Hilkka, en oikeasti jaksa nyt, olo on hirveä, Eerika kuiskasi tuskin kuuluvasti, kun makuuhuoneen ovi avautui ja kirkas auringonvalo tulvahti sisään anopin mukana.
Ai et jaksa? Hilkan ääni helisi kuin kireä viulunkieli. Kuka sen sitten tekee, jos et sinä? Minä sinun ikäisenäni seisoin Valmetilla kahdeksan tunnin vuoroissa, vaikka oli kuume tukevasti yli 39. Ei kukaan minua säälinyt. Mutta hengissä selvittiin.
Eerika yritti nousta tyynyjensä päältä, mutta huimaus iski kuin laine merellä ja hän joutui painautumaan takaisin. Kylmä hiki kasteli otsan. Lämpömittari oli aamulla näyttänyt 38,7 astetta. Koko kroppa oli kuin litistetty, kurkkua kirveli niin että vedenkin nieleminen sattui.
Varasin ajan terveyskeskukseen, Eerika sanoi hiljaa. Tarvitsen vain tämän päivän vuodelepoa.
Ai sitä nykyajan heikkoutta taas, Hilkka paukahti ja käveli ikkunalle, aukaisi sen kokonaan. Katso nyt peiliin, nuori ja terve nainen, ja kuitenkin vain makaat. Minulla oli sinun iässä jo kaksi lasta, kävin töissä ja pidin kodin kunnossa. Yksi ei jaksa itseään hoitaa, voi hyvänen aika.
Eerika vaikeni. Ei jaksanut väitellä vastaan. Mihin se olisi johtanut? Kolme vuotta kun oli asumista tässä asunnossa takana, yrittämistä selittää, pyytää ymmärrystä, todistaa omat tunteensa tuloksetta. Hilkka oli päättänyt olla paitsi asunnon, myös heidän, Eerikan ja Mikon elämän, emäntä.
Astiat on tiskissä, näin kyllä, anoppi jatkoi, kurkisteli keittiöön. Lattiat pesemättä milloinko ne on viimeksi kunnolla pesty? Mitä se Mikko sanoo kun tulee kotiin? Onko kiva tulla tällaiseen sotkuun?
Minä pesen kun jaksan nousta, Eerika nielaisi, irvistäen kivusta. Huomenna viimeistään.
Aina se on “huomenna”! Hilkka tuhahti. Nuoriso ei koskaan tartu kiinni asioihin nyt, kaikki siirretään. Kun minä olin nuori, jos jotain piti tehdä, sen teki heti. Ei meillä kiukuttu ja sairasteltu. Nyt jos kurkkua vähänkin kutittaa, makaillaan viikon.
Eerika sulki silmänsä, yritti olla kuulematta, mutta Hilkan ääni leikkasi heikot ajatuksetkin. Hän muisti miten eilen iltavuoron jälkeen raahautui kotiin, tuskin jaksoi vaihtaa yöpaitaa, saati lämmittää ruokaa. Kaikki voimat olivat jo töissä menneet.
Missä Mikko on? Hilkka palasi eteiseen.
Töissä. Tulee illemmalla.
No totta kai. Mun poika sentään tekee töitä, ansaitsee rahaa, ja sinä vain makaat täällä. Hyvinhän sinulla asiat.
Minäkin töissä olen, Eerika huomautti matalasti. Me yhdessä maksetaan kaikki.
Kaikki vai? Minun asunnostani ette kyllä mitään maksa! Elätte täällä ilmaiseksi. Jos minua ei olisi, te asuisitte jossain yksiössä vuokralla. Turha puhua ‘yhdessä’.
Eerika vaikeni taas. Tämä oli se ässä, jolla Hilkka aina pelasi kun tuli tarve muistuttaa kuka päättää. Kyllä se asunto oli Hilkan nimissä, ja alun perin “väliaikaisesti” piti sinne muuttaa kunnes tulee parempi tilanne mutta niinpä sitä ollaan jo kolme vuotta eletty toisen katon alla.
Käyn kaupassa kuitenkin kun kerran sinusta ei ole apua, Hilkka totesi, otti laukun ja meni ovelle. Mutta kun tulen takaisin, täällä pitää olla siistiä. En halua, että Mikko näkee tällaista. Ja tuuleta nyt, on täällä tukalaa.
Hilkka lähti ja Eerika antoi viimein kyynelten tulla. Ei siksi että sattui, vaan koska sairaanakaan ei ollut oikeutta olla hetkeäkään rauhassa. Rauhassa sairastaa; sekin piti ansaita.
Kaksi tuntia myöhemmin terveyskeskuksesta tuli kokenut terveydenhoitaja katsomaan Eerikaa. Mummomainen nainen mittasi, tutki ja kirjoitti viikon sairasloman.
