Anoppi soitti taas lupaava sävy, sellainen, että melkein ajattelin hänen olevan ystävällinen: “Tulisitko meille, ihan pikkuisen vain auttamaan juhlia varten. Vain kahdeksi tunniksi.”
Astuin ansaan: kuvittelin, että vähän pilkotaan vihanneksia, parit voileivät ja kupillinen teetä. Mutta heti kun näin keittiön täynnä kattiloita, ruokalistalappuja ja kuulin sanat: “Vieraat tulevat neljän tunnin päästä”, tajusin: en tullut kylään, tulin tekemään vuoroa.
Anoppi seisoi lieden vieressä ja hämmenteli valtavaa pataansa. Hymy näytti nyt lähinnä siltä, että kohta alkaa komennus.
Ai, siellä sinä vihdoin olet! Onneksi ehdit! Kuule, vieraita tulee sitten vähän enemmän kuin luultiin. Sellaiset parikymmentä. Täytyy paistaa lohta, tehdä kolme salaattia, laittaa lihapullat, kattaa pöytä…
Seisoin ovella takki yllä. Parikymmentä? Sanottiin, että apua tarvittiin kahdeksi tunniksi…
No niin, kahdeksi tunniksi! hän viuhautti kättään kuin tämä olisi jo sovittu. Kahdestaan tämä menee nopeammin. Reippaasti nyt, takki naulaan ja essu päälle. Aloitetaan salaateista!
Hetkinen, laskin laukun alas, mutten takkia. Ajattelin tulla auttamaan ihan pikkujutun minulla oli illaksi omat menot.
Katse muuttui, ääneen tuli välittömästi tiukkuutta.
Mitkä menot? Perhe on sinun menosi. Järjestämme sentään pyöreitä synttäreitä, ja sinä ajattelet jotain omia juttujasi.
No johan löytyi sävy, jossa mitään sanomistani ei tarvitse noteerata ja ainoa oikea vastaus on “kyllä”.
Olisin auttanut mielelläni, jos olisin tiennyt etukäteen. Mutta nyt kerroitte ihan eri tavalla.
Anteeksi vain, etten listannut kaikkea yksityiskohtaa! hän palasi hämmentämään ja pahoitteli niin, että sävy oli kaikkea muuta kuin aidon pahoittelevainen. Luulin, että tajuat: tällaisia juhlia varten pitää tehdä kunnolla ruokaa. Vai ajattelitko että seitsemänkymppinen täti riehuu täällä yksin koko päivän?
Pureskelin huulta. Tuttu tyyli: syyllistä, painosta, vihjaa huonoksi ihmiseksi.
Olisit voinut pyytää muitakin. Tai edes ennakoida.
Nyt hän kääntyi terävästi. Miksi pyytää muita, kun on miniä? Vai joko sulla on unohtunut mitä perhe tarkoittaa?
Tänä aikana mieheni istui olohuoneessa puhelimen kanssa. Televisio pauhasi. Tiesi kyllä mitä tapahtui, mutta eipä tullut ovesta auttamaan.
En sano, etten auta huomautin. Mutta vähän reilu olisi ollut kertoa etukäteen. Tämä ei ole oikeudenmukaista.
Reilua! hän levitteli käsiään. Kuulitteko! Minä pyydän apua, miniä vetää herneen nenään! Tämän päivän nuoriso, kaikki pitäisi saada, mutta vastuuta ei tunneta.
Sisälläni kävi kiukkuinen pyörre. Jos lähtisin riita. Jos jäisin pilkkomista, roudaamista ja anopin mutinaa.
No hyvä on, huokaisin. Autan salaattien kanssa. Mutta en jää palvelemaan vieraita.
Anoppi kurtisti kulmiaan. Eli minä sitten yksin kipitän tarjottimien kanssa?
Sanon vain, että tämän olisi voinut suunnitella toisinkin. Pyytää vaikka poikaanne mukaan.
Hän on mies! närkästys oli käsin kosketeltavaa Ei kuulu miehen hommiin, miehellä on toinen rooli.
Minkä rooli? Katsella puhelinta?
