Kuvittele tämä: appi saapui yllättäen suorittamaan tarkastusta meidän jääkaappiin ja jäikin yllättäen oven taakse, sillä lukot oli vaihdettu.
Nyt sentään! Avain ei enää sovi! Oletteko te oikein linnoittautuneet sinne? Sanna! Jussi! Tiedän kyllä, että joku on kotona sähkömittari pyörii! Tullaan nyt avaamaan, minulla on hirveästi kantamuksia, kädet menee poikki!
Eeva-tädin ääni kimpoili koko rappukäytävässä, kuin joku olisi megafoniin huutanut. Hän nypelsi ovenkahvaa ja koitti vanhalla avaimellaan upottaa sitä kiiltävään uuteen lukkopesään. Viereisellä matolla keikkui kaksi isoa S-marketin kestokassia, joista pilkotti tilliä ja kotitekoisten hillopurkkien kansia.
Sanna, joka oli kiipeämässä kolmanteen kerrokseen, pysähtyi hetkiseksi ja nojasi seinään sydän hakkasi villisti. Jokainen käynti anopin kanssa oli kuin läpäisisi uuden tason hullun kotitentin peliä: kestääkö hermo, lisäksi tänään kaikki oli toisin. Tänään oli se päivä, kun viiden vuoden mittainen pinna katkesi ja oma koti laitettiin puolustustilaan.
Sanna otti syvään henkeä, suoristi laukkunsa ja pisti kasvoilleen väkinäisen rauhallisen ilmeen ennen kuin jatkoi rappusille.
Eeva-täti, hyvää iltaa, hän sanoi astuessaan rappukäytävään. Ei kannata huutaa noin kovaa, kohta joku soittaa poliisit. Ja älä nyt herran tähden hajota sitä ovea, ei ne lukot ilmaiseksi tule!
Eeva kääntyi salamana. Hänen kasvoillaan kihartuneet permanenttikiharat lepattivat, koko olemus hehkui tuohtumusta ja pienet silmät iskivät salamoita.
No jopa! Kaiken kukkuraksi otat tuollaisen asenteen! Täällä minä seison, salaa salakähmästi yritän päästä sisään miksi ihmeessä avain ei enää toimi?! Vaihdettu lukot, vai? Vai totta puhuen onko tämä joku vitsi nyt?
Vaihdettu kyllä, Sanna totesi nätisti ja kaivoi oman avainnipun käsilaukustaan. Asentaja kävi eilen illalla.
Ja minulle, miehesi äidille, ei edes kerrottu mitään? Eikö teitä nyt hiukka hävetä? Minä tulen, tuon ruokia, hössötän teidän puolesta ja saan vastineeksi nenän oven eteen? Anna uusi avain heti! Tässä on lihaa kassissa ja se sulaa jo!
Sanna tuli oven eteen mutta ei kiirehtinyt aukaisemaan. Hän seisoi tiukasti paikoillaan, silmiin katsoen, eikä kumarrellut anteeksipyynnön merkiksi kuten ennen. Kaikki se, mitä Eeva oli tehnyt pari päivää sitten, oli saanut Sannan lujittumaan. Ei enää kiltti miniä.
Sitä avainta ei ole eikä tule, Sanna sanoi rauhallisen napakasti.
Koko rappukäytävä hiljeni dramaattisesti. Eeva tuijotti Sannaa kuin tämä puhuisi jotain aivan käsittämätöntä kieltä.
Oletko ihan järjissäsi? kuiskasi Eeva lähes uhkaavasti. Minä olen Jussin äiti! Lastenne tuleva mummo! Tämä on minun poikani asunto!
Tämä asunto maksettiin yhteistuumin, yhteisellä asuntolainalla, Sanna muistutti. Ja ensimmäinen käsiraha tuli siitä kun myin oman mummuni kaksion. Mutta kyse ei ole edes neliöistä, vaan rajoista. Sinä, Eeva, ylitit kaikki rajat.
Eeva huitaise hitusen dramaattisesti kättään ja melkein tiputtaa kurkkupurkin.
Rajaako tässä millään! Minä tulen hyvällä sydämellä, autan, kun te ette osaa mitään: elätte pelkällä eineksellä, rahat menee siihen sun tähän. Tulin vähän tarkistamaan jääkaapin ja laittamaan kuntoon
Niinpä, tarkistamaan! Sanna tunsi kiukkua. Palataanpa pari päivää taaksepäin. Me olimme molemmat töissä. Sinä tulit meidän avaimella sisään Ja mitä sitten teit?
Siivosin teidän jääkaapin, tietenkin! ylpeili Eeva. Sehän oli täynnä kummallisia homehtuneita purkkeja ja mitä lienee ulkolaista juustoa hyi hyi! Kaikki paskat roskiin, pesin jääkaapin, kokkailin keitot ja pyörittelin lihapullat valmiiksi.