Sinulla on influenssa. Lepää nyt ja juo paljon. Älä tee kotitöitä, sairasta loppuun kunnolla. Elimistö tarvitsee lepoa eikä sankaritekoja, hoitaja naputti papereita.
Kiitos, Eerika kuiskasi.
Asutko yksin?
Miehen kanssa, anoppi käy täällä usein.
Hyvä. Kerro heille, etteivät jätä kaikkea sinun harteillesi. Ei sairaana oleminen ole häpeä. On lupa olla heikko. Lepää rauhassa, älä yritä jaksaa liikaa.
Hoitajan lähdettyä Eerika ajatteli, miten Mikko tulisi taas kiusaantuneena kotiin; miten tämä varmasti taas vain tyytyisi äitinsä sanomisiin, ja pyytäisi Eerikaa “olemaan välittämättä”. Hän tiesi liiankin hyvin tämän kuvion.
Illalla Mikko todella tuli, väsynyt mutta iloinen kunnes huomasi Eerikan posket kuumina ja silmät täynnä vettä.
Sinulla on vieläkin kuumetta, vai?
Oli melkein 39 aamulla. Terveyskeskuksesta tuli sairasloma viikoksi.
Niinkö pitkäksi aikaa?
Koko viikoksi.
Mikko istui sängyn laidalle, katsoi eteensä.
Kävikö äiti täällä?
Kävi. Sanoi taas että laiskottelen, että pitäisi siivota koti ja olla kunnolla.
No… Sinä tiedät, millainen hän on. Siinä missä hänen ikäpolvensa kasvatettiin ihan toisin.
Mikko, minulla on tosi huono olo, Eerika kääntyi häneen päin, silmät punoittaen. Ei minulla ole voimia puolustella koko ajan itseäni. Tarvitsen vain rauhaa sairastaa.
Mä ymmärrän, Mikko painoi kätensä Eerikan käteen. Koeta olla välittämättä. Kohta äiti lähtee mökille, ja täällä on taas rauha.
Ja sitten kun hän tulee takaisin, kaikki alkaa uudestaan?
Älä nyt ajattele sitä. Lepää, syö jotain. Teen sinulle teetä.
Mikko meni keittiöön Eerika jäi yksin, tuska painoi rintaa raskaammin kuin tauti. Mikko rakasti häntä kyllä, mutta kun piti valita, tämä valitsi hiljaisuuden. Tällaisen mökin sisällä ollessa nainen oppii, miten “ei pahenna tilannetta” samaan aikaan tarkoittaa, että kukaan ei puolusta.
Seuraavat päivät soljuivat samaa kaavaa. Mikko lähti aamulla, palasi illalla. Eerika oli yksin, voimat pienet kuin talvella kellarissa säilötyt marjat.
Kolmantena päivänä, kun Eerika torkahteli lääkkeiden jäljiltä, ovikello soi. Hitaasti hän nousi, laahusti lattiaa pitkin ja avasi oven. Naapurissa asuva Maija-täti, pyylevä ja aina ystävällinen, se seisoi ovella, hymyillen villahuivinsa alta.
No voi hyvä lapsi, miten huonona olet! Tulinkin vaan kysymään, onko sinulla tulitikkuja. Mutta auta armias, nyt katsotaan, että pääset takaisin petiin.
Maija talutti Eerikan vuoteeseen, asetteli peiton kunnolla.
Oletko yksin täällä nyt?
Mikko on töissä.
Kuka hoitaa sinua?
Ei oikeastaan kukaan.
Maija pyörähti keittiöön ja kohta toi höyryävän kupillisen teetä, johon oli lisätty puoli purkkia vadelmahilloa. Eerika kiitti lähes kyynelsilmin.
Joskus elämä antaa aikaa miettiä kuka oikeasti välittää, Maija istuutui viereen. Oletko kauan sairastanut?
Kolmatta päivää.
Nyt sinä vain lepäät, älä tee yhtään mitään. Minä näen kyllä ikkunasta, jos täällä joku tarvitsee kuria.
Eerika nauroi vaimeasti; rinnassa tuntui oudon kevyeltä.
Kävikö Hilkka? Maija kysyi yhtäkkiä vakavana.
Kävi. Sanoi etten saisi laiskotella.
Maija huokaisi syvään.
Tiedän Hilkan vuosien takaa. Vahva nainen, mutta ei osaa hellittää. Hänellä on tapana kuvitella, että hänen tapansa on ainoa oikea. Mutta muista tämä: jokainen saa joskus olla heikko. Sinäkin.
Eerika huomasi kyyneleiden tulleen silmiin ihan itsestään.
Koen olevani huono, kun en pärjää. Kaikki, mitä teen, tuntuu olevan liian vähän.
