän perhe. Me haluamme olla täällä isäntiä. Molemmat. Vara-avaimet kaventavat omaa tilaa vaikka ne olisivatkin vain läheisillä.
Yksityisyyttä! Irma matki halveksuen. Sanoja keksitään, mitä ihmettä! Minä olen pyyhkinyt sun peppusi, Tommi, vielä viisivuotiaana. Nyt ei äidille sallita avainta. Häpeällistä.
Hän työnsi piirakkalautasen pois merkiksi, että ruokahalu oli mennyt.
En minä nyt heti avainta vaadi, hän lausui loukkaantuneen marttyyrin tavalla. Mutta ensi viikolla kun käytte keskustassa, teetätte yhdet kopiot ja viette minulle. Tai minä voin tulla hakemaan. Niin minä rauhoitun, muuten verenpaine nousee!
Ilta jatkui kireänä. Irma vastasi enää vain yksisanaisesti, eikä hymyn häivääkään enää näkynyt. Ovelta hän vielä mulkaisi lukkopesää ja tokaisi:
Miettikää tarkkaan. Ylpeys käy lankeemuksen edellä.
Oven suljettua Senja rojahti seinää vasten.
Tommi, tiedäthän, että minä en anna hänelle avaimia. En koskaan, hän sanoi matalalla äänellä.
Tommi hieraisi otsaansa.
Senja… hän vaan haluaa huolehtia. Sellaista vanhan kansan kontrollia. Voisi antaa kopion, hän unohtaisi sen hyllylle eikä muistelisikaan. Ja riidat loppuisivat.
Muistatko, mitä kävi vuokra-asunnossa? Hän tuli sisään omilla avaimillaan kesken meidän unien ja laittoi herätykseksi lanttukukon porisemaan lauantai-aamuna. Minä haluan kävellä kotonani alusvaatteissa, jättää tiskin yöksi, jos huvittaa, enkä pelätä että sinun äitisi marssii sisään. Tämä on meidän turvapaikka, Tommi.
Tiedän Mutta äiti soittaa mulle nyt joka päivä ja valittaa, että joudutaan hänen takiaan sydänkohtaukseen.
Olkoon niin, mutta avaimia en anna. Jos annat kopion salaa, minä vaihdan lukon, sen lupaan.
Viikko kului painostavissa merkeissä. Irma soitti Tommille joka ilta aloittaen voinnistaan (“sydän takoo”, “jalat krampissa”), jatkaen säästä ja lopulta päätyen: “Onko avain valmis? Milloin saat tuotua?”
Tommi valehteli kiireitä, unohtuneita avaimia, suljettuja lukkoliikkeitä. Hän odotti, että äiti hellittäisi, mutta Irma ei ollut niitä jotka hellittävät.
Torstaina Irma soitti Senjalle.
Hei Senja-kulta. Mitä kuuluu, miten työt sujuu? äänessä makea pehmeys.
Kiitos Irma, hyvin.
Kävin muuten kirkossa, sytytin kynttilän teidän asunnon puolesta. Pappi sanoi että koti pitäisi siunata ja ripustaa varjeluksen ikoni ovenpieleen. Ostin sellaisen. Ajattelin tulla tuomaan huomenna, Tommi on töissä, eikö? Voisit antaa minulle avaimen tai jättää sen lenkkipolulle roikkumaan, käyn nopeasti suorittamassa siunausriitin.
Senja puristi puhelinta rystyset valkoisina.
Kiitos, Irma, mutta hoidetaan sekin sitten, kun olemme koko perhe paikalla. Avainta en jätä minnekään.
Miksi olet niin jäärä? Onko tämä sinun mielipiteesi vai yllytätkö sinä Tommia omaa äitiään vastaan? Tommi ei ennen ollut tällainen. Sinun syytäsi tämä!
Irma, tämä on yhteinen päätös.
Päätös! Lapsia olette vielä, naurettavaa. Olen minäkin elämässä oppinut, minä kyllä tiedän! Jos et ole avainta tuonut viikonloppuun mennessä, olet minulle kuin vieras. Minä en enää tule käymään.
Puhelu katkesi. Senja jäi tuijottamaan mustaa näyttöä, kädet täristen. Tämä oli kiristystä. Kylmää, klassista emotionaalista kiristystä.
Illalla Tommi tuli kotiin synkän näköisenä.
Äiti soitti. Itki, kertoi saaneensa jonkun kriisin, ambulanssi kävi. Sanoi, että olemme kylmiä ja ajamme hänet hautaan. Senja, annetaan avain, saadaan tämä loppumaan. Mä sanon äidille tiukasti, ettei tule silti käymään ilman soittoa.
Senja halasi Tommia ja auttoi riisumaan takin.
Tommi, tiedän että tämä on vaikeaa sinä rakastat häntä. Mutta jos nyt annamme myöten, se ei lopu ikinä. Tänään avain, huomenna verhot, ylihuomenna lasten nimet. Tämä on manipulointia. Jos hellität nyt, meidän oma elämä katkeaa.
Tommi painautui vaimonsa syliin, hiljaa.
Keksin jotakin, hän sanoi viimein.
Lauantai tuli. Oli tarkoitus nauttia vapaasta, nukkua, laittaa lohikeittoa, katsoa elokuva. Mutta kello kymmeneltä ovikello soi.
Kuka siellä? Tommi mumisi.
Avaa, poika äiti täällä! Toitin tuliaisiakin! Irman ääni helisi.
Senja ja Tommi vilkaisivat toisiaan. Ei soittoa, ei ilmoitusta. Hän tuli, koska halusi.
Eikö me sovittu Senja kuiskasi.
Ei auta. Ei sitä ulos voi jättää, Tommi huokaisi.
