Mikä tämä nyt on, oletko katsonut, Sini, ihan oikeasti? Pyyhkäise sormella tuosta hyllyltä eihän tämä ole enää pölyä, vaan huopaa! Tässä voisi jo vaikka perunaa viljellä, oikeasti! Korkea ja vaativa naisääni viiltää rivitalokolmion iltaa kuin puukko vesimeloniin.
Sini huokaisee syvään ja sulkee kannettavan tietokoneensa. Hän laahustaa ylös pöydän äärestä. Kello lähestyy kahdeksaa, hän on tullut töistä puolisen tuntia sitten, takana raskas päivä palkkahallinnon parissa, tilinpäätös painaa yhä päässä, joka tuntuu sähkömuuntajalta. Viimeinen asia mitä hän kaipaa, on kuunnella siisteysluentoja mutta Annikki, hänen anoppinsa, on nainen, jota ei voi ohittaa olankohautuksella. Hän seisoo olohuoneen keskellä, posliininen Porsliini-Pekka kädessään, ja katsoo miniäänsä loukatun siveyden ilme kasvoillaan.
Annikki, siivosin lauantaina. Meillä on ikkunat auki, tie on vieressä, pöly lentää hetkessä, Sini yritti puolustautua, vaikka tiesi sen olevan turhaa.
Kaikilla on ikkunat auki, kultaseni, mutta vain huolimattomien luona on likaista, sanoo anoppi ja pyyhkii teatraalisesti sormeaan paperiserviettiin, jonka kas hän oli varmuuden vuoksi kaivanut käsilaukustaan. Jani tulee töistä, väsynyt ja nälkäinen, ja täällä on aivan kaaos. Miehen pitää saada tulla kotiin rauhaan. Kotiin, jonka sydän on nainen. Ja katso nyt tiskiallasta kaksi kahvikuppia aamulta!
Meillä tuli kiire, Sini huokaa ja laittaa veden kiehumaan. Jani join kahvit viimeisenä, olisi voinut huuhdella kupin.
Annikki hipsuttelee perässä, omat pinkit tohvelinsa (omat, koska vierastossut eivät kelpaa) suhahtavat laminaatilla.
Miehen ei pidä astioita pestä! Annikki huitoo käsiään. Se on naisen velvollisuus. Oletko koskaan kuullut kotiliedestä ja sen vartijasta? Sinä vain teet uraa. Numerot ja raportit… Ja mies käyttää silittämättömiä paitoja. Näin hänet eilen kun hän poikkesi hakemassa puolukkahilloa kaulus on pehmeä! Koko kangas nuhjuinen! Ihan hävettää sun puolesta. Ihmiset luulee, ettei Janilla ole vaimoa ollenkaan, vaikka elää aviossa.
Sini ottaa kaapista kaurakeksejä, varoen paiskomasta ovea. Sisällä porisee jo. Viisi vuotta naimisissa, ja viisi vuotta kuultu samaa. Alussa hän yritti miellyttää: tärkitsi, pani paremmaksi, laittoi keittoa ja karjalanpaistia. Mutta tilitoimiston vetäjänä ei aika eikä jaksaminen riitä kaikkeen. Jani ei valita, hänelle perjantain valmislihapullat ja näkymätön hyllypöly kelpaavat ihan hyvin mutta Annikkia se ei kelpaa millään.
Samalla ulko-ovi pamahtaa.
Täällä ollaan, kuuluu Janin reipas ääni.
Voi poika! Annikki jo vaihtaakin ilmettä, venyttää hymyn ja kiirehtii eteiseen silmät loistaen. Toitkin äidille kaksi purkkia, siinä on! Toivottavasti Sini saa joskus levätäkin eikä jatkuvasti pakerrakaan töissä…
Jani pyyhkäisee sisään keittiöön, suukottaa äitiä ja nyökkää Sinille väsynyt hymy huulillaan.
Voi äiti, kaalipiirakat, nälkä on kuin sudella! Saadaanko täällä ruokaa?
Sini jähmettyy vedenkeittimen kanssa.