Sinun ei tarvitse todistaa kenellekään mitään. Kodin seinät eivät määrittele, millaista arvoa sinulla on. Rakentaessasi rajat, muista että kyse ei ole sodasta, vaan huolenpidosta itseäsi kohtaan.
Mutta tämä on hänen kotinsa…
Onko se syy alistua pahaan oloon? Maija pudisteli päätään. Ei. Olethan sinäkin ihminen, sinulla saa olla oikeuksia.
Mitä minä sitten teen, jos en voi koskaan väittää vastaan? Mikko vain pyytää ‘olemaan väittämättä’ ja Hilkka suuttuu heti.
Et ole täällä tappelemassa ketään vastaan. Kuvittele aina näkymätön lasiseinä sinun ja Hilkan väliin. Kaikki hänen sanansa jäävät ulkopuolelle eikä osu sinuun. Kuuntele kohteliaasti, mutta pidä rajasi. Sisällä tiedät: nämä sanat eivät kuulu minulle.
Eerika mietti pitkään Maijan sanoja. Ehkä niissä oli jotakin, jota ei ollut osannut ennen ajatella.
Entä Mikko? Hän ei koskaan uskalla puolustaa minua.
Miehet ovat usein sellaisia. Mutta kun huomaat oman arvosi ja olet määrätietoinen, kyllä Mikkokin huomaa eron. Sinusta tulee joku, jota pitää arvostaa, ei vain suojella.
Ajatteletteko niin?
Tiedän niin. Olen nähnyt paljon elämässäni.
Maija peitteli Eerikaa vielä kerran.
Lepää nyt ja muista: rakenna se näkymätön seinä, älä päästä kaikkea sisään. Se on sinun suojasi.
Kun Maija oli lähtenyt, Eerika jäi pitkäksi aikaa vain katselemaan kattoon, ajatellen Maijan neuvoja.
Samana iltana, kun Mikko tuli kotiin, Eerika päätti puhua. Rauhallisesti, mutta selvästi.
Mikko, minä en enää aio kuunnella sitä, kuinka äitisi puhuu minulle. En huuda enkä tee numeroa, mutta aion jatkossa lähteä pois, jos alkaa tulemaan haukkuja. Tähän on tultava muutos.
Mikko oli hetken hiljaa.
Mutta… se on kuitenkin äiti…
Niin on, ja rakastat häntä varmasti. Mutta nyt minun terveyteni ja rauhani ovat myös tärkeitä. Jos meidän pitää muuttaa pienempään vuokrakämppään, niin sitten muutetaan. Kyllä me pärjätään.
Onhan se vaikeaa… Mikko mietti. Mutta täytyy ainakin yrittää. Annan sinun päättää tästä. Lupaan yrittää olla samalla puolella.
Keskustelu jäi siihen. Hetken Eerika oli surullinen, mutta myös kevyt. Hän tiesi, että jotain oli muuttunut.
Viimein lämpö alkoi laskea, ja voimat vähitellen palasivat. Viidentenä päivänä Eerika päätti lähteä alakertaan haukkaamaan raitista ilmaa sai hetken hengittää itse, ilman että joku vaati, käski tai arvosteli.
Mutta lauantaina, kun Mikko oli ystävien kanssa viettämässä aikaa, ovikello soi taas. Eerika tiesi jo, kuka siellä seisoi.
No, oletko jo terve? Hilkka käveli sisään, kysymättä.
Tervehdys, Eerika sanoi, astuen sivuun.
Se siitä sairastamisesta siis. Nyt lähdet minun kanssani mökille, siellä on perunoita kellariin vietävä ja muuta työtä. Mikko lupasi auttaa, mutta eihän se mitään saa aikaan. Mennään, siellä saat hyötyä aikaiseksi.
En pysty, Eerika sanoi nyt vakaalla äänellä, katsoen Hilkkaa silmiin. Lääkäri sanoi, ettei saa tehdä fyysistä rasitusta.
Kaikkea muuta, Hilkka ärähti. Mitäs jos minä kuolen tähän kaikkeen yksin vuosien taakoilla, kun nuori väki ei tee mitään?
Eerika ajatteli Maijan sanoja. Lasiseinä. Hän rauhoitti itsensä.
Hilkka, en lähde tänään. Tarvitsen lepoa ja aikaa parantua.
Hilkka pysähtyi kuin seinään. Sinäkö kieltäydyt auttamasta?
Kiitos asunnosta, kiitos avusta, mutta en uhraa terveyttäni nyt. Jos tarvitsette apua mökillä, voidaan vaikka palkata joku, tuon puolikkaan maksan kyllä euroilla. Mutta minä en tule.
Oli hiljaista hetken. Hilkka mulkoili hetken ja marssi ovelle.
