Olen hoitanut mieheni isoisää kymmenen vuotta. Asuimme vuokrakaksiossa Helsingissä lasteni kanssa. Mieheni sisko, Aino, taas eleli silloin tämän isoisän omistamassa kerrostaloasunnossa Töölössä. Kenellekään ei ukki siihen aikaan kelvannut ei appiukolle, ei lastenlapsille. Oma elämäkin oli jotenkin omituisesti solmussa en koskaan saanut yliopistoa päätökseen, sillä tulin raskaaksi, eikä urahaaveistani jäänyt jäljelle muuta kuin pölyinen CV.
Päiväni toistivat toisiaan kuin sade marraskuussa: välillä vaipanvaihtoja, välillä ukin insuliinipiikkejä ja ruokaa, lotrattua suomalaiseen tapaan.
Mieheni ei erityisemmin pitänyt kotimme jatkuvasta hyväntuulisesta ilmapiiristä, ja hän karkasi ongelmiltaan A-marketin kautta kotimaisiin juomiin. Naistenmieheksi hänestä ei silti enää ollut kuka nyt ottaisi ukkomiehen, jolla on kaksi tenavaa ja vain muovipussillinen vaatteita. Niinpä hän lampsi aina takaisin luokseni, ja minä annoin anteeksi. En rakkaudesta ainoastaan siksi, että tarvitsin rahat lapsille ja ukin lääkkeisiin. Aino ilmestyi paikalle vain harvoin, lähes järjestelmällisesti silloin, kun tuli eläke- tai avustusasioita tai kun piti valittaa omaa taloudellista kurjuutta. Tosiasiallisesti Ainolla meni ihan kivasti: asunnosta ei tarvinnut maksaa vuokraa, joten lentoliput Tallinnaan saatiin aina uuteen matkablogiin.
Viisi vuotta sitten ukki jätti asuntonsa minulle testamentilla:
Olet minulle tärkeämpi kuin koko suku yhteensä. Poikani on tuuliviiri, varmasti antaisi kämpän äidilleen tai siskolleen hetkenä minä hyvänsä. Sinun lapsesi, minun lastenlastenlapseni, asukoot siinä. Pientä hyvitystä kaikesta raatamisesta. Ja ettet sinä kiroaisi minua haudan takaa, kun valtava osa elämästäsi valui tähän hoitamiseen.
Tämän tietysti pidin omana salaisuutenani. Mutta kun ukin terveys petti lopullisesti, vanha tytär ja lapsenlapsikin yhtäkkiä muistivat ukinpapan ja alkoivat käydä kylässä ei syystä, vaan selkeästä ahneudesta. Ukki ei ollut eilisen teeren poika, tajusi miksi.
Sitten ukki kupsahti ja perintö jaettiin heti huolestuneissa tunnelmissa. Anoppi ja Aino painostivat miestäni luopumaan asunnosta Aino-paran hyväksi, koska vuosien yhteiselo luo oikeuden. Mies oli samaa mieltä kaikkien kanssa onhan se helpompaa. Samalla kukaan ei vielä tiennyt mitään ukin testamentista.
Seuraavana päivänä mies pakkasi kimpsunsa ja ilmoitti rehvakkaasti, että hänellä on toinen nainen ja että minut hän piti ainoastaan lasten ja ukin hoidon vuoksi. Lähti ovet paukkuen. Ja hiki hellitti selästäni välittömästi. Kun suku kuuli testamentista, alkoivat uhkaukset ja ilkeämieliset viestit.
Kuule hyvä nainen, et tuu koskaan saamaan sitä asuntoa! En tiedä millä tempuilla sinä ukin pyöritit, mutta kyllä me nämä selvitämme oikeudessa. Olet huijari, ja meillä on keinot näyttää se. Anna nyt vihdoin miehelle ja sen lapsille rauha hänellä on uusi, upea rakas!
Tiedätkö mitä minä oivalsin? Että kerrankin voin sanoa pitkästä aikaa suoraan: painukaa kuuseen!
Sanoistaan en ottanut nokkiini ollenkaan. Tiedän, että elämä vielä järjestyy minulla on nyt työ, lapset, oma asunto ja ennen kaikkea: ei enää yhtä ainutta murhetta tuosta perheestä.
Mitä sinä tekisit minun tilallani?