Mä oon vasta tullut, Jani. Mietin, että tekisin nopeasti makaronilaatikkoa, jauheliha oli sulamassa.
Makaronia? Taas? Jani kuulitko? Pelkkää kuivaa ruokaa. Mahan pitää saada lämmintä lientä kunnon keittoa, hernekeittoa, borssia. Minä tein isällesi, Jumala häntä lepääköön, tuoretta keittoa joka päivä seitsemäänkymmeneen asti vatsakivut oli sille tuiki tuntemattomia! Ja nyt…
Annikki huokailee ja katsoo liedelle.
Älä jaksa nyt, äiti, Jani mutisee haukaten piirakkaa. Hyvin pärjään. Sini tekee kyllä pian jotain.
Mutta kun minä tahdon vain parastasi! Kaikki tämä johtuu huonosta ruokailusta ja kodin epäjärjestyksestä. Naisten pitää tehdä kodista paikka, jonne mies haluaa! Mutta täälläkö? Pöly, tiskit ja makaronilaatikko. Eihän toi osaa emännän hommia, Jani, sanoin jo ennen häitäkin…
Annikki! Sini sanoo napakasti, laskiessaan vedenkeittimen pöydälle.
Kaikki hiljenevät. Anoppi katsoo yllättyneenä Sinihän ei yleensä korota ääntään. Hän nielee aina pahan mielensä.
Annikki, mitä muka? Ei minulle vissiin totuuttakaan saa sanoa? Minä olen sentään elämäni elänyt ja tiedän mitä on perhe!
Sini vilkaisee ympärilleen. Katsoo väsynyttä miestään, joka näyttelee linoleumin kiinnostavuutta, voittamatonta anoppia, valmiita jauhelihoja. Yhtäkkiä hänen mielensä kirkastuu. Rauhallisesti, selkeästi.
Olette ihan oikeassa, Sini sanoo tasaisella äänellä. Olen huono emäntä. Surkea suorastaan. En ehdi tärkätä paitoja, en laita tuoretta keittoa päivittäin, enkä pyyhi pölyjä keskiviikkoisin. Teen töitä ja tienaan niitä euroja, joilla säästämme uuteen autoon jolla Jani voi ajaa teidät mökille. Mutta sehän ei tietenkään kelpaa.
No nyt tunnustit! Annikki ilahtuu, ei huomaa ansaa. Itsekritiikki on jo ensimmäinen askel!
En aio kuitenkaan parantaa tapojani, Sini jatkaa. Minulla ei riitä rahkeet. Mutta keksin ratkaisun. Annikki, kun te niin välitätte Janin kodista, tiedätte miesten tarpeet ja on sitä eläkkeellä vapaata aikaa… Mitä jos teette kaiken tämän?
Siis mitä?
Koko kodinhoidon. Minä jättäydyn siitä pois. Käyn vain täällä nukkumassa ja maksan osuuteni laskuista ja lainasta. Te näytätte mallia kunnolliselle emäntätyölle. Teillä on avaimet ja asutte kahden pysäkin päässä.
Jani lakkaa pureskelemasta ja tuijottaa vaimoaan.
Sini, mitä sää nyt…
Äiti tietää paremmin, Sini kuroittaa esiin jopa hymyn. Oikein kunnon kokeilu kuukausi. Jos Jani on onnellisempi, menen talouskouluun. Tai irtisanoudun. Sopiko?
Annikki räpyttelee hämmentyneenä. Hän on tottunut neuvomaan ja moittimaan, mutta että alkaisi sellaisen aikuisen pojan ja kolmiota pyörittämään… Ei kuulunut suunnitelmiin. Mutta periksi ei anneta täydellisen naisen ammattiylpeys on vaakalaudalla.
Minä kyllä näytän ja todistan! hän kohottaa leukaa. Jani saa edes kelvollista ruokaa. Mutta kukaan ei tungen keittiöön, siellä minä määrään!
Täysin teidän valtakunta, Sini levittää kätensä. En koske hellaan. Syön töissä tai ulkona.