No katsotaan mitä Mikko tähän sanoo.
Kun ovi paukahti kiinni, Eerika vajosi tuolille. Hän oli tehnyt sen. Sanonut ei ensimmäistä kertaa.
Mikko palasi myöhään. Eerika näki heti kasvoista että Hilkka oli soitellut.
Mitä täällä tapahtui? Äiti sanoo sinun loukanneen häntä.
En loukannut. Sanoin etten jaksa mennä perunaa kellariin viemään.
Se on nyt vaan sellainen työ että…
Mikko, jos apua pyydetään, ja annetaan mahdollisuus kieltäytyä, autan mielelläni. Mutta apu ei voi olla vaatimus.
Heillä riitti puhetta. Mikko yritti puolustella äitiään Eerika piti lasiseinä-straategiasta kiinni. Lopulta Mikko hiljeni.
Täytyy miettiä, hän sanoi ja meni olohuoneeseen.
He viettivät illan hiljaisina. Mutta nyt Eerikaa ei enää pelottanut tulevaisuus samalla tavalla kuin ennen.
Aamulla mennessään ulos hän tapasi taas Maijan.
No, miten siellä menee?
Sanoit minulle rakentaa rajat ja minä tein sen. Sanoin ei.
Hyvä, Maija myhäili. Nyt sinäkin opit, että joskus pitää pitää omat puolesi. Tsemppiä. Miehesikin kyllä tottuu vielä.
Kun Eerika palasi kotiin, hän pohdiskeli: rakastiko Mikko häntä oikeasti, vai vain sitä rauhaa mikä tuli siitä, että Eerika kesti kaiken hiljaa? Maijan sanat kaikuivat mielessä: rakkaus ilman arvostusta ei ole oikeaa rakkautta.
Seuraavana iltana Mikko istui pöydän ääressä ja sanoi yllättäen:
Minä mietin… äiti soitti ja vaati että “pistän sinut kuriin”. Ja minä tajusin, että olen ollut pelkuri kun en ole aiemmin puolustanut sinua. Pyydän anteeksi, Eerika.
Eerikalle tuli kyyneleet silmiin. Kiitos.
Nyt minä aion ottaa asian puheeksi. Rajat asetetaan. Jos äiti ei osaa kohdella sinua arvostaen, hänen ei tarvitse tulla tänne.
Hän loukkaantuu varmaan.
Niin varmaan. Mutta perhe on silti me eikä kodin katon raja. Voin etsiä uuden asunnon jos niin käy.
Eerika tiesi, että nyt jotain oli todella muuttunut.
Muutaman päivän kuluttua Hilkka tuli käymään. Hän istui keittiöön ja oli hiljaa pitkän aikaa.
Olen miettinyt asioita, hän sanoi lopulta. Mikko selitti, miten olen käyttäytynyt. Tajusin, että olen vaikeuttanut teidän elämäänne.
Eerika nyökkäsi.
En ole osannut pyytää anteeksi. Mutta nyt yritän. Olen pahoillani kaikesta.
Eerikan oli vaikea pidätellä kyyneleitä. Otan anteeksipyynnön vastaan.
Pysytään nyt niin, ettei tule riitoja tai haukkuja, Hilkka sanoi. Yritetään elää rauhassa.
He sopivat pelisäännöistä että vastedes jokaisen rajat kunnioitetaan. Hilkka yritti parhaansa. Jos hän unohti, Eerika osasi nyt pysäyttää sanomalla: “Tämä ei kuulu meille.” Ja Hilkka vaikeni.
Maija-täti nyökkäili tyytyväisenä portaissa. Hyvin sulla nyt menee. Sinussa on enemmän voimaa kuin arvaatkaan.
Eerika hymyili ja kiitti. Hän tiesi, että enää ei tarvinnut pelätä oma koti, oma rauha, oma arvo. Hän oppi sanomaan ei, ja kunnioitus tuli perässä.
Töissäkin palattuaan hän huomasi, että käveli nyt selkä suorana, pää ylhäällä. Elämä jatkui. Rajojen asettaminen ei ollut kertaratkaisu, vaan prosessi, joka jatkuisi. Mutta hän uskoi jo, että tästä eteenpäin elämä ei ollut pelkkää sopeutumista ja hiljaa kärsimistä.
Eerika, Mikko huikkasi keittiöstä eräänä iltana, ruoka on valmista, tule syömään.
Eerika ripusti villatakkinsa naulaan, meni pöytään ja istui. Hän hymyili Mikolle, joka katsoi takaisin lämpimästi. Koti ei ehkä ollut heidän omansa paperilla, mutta nyt se oli heidän valtakuntansa paikka, jossa he molemmat saivat olla turvassa, omilla ehdoillaan.
Ainakin tällä kertaa elämä voitti.
