Anoppi kutsui minut muka “kahdeksi tunniksi” auttamaan merkkipäivän järjestelyissä ja odotti kuuliaisuutta.
Puhelimessa hänen äänensä oli pehmeä, melkein houkutteleva:
“Tule tänne meille, auta vähän, ihan vain muutamaksi tunniksi.”
En aavistanut mitään ansaa ajattelin: vähän pilkkomista, salaattia, teetä. Mutta kun astuin keittiöön ja näin kattiloiden rivit, ruokalistat ja kuulin sanat “vieraat tulevat neljän tunnin päästä”, valkeni: ei minua odotettu kylään vaan vuoroon.
Hän seisoi lieden ääressä, sekoitti isoa kattilaa ja kääntyi hymyillen, mutta hymy näytti jo erilaiselta.
No niin, sinähän ehdit. Hienoa! Kuule, vieraita onkin tulossa enemmän kuin ajateltiin. Noin parikymmentä. Täytyy paistaa lohta, tehdä kolme erilaista salaattia, lihaa, kattaa pöytä
Jäin kynnykselle takki ylläni.
Kaksikymmentä henkeä? Sanoitte, että tarvitaan vain kahdeksi tunniksi apua
Niin, kahdeksi tunniksi hän heilautti kättään, kuin asia olisi ratkaistu Kahdestaan tämä käy nopeammin. Tule, takki pois! Esiliina on tuolla. Aloitetaan salaateista, sitten
Hetkinen laskin laukkuni, mutten riisunut takkia. Luulin, että kyse on jostain pienestä. Minulla on iltasuunnitelmia.
Hän kääntyi ja silmissä vilahti kovuus.
Mitä suunnitelmia? Perhe on sinun suunnitelmasi. Meillä on merkkipäivä, ja ajattelet itseäsi.
Siinä se sävy taas. Sävy, jossa minun mielipiteelläni ei ole painoa ja minulta odotetaan vain myöntyvyyttä.
Olisin kyllä auttanut mielelläni, jos olisin tiennyt etukäteen. Sanoitte muuta.
Voi anteeksi, etten selostanut jokaista yksityiskohtaa! hän kääntyi takaisin liedelle. Ajattelin, että nyt jo ymmärrät, että merkkipäivää ei vietetä voileivällä. Vai kuvittelitko, että minä näillä vuosilla riitän kaikkeen yksin?
Puraisin huulta. Tunnistin tämän keinon: syyllistys, painostus, syytökset.
Olisitte voineet pyytää muitakin. Tai ainakin varoittaa.
Hän kääntyi ärhäkästi.
Miksi pyytää muita, kun minulla on miniä? Vai unohtuiko sinulta perheen merkitys?
Sillä aikaa mieheni istui olohuoneessa kännykän kanssa. Televisio pauhasi. Hän tiesi mitä keittiössä tapahtui, muttei puuttunut.
En kieltäydy auttamasta sanoin. Mutta johditte minut harhaan. Se ei ole reilua.
Harhaan! hän levitti kätensä. Kuulitteko? Minä olen johdattanut häntä harhaan! Pyysin apua, mutta hän valittaa. Tällaista on nykypolvi; kaikki pitäisi saada valmiina, mutta omatuntoa ei ole.
Sisälläni kaikki kutistui. Jos lähtisin konflikti. Jos jäisin pilkkoisin ja kantaisin ja kuuntelisin moitteita.
Hyvä on vedin henkeä. Autan salaateissa. Mutta en jää ottamaan vastaan ja tarjoilemaan vieraille.
Hän vetäytyi hieman kasaan.
Eli minä tässä sitten juoksen tarjottimien kanssa yksin?
Tarkoitin, että tämän olisi voinut järjestää muullakin tavalla. Voitte pyytää apua pojaltannekin.
Hän on mies! hän tuhahti. Ei miehelle keittiö kuulu, hänellä on muu rooli.
Mikä rooli? Istua kännykän kanssa?
Ei kuulu sinulle! hänen äänensä tiukkeni. Tulitko auttamaan vai viisastelemaan?