Siis, sinä heitit pois dorblu-juuston, joka maksoi 30 euroa, tiputit peston viemäriin, vaikka olin sitä kaksi tuntia valmistanut, ja oletettavasti heitit pois ne meidän naudan sisäfileepihvit, kun ne näytti oudoilta. Ja kaiken huipuksi siirsit mun kalliit kasvovoiteet keittiöstä kylpyhuoneen kaappiin, missä ne nyt meni pilalle. Siinä meni yli 150 euroa mutta kyse ei ole rahasta, vaan siitä, miten tapat toisen omaisuuden ilman lupaa.
Minä pelastin sinut myrkytykseltä! kiljui Eeva. Se homejuusto olisi tappanut teidät! Ja lihaakin pitää olla punaista eikä mitään marmoroitua! Ja nyt toin teille kanasuikaleita ja sopan.
Soppa, jonka keität niistä luista jotka söit jo viime viikolla? Sanna naurahti.
Se ON sitä kunnon lientä! loukkaantui Eeva. Sanna, sinä et kyllä mistään mitään tiedä. 90-luvulla oltiin kiitollisia jo yhdestä luusta. Sinulla on ihan outoja hapatuksia jääkaapissa. Missä on perinteiset ruoat? Minä nyt toin kurkkuja ja hapankaalia, syökää siitä tulee terveyttä!
Sanna vilkaisi epäilevästi kasseja. Kurkkupurkin neste oli harmahtavaa ja hapankaalin haju veti nenän kurttuun.
Me ei oikeastaan syödä näin suolaisia juttuja Jussilla on vähän munuaisvaivaa, Sanna sanoi väsyneesti. Ja pyysin, ettet tulisi yllätysvierailulle. Älä koske meidän tavaroihin. Ja nämä tarkastukset saa oikeasti loppua kun sulla oli avain, tämä oli kuin oma jatkokaappi sulle. Siksi lukko vaihdettiin.
Kuinka sinä Eeva hyökkäsi liki Sannan kimppuun isollaan. Päästä minut nyt heti, soitan Jussille! Poikasi kyllä avaa oven!
Soita vaan. Ja Jussi on pian kotona, Sanna sanoi rauhallisesti.
Eeva puhisi, kaivoi ison takkinsa taskusta vanhan nokialaisen ja alkoi näppäillä kiivaasti, seuraten Sannaa kuin se olisi joku verivihollinen.
Jussi! Sano nyt! Vaimosi pitää minua oven ulkopuolella! Uusi lukko ovessa! Minä täällä rappukäytävässä raahaamassa kasseja, missä oikeudenmukaisuus!? Tule heti kotiin laittamaan järjestys kohdilleen!
Ilme Eevan kasvoilla muuttui nopeasti, kun sai pojaltansa takaisin. Se levisi epäuskoon.
Mitä tarkoitat tiedän? Tiesitkö sinä? Jussi! Sinäkö tämän sallit? Hylkäätkö äitisi oven taakse? Mikä sinua vaivaa?
Hän laski puhelimen ja katsoi Sannaa vihaisena.
No, sepäs nähdään vielä, hän sihahti. Kyllä poikani minut sisään ottaa!
Sanna nyökkäsi ja avasi oman oven raolleen.
Menen sisään nyt. Ja Eeva, odota Jussia täällä. Sisään et tule.
Varmastikin tulen! Eeva yritti survoa kenkänsä oven väliin, mutta Sanna liikahti vikkelästi ja paukautti ulko-oven kiinni niin, että lukkokin loksahti kunnolla. Vielä toinen lukko ja yövarmuus päälle.
Sanna jäi seisomaan oven taakse hengittäen syvään. Oven toisella puolen Eeva mekasti ja paukutti ovea, kiroili niin, että rappukäytävän koiratkin haukkuivat.
Kiittämätön! Kainaloinen käärme! Ilmoitan teistä sosiaalitoimeen mieheni joutuu näännyttämään nälkään! Avaa heti, kuulitko! Hapankaali happanee!
Sanna meni keittiöön ja sulki korvansa. Kaikki oli nyt puhdasta ja hiljaista kiitos Eevan invaasion jääkaapista oli jäljellä vain outoa lientä. Hän aukaisi kaapin, jossa yksinäinen kattila täynnä hapanlimaisaa keittoa löyhkäsi. Sanna kaatoi keiton suoraan vessanpyttyyn ja huuhteli moneen kertaan, kattila ulos parvekkeelle.
Vihdoin kaikki oli ohi. Sanna joi lasin vettä, kädet tärisivät vielä. Hän mietti vuosien kiusallisia lauantaiaamun yllätysvisiittejä, kun anoppi pyyhki pölyjä, pesi pyykit omalla jauheellaan ja antoi suoria kommentteja, miten sitä pitää miestänsä kohdella.
Mutta jääkaappi Se oli yksityisyyden pyhin paikka. Se oli viimeinen niitti. Nyt joko puolustaa omaa kotia tai asuisi appivanhemman jatkohuoneistossa.
Hiljaisuus laskeutui rappukäytävään.