Sovittua! Annikki jyrähtää. Huomenna aloitan ja laitan täällä kunnolla asiat kuntoon, sen verran hävettää.
Ilta kuluu oudossa jännityksessä. Jani yrittää illalla jutella, mutta Sini kääntyy seinään.
Nuku nyt. Huomenna alkaa uusi, ihana elämä. Tärkättäviä kauluksia.
Aamulla, kun Sini jo kiirehtii töihin, Annikki marssii kuin kenraali paikalle. Ensin perinpohjainen siivous: ikkunat, verhot (muka harmaat pölystä, oikeasti vain beiget), kaikki kaappien sisältö leivinjärjestykseen.
Illalla Sini palaa kotiin ja tunnistaa hädin tuskin asuntoaan. Tuoksuu kloorilta ja paistetulta sipulilta. Keittiössä kolisee anoppi, posket punaisina esiliinassa. Jani istuu valmiina, edessä valtava lautasellinen höyryävää hernekeittoa ja hienoa rosollisalaattia.
No nyt työn sankari tuli, Annikki murahtaa olan yli. Kädet pese, istu ja ota lautasellesi tein ihan oikeaa keittoa pitkän kaavan mukaan.
Kiitos, söin jo työpaikalla, Sini vastaa ja vetäytyy makuuhuoneeseen.
Siellä häntä odottaa yllätys. Kaikki vaatteet järjestelty uusiksi. Alusvaatteet, jotka ennen olivat kätevästi laatikostoissa, nyt värien mukaan pinoissa. Kaikki omat tavarat piilossa. Yöpöydän kirja kadonnut.
Sini menee olohuoneeseen.
Annikki, missä mun kirja? Se oli yöpöydällä.
Ai se? Panin kaappiin. Ei siihen mitään roskia kerätä. Tyhjät tasot pölynpyyhintää varten! Ja muuten, niin sotkuinen vaatekaappi ettei mitään rajaa pani kuntoon! Naisen kaapissa pitää olla järjestys kuin apteekissa.
Sini puree hampaitaan. Rajanylitys on melkoinen, mutta hän muistaa kokeilun. Kestä.
Kiitos huolenpidosta, hän sanoo, ja vaihtaa vaatteet.
Ensimmäinen viikko on kulinaarista juhlaa. Jani on innoissaan. Kotiintulo=pitopöytä. Keitot, liharuoat, piirakat. Annikki saapuu puolenpäivän jälkeen, kokkaa, siivoaa, kuuntelee pojan huolet ja lähtee kotiin vasta illalla yhdeksän aikaan.
Sini moikkaa, katoaa koneen tai kirjan ääreen. Hän huomaa äkkiä, että illat vapautuvat kolme tuntia omaa aikaa joka ilta! Ei kauppaa, ei kokkausta, ei tiskikonetta (Annikki pesee käsin ne koneet ei pese puhtaaksi). Sini liittyy uima-ryhmään, lukee alan lehtiä ja jopa kävelee metsässä töiden jälkeen.
Mutta toisen viikon puolivälissä Janin innostus hiipuu.
Sini, kuiskaa tämä yöllä, Milloin äiti aikoo ottaa vähän rauhallisemmin? Hän on… liikaa paikalla. Kun tulen töistä, haluaisin vain katsoa telkkaria, olla hiljaa. Mutta hän paasaa vieressä, kertoo vaivoistaan, naapureista, ruoan hinnoista… Syö nyt, poika, Miksi et syö enempää, Hieronko selkää… Tunnen olevani viisivuotias.
Se on hinta kodikkaasta elämästä, Sini hymyilee pimeässä.
Ja sitten… hän siirtelee mun tavaroita. Eilen etsin onnen sukkia hän oli heittänyt pois, koska niissä oli pilkku. Ne oli mun!
Sano suoraan, hänhän tekee tätä vain sinun vuoksesi.
Sanoin loukkaantuu. Minä näen vaivaa ja sinä vain valitat.