Ei kuulu sulle! ääni kiristyi. Tulit auttamaan vai filosofoimaan?
Riisuin takin, laitoin essun. Aloin pilkkoa. Hän myhäili ja palasi patansa ääreen.
Hetken päästä hän kysyi: Kun vieraat tulee, vaihdathan vaatteet siistimpiin?
En jää. Autan ja lähden kotiin.
Hän laski kauhan pöydälle.
Kuinka niin lähdet? Kuka ottaa vieraita vastaan? Kuka tarjoilee?
Te. Tai poikanne.
Hän viihdyttää vieraita, on isäntä!
Se kuuluisa isäntä, joka ei ole koskaan nostanut lautasta.
Eli miehet juttelee, naiset hyppii pöydän ympärillä?
No miten muuten? hän siristi silmiään. Oletko alkanut feministiksi?
Ihmettelen vain, miksi pitäisi olla ilmainen apulainen.
ILMAINEN!? meinasi huuto kantaa naapurille asti Sinä olet miniä! Olemme perhettä! Vai oletko unohtanut, kuka auttoi aikoinaan asunnon kanssa?
Se ikuinen ässäkortti rahat, jotka olimme maksaneet jo vuosia sitten, mutta anopille se velka elää hamaan hautaan.
Me maksettiin takaisin, sanoin rauhallisesti.
Mutta entä kiitollisuus? Aina pitäisi olla kiitollinen.
Nousin ylös, laskin veitsen.
Pitääkö minun tuntea syyllisyyttä koko loppuelämäni?
Toivoisin, että olet kunnolla. Perheen jäsenen tapaan, et palkatonta työntekijää esittämässä.
Mutta juuri noin minua kohdellaan. Ilman palkkaa.
Anoppi heitti keittiöpyyhkeen tiskiin.
TEKEMÄÄN! Tee ihan mitä haluat, mutta ennen kuin pöytä on katettu et lähde mihinkään!
Katsoin häntä ja tajusin, ettei mikään tekoni muuta tätä.
Ei, sanoin hiljaa. En.
Mitä sanoit?
Sanoin ei. Lähden nyt.
Riisuin essun, otin laukun, puin takin.
Et uskalla! hänen äänensä värisi.
Mieheni ilmestyi oviaukkoon.
Mitä täällä tapahtuu?
Hän lähtee! anoppi osoitti minua kuin ilkityöntekijää.
Mitä sä teet? mieheni kysyi.
Kysy äidiltäsi, miksi piti tulla “kahdeksi tunniksi”, ja sitten oletetaan, että tehdään ruuat parille kymmenelle.
Mutta äiti sanoi, ettei tarvitse paljon…
Apua on apua, anoppi säesti Ei puolikasta tuntia salaatin kanssa!
Tämä toistuu joka kerta, sanoin. Ja aina muistutetaan rahoista.
Auta nyt vaan, mieheni huitaisi.
Niin miksi et auta itse? Miksi et pilko ja kata pöytää?
Ei se ole miehen paikka!
Naurahdin väsymyksestä ja vähän surusta.
Selvä. Pärjäätte sitten itse.
Kävelin ovelle.
Jos lähdet, älä tule takaisin koskaan! kuului vielä.
Selvä.
Ulkona autossa kädet tärisivät. Puhelin soi, en vastannut.
Illalla tuli viesti:
“Tule heti takaisin.”
Vastasin:
“En ole ilmainen palvelija.”
Illalla istuin omassa kodissa, join teetä ja mietin, mitä muut ajattelevat eikä jaksanut enää kiinnostaa.
Mieheni tuli kotiin myöhään.
Oletko tyytyväinen? Kaikki ajattelevat sinusta nyt pahaa.
Entä sinä? Mitä sinä ajattelet?
Hän oli hiljaa.
Olisin tarvinnut, että olisit minun puolellani sanoin. Mutta et ollut.
Hiljaisuus venyi pitkäksi.
Kukaan ei soittanut kahteen viikkoon. Ja ymmärsin yhden asian:
Joskus tärkeämpää on lähteä kuin jäädä.
Vaikka oven takana huudettaisiin, että olet väärässä.