Irma astui asuntoon kuin keisarinna. Kaksi valtavaa muovikassia käsissään.
Toitin perunoita, hilloa, puolukoita ja vähän leipää. Syökää nyt oikeaa ruokaa älkää einespaskaa, hän julisti ja ryhtyi purkamaan ostoksiaan keittiöön. Täällä on sitten illan tiskitkin likoamassa Senja, hyvä emäntä pitää tiskit aina pestynä.
Senja seisoi kahvinkeitin ääressä kylpytakki päällä ja huokaisi syvään.
Irma, meillä on vapaapäivä. Teemme asiat omassa tahdissa.
Niinpä niin Irma tuhisi. Mutten nyt siitä. Tommi, tule.
Tommi astui paikalle.
Irma nosti laukusta hopeisen, pyhimyksellä koristellun avaimenperän.
Tämän ripustan niihin avaimiin, jotka teetätte minulle. Ovatko valmiina?
Kylmyys huokui ilmasta. Tommi katsoi äitiä, sitten Senjaa, joka seisoi ikkunan äärellä kädet ristissä. Nyt oli hänen vuoronsa. Jos hän antaisi periksi, toisen kunnioitus murentuisi. Turva katoaisi.
Tommi istui pöytään Irman vastapäätä ja otti äidin kädestä kiinni.
Kiitos tuomisista ja avaimenperästä, hän sanoi. Mutta avainta et saa.
Irman silmät laajenivat.
Mitä?! Tämä on vitsi!
Ei ole. Nyt päätettiin, ettei vara-avaimia ole. Kummallakin meillä on omat avaimet, kolmatta ei.
Mutta miksi?! Minähän olen äiti ajattelen vain teidän parasta!
Juuri siksi. Olet äiti, et vartija. Me haluamme asua täällä omillamme, vastata itse mokistamme. Jos hukkaamme avaimet, soitamme lukkosepän. Jos vahinko sattuu, kannamme itse seuraukset. Tämä on meidän elämää, Tommi vastasi lujana.
Irma repäisi kätensä pois, kasvot punehtuivat.
Se on tuo sinun vaimosi! Hänen sanojaan nuo ovat! Oletko sinä nyt äitiäsi vastaan, valitsetko hänet minun sijastani?!
En valitse ketään. Mutta tätä päätöstä saat kunnioittaa. Jos et, yhteydenpito vähenee.
John kiersi hiljaisuus. Jääkaappi hurisi. Irma katsoi Tomin kasvoja kuin olisi ensimmäistä kertaa näkemässä. Hän nousi hitaasti.
Olkoon sitten. Eläkää miten elätte. Mutta kun pulaan joudutte, älkää minuun yhteyttä ottako.
Hän tarttui laukkuunsa ja meni eteiseen. Tommi meinasi seurata, mutta Irma viittasi.
En tarvitse apua. Siirryn ihan itse.
Ovi paiskautui kiinni. Senja painautui Tommia vasten, kädet tämän ympärille.
Olet minun sankarini, kuiskasi hän.
Tuntuu kuin olisin pettänyt jonkun Tommi katsoi ovea huokaisten.
Et sinä ketään pettänyt. Nyt vain aikuistuit. Tämä on kasvua, Tommi.
Ensimmäinen kuukausi Irma ei soittanut, ei vastannut viesteihin. Tommi kävi jättämässä ruokaa oven taakse, mutta äiti ei avannut vaikka oli selvästi kotona.
Senja näki Tommin tuskan, mutta ei antanut periksi.
Sitten tuli myrsky oikea kesämyrsky. Irman lähiössä meni sähköt ja sähkötolpat kaatuivat. Tommi näki uutisista mitä kävi ja lähti heti töistä. Senja lähti mukaan.
He löysivät Irman keittiössä kynttilänvalossa, paine lääkitys lopussa, hikisen pärskivänä. Kun he veivät lääkkeet, lämpimän ruoan ja seuran, Irma purskahti kyyneliin ei teatraalisesti, vaan hiljaa, aidosti.
Ajattelin, etteivät he enää välitä, hän nyyhkytti.
Tietenkin me välitämme. Sinä olet meidän äiti. Me vain haluamme elää omassa kodissa, vapaasti, Tommi sanoi.
Sinä iltana istuttiin pitkään. Sähköjä ei tullut, kynttilät heittivät outoja varjoja seinille. Kukaan ei maininnut avaimista enää mitään.
Lähtiessään Tommi kysyi:
Tulisitko meille, kunnes sähköt palautuvat?
Irma katsoi nuorta perhettä ja sen jälkeen kissaa, joka kiehnäsi jaloissa.
En minä. Kotonani viihdyn, ja kissa tarvitsee hoitoa. Käykää tekin töihin.
He jättivät Irman ja saivat hyvästiksi uudenlaisen katseen ei enää komentelua, vaan ehkä pienen vilauksen kunnioitusta.
Soitelkaa joskus, Irma sanoi hiljaa. Ilman syytäkin.
Ilman muuta, Irma, Senja hymyili. Sunnuntaina on tarjolla mustikkapiirakkaa!
Puolessa vuodessa heidän välilleen syntyi uudenlainen rauha. Vara-avainta ei tullut, mutta Irma löysi tekemistä: mukana veteraanikuorossa ja sauvakävelytiimissä riitti kiirettä. Ei ollut aikaa muutella Senjan kaappijärjestyksiä.
Ja kun Tommi ja Senja laittoivat kotioven kiinni ja pyörittivät lujaa lukkoa tunsivat joka kerta lämmön. Tämän oven takana oli heidän maailma, vain heidän. Vieraat olivat tervetulleita jos osasivat kunnioittaa rajoja.
Joskus läheisyyttä vaalii parhaiten sulkemalla oven juuri oikeaan aikaan.