Riisuin takin. Puin esiliinan. Aloin pilkkoa vihanneksia. Hän nyökkäsi tyytyväisenä ja palasi kattiloidensa pariin.
Vähän myöhemmin hän puhui taas:
Sitten kun vieraat tulevat, vaihdat jotkut nätimmät vaatteet, ethän?
En aio jäädä. Autan ja lähden.
Hän laski kauhan.
Aiot lähteä? Kuka sitten ottaa vieraat vastaan ja tarjoilee?
Te. Tai poikanne.
Hän on isäntä, hän viihdyttää vieraita.
Isäntä, joka ei ole koskaan nostanut lautasta.
Eli miehet seurustelevat ja naiset palvelevat?
No, miten muutenkaan? hän siristi silmiään. Oletkohan sinä nyt feministi?
En vain ymmärrä miksi minun pitää olla ilmainen apulainen.
ILMAINEN?! hän karjaisi melkein. Sinä olet miniä! Me olemme perhe! Vai unohtuiko kuka auttoi teitä asunnossa?
Siinä tuli valttikortti. Ne rahat, jotka olimme maksaneet takaisin jo kauan sitten, mutta hänelle se oli ikuinen velka.
Maksettu on sanoin rauhallisesti.
Mutta entä moraalinen velka? Kiitollisuus?
Laskin veitsen pöydälle.
Haluatteko, että tunnen elämäni lopun asti olevani velkaan sidottu?
Haluan, että käyttäydyt kuin ihminen. Kuin perheenjäsen, et kuin palkattu työntekijä.
Mutta juuri sellaiselta minusta tuntuu paitsi ilman palkkaa.
Hän heitti keittiöliinan pöydälle.
TEE MITÄ HALUAT! Mutta älä lähde ennen kuin olet kattanut pöydän!
Katsoin häntä ja yhtäkkiä tajusin: voin joustaa kuinka paljon tahansa, mikään ei silti muutu.
En sanoin hiljaa. En kata.
Mitä sinä sanoit?
Sanoin EI. Lähden nyt.
Otin esiliinan pois, tartuin laukkuun, puin takkini.
Et uskalla! hänen äänensä tärisi.
Mieheni astui ovelta.
Mikäs täällä on?
Hän lähtee! anoppi osoitti minua.
Mitä ihmettä? hän kääntyi minuun.
Kysy äidiltäsi miksi kutsui minut muka “kahdeksi tunniksi”, vaikka täällä odottaa kahdenkymmenen hengen työ.
Mutta sanoi, että pieni apu vain
Apua tarkoittaa apua, ei kokopäivän orjuutta anoppi puuttui väliin. Ei salaattien pyörittelyä puolitoistatuntia!
Tätä samaa tämä aina on sanoin. Ja joka kerta muistutatte niistä rahoista.
Voisit vain auttaa mieheni kohautti olkapäitään.
Entä sinä? Mikset leikkaa vihanneksia? Mikset kata pöytää?
Ei sovi miehelle.
Naurahdin väsymyksestä ja ärtymyksestä.
Selvä. Pärjäätte siis keskenänne.
Aloin kävellä eteiseen.
Jos lähdet, älä tule enää koskaan! anoppi karjaisi.
Selvä.
Suljin oven perässäni.
Autossa käteni vapisivat. Puhelin soi, en vastannut.
Myöhemmin tuli viesti:
“Tule heti takaisin.”
Vastasin:
“En ole ilmainen piika.”
Illalla istuin kotona teekuppi kädessä. Oli aivan sama mitä he puhuivat selän takana.
Mieheni tuli kotiin myöhään.
Oletko nyt tyytyväinen? Kaikki ajattelevat sinusta pahaa.
Mitä sinä ajattelet?
Hän oli hiljaa.
Olisin tarvinnut, että seisoisit rinnallani sanoin. Mutta sinä et tehnyt niin.
Sitten tuli hiljaisuus.
Kahteen viikkoon kukaan ei ottanut yhteyttä. Silloin tajusin yhden asian:
Joskus on tärkeämpää lähteä kuin jäädä.
Vaikka jossain takanasi huudetaan, että teet väärin.