Noin parin kymmenen minuutin kuluttua Sanna kuuli avaimen rapinaa lockossa. Jussi tuli — väsynyt, kravatti vinossa.
Eeva seisoi selän takana, selvästi edelleen päättäväinen.
No niin, siinä näet, aloitti Eeva. Sannasi on menettänyt kaiken järjen, ei päästä omaa anoppia sisään. Tuo nyt ainakin nämä lihat ja kurkut keittiöön…
Jussi pysähtyi ovelle ja katsoi äitiään vakavasti.
Äiti, jätät kassit tuohon käytävälle. Sisälle et tule.
Eeva seisoi järkyttyneenä. Kaalikassi tipahti lattialle.
Mitä? Jussi! Poikasi hylkäätkö ihan oikeasti? Tuon akan vuoksi?
Äiti, lopeta Sannan haukkuminen, Jussi sanoi rauhallisesti, mutta jämerästi. Silloin kun Sanna itki jääkaapin ääressä, tajusin, ettei tämä ole enää äidin hyvää tarkoittavaa apua. Sä tuhosit meidän ruoat, tuhruit meidän arjen. Siksi nyt riittää.
Minä pelastin teidät, yritin auttaa, Eeva kuiskasi.
Sellaista apua ei tarvita, joka vie hermot. Omat ruuat, omat säännöt, Jussi sanoi napakasti. Älä enää tule yllätyksenä ja ilman soittoja.
Noh! Ei sitten enää koskaan! Eeva karjui, niin että naapurinkin koira alkoi taas haukkua. Eläkää sitten homeessa, jääkaapin rääppeiden kanssa! Koko elämän omistin teille tytär ja poika sentään Hyvästi!
Eeva poimi kassinsa lattialta, yksi reikä repesi ja kuivuneita porkkanoita vieri pitkin rappua.
Tuosta! Kaikki oli teitä varten!
Hän sylkäisi ovimatolle ja lähti jytisten alas portaita, kaikuen vielä pitkään rappukäytävän akustiikassa.
Jussi sulki oven ja kääntyi Sannan puoleen.
Mitä kuuluu? hän huokaisi ja istui penkin reunalle.
Olen elossa. Kiitos kun pidit meidän puolia. Pelkäsin, että taivut, Sanna sanoi ja halasi miestään.
Itsekin pelkäsin, mutten voinut antaa tämän enää jatkua. Jos olisin alistunut, meidät olisi melkein ajettu eroon. En aio menettää sinua kaalikääryleiden vuoksi.
Sanna nauroi, nauru oli hieman hermostunut mutta vapautuneen oloinen.
Siellä on muuten porkkanoita pitkin käytävää, pitää siivota ettei talonmies hermostu.
Minä haen ne. Mene sinä lepäämään tänään olit meidän kodin sankari.
Illalla he istuivat keittiössä. Jääkaappi oli melkein tyhjä, mutta olo oli rauhallisen vapaa. He tilasivat pizzan: sellaisen överin, jota Eeva olisi pitänyt mahan surmana.
Nyt on oikeasti hetki, jolloin hän ei enää tule, sanoi Jussi. Eeva on ylpeä. Hän pitää mykkäkoulua varmaan kuukauden. Sitten alkaa puhelinmaraton ja valitukset verenpaineesta.
Soitelkoon sitten, mutta emme anna avainta enää takaisin, Sanna sanoi varmasti.
Ovikello soi. Sanna ja Jussi säpsähtivät. Eihän nyt!
Jussi katsoi ovisilmästä.
Ruokakaupan kotiinkuljetus! kuului iloinen kuriirin ääni.
Sanna huokaisi: oli tyystin unohtanut, että teki netissä ruokatilauksen juuri ennen häslinkiä.
Kymmenen minuutin jälkeen he purkivat kasseja: tuore salaatti, kirsikkatomaatit, lohifileet, maustamatonta jogurttia ja tietenkin uusi pala sinihomejuustoa.
Sanna laittoi ruokia kylmään, jokainen liike tuntui vapaudelta. Tässä oli nyt heidän jääkaappinsa. Heidän sääntönsä.
Jussi, mitäs jos vaihdetaan vielä alakerrankin lukko huomenna? Sanna ehdotti pilke silmäkulmassa.
Ja asennetaan kamera rappukäytävään, Jussi virnisti ja halasi vaimoaan.
Siinä he seisoivat jääkaapin kirkkaassa valossa kaksi ehkä väsyttänyttä, mutta onnellisinta ihmistä koko Helsingissä. Sillä onnellisuus ei ole vain sitä, kun joku ymmärtää vaan kun kukaan ei tule enää sörkkimään elämää tai kastikkeita omilla vanhoilla tavoillaan. Joskus pitää vaihtaa sekä lukko että koko asenne; kun sen tekee, kotiin laskeutuu rauha. Hiljaisuus siunattu, oma rauha, jossa taas jaksaa elää.
Jos tämä tarina kuulosti omalta, laita viestiä tai tykkää minulle olisi kiva kuulla ajatuksiasi.