Kolmannella viikolla pettää Annikkikin. Ikä ja urakka käyvät voimille. Kolmion puunaaminen, ostosten raahaaminen (Aina torilta, ei markettien tuotteita!) ja ruoka päivittäin ei se enää niin helppoa 65-vuotiaalle ole.
Eräänä iltana Sini löytää anopin sohvalla kvarvavalla otsalla, asunnossa leijuu hajusteita ja vanhan kansan lääkkeitä. Jani näyttää syylliseltä.
Mitä täällä on tapahtunut?
Verenpaine nousi, Jani sanoo. Äiti keitti lihahyytelöä koko päivän, sitten jynssäsi lattioita, kun moppi vain levittää likaa. Sitten simahti.
Voi Sini-kulta… Annikki voihkaa silmät kiinni. Selkä… ei käänny.
Sini hakee verenpainemittarin. Korkea lukema, muttei vaarallinen. Lähinnä uupumusta.
Olisi parasta levätä kotona pari päivää, Sini sanoo, irrottaen mansettia. Ei kannata ylirasittua.
Mutta kuka Jania ruokkii? Hän jää ilman! Sinähän et…
En ruokikaan. Meillä on sopimus.
Äiti, ihan sama! Jani parahtaa. Tilataan pizzaa! Tai minä keitän makaronia. Älä rehki.
Pizza… Annikki päästää halveksuvan huokauksen, mutta voimat loppuvat. Tilaatte sit. Huomenna tuun taas. Taikina seisoo jääkaapissa.
Huomenna hän ei tule. Soittaa, eikä pääse ylös selkä prakaa.
Jani huokaa helpotuksesta, eikä edes yritä peittää sitä. Illalla Sini ja Jani tilaavat sushia, avaavat punaviinin ja istuvat hiljaisuudessa nauttien siitä, ettei kenraali esiliinassa häärää.
Sini, eiköhän lopeteta tämä koe, Jani sanoo. Nyt ihan oikeasti. Rakastan äitiä, mutta näin tiiviisti… En jaksa enää. Syön mielelläni makaronia vaikka vuoden, kunhan kukaan ei siirtele mun tavaroita ja määrää elämääni.
Entä kodikkuus ja tärkätut kaulukset? Sini siristää silmiään.
Kaulukset kankkulaan. Ostetaan non-iron paitoja. Sini, nyt tajuan se on oikeasti työtä, eikä siihen jää voimia jos käy töissä. En tiedä miten teit sen ennen.
Sini hymyilee. Täsmälleen tämä oli tavoite.
Pari päivää myöhemmin Annikki kömpii hieman toipuneena tarkastamaan paikkoja. Näkee pizzalaatikot roskiksessa, tiskaamattoman mukin altaassa eikä sano mitään.
Hän istuu keittiön pöytään, syvään huokaisten.
Sini, hän sanoo kun miniä tulee. Kyllä on muuten rankkaa.
Mikä erityisesti?
No kaikki. Iso huusholli. Lattiat, selkä menee hajalle. Ja Jani on sekin aika sottapytty. Ihan tuli yllätyksenä. Sukat lattialla, murut pöydällä. Siivosin koko päivän. Jos huomautan, ärähtää.
Mies on mies, Sini muistuttaa iroonisesti. Koti pitää olla kunnossa.
Kodikkuus kodikkuutena, mutta rajansa kaikella! Annikki närkästyy. Olen äiti enkä palvelija. Kieritin eilen kolme tuntia kaalikääryleitä, hän valittaa että kaali on kovaa. Sanoin että kääri itse, ja hän: Äiti älä nalkuta. Törkeä!
Sini pidättelee naurua. Toinen ihannekuva romahti arjen koitoksessa.
Annikki, te olette mestarillinen emäntä. Siihen en koskaan pääse, enkä aio yrittää. Meillä vain menee näin molemmat töissä, molemmat väsyneitä. Joskus on sotkuista ja syödään valmisruokaa. Mutta ollaan onnellisia. Kun kaipaa teidän borssia ja tiptop-siisteyttä, tullaan kylään sopiiko?
Annikki miettii pitkään.
Sopii. Ja ilmoittakaa hyvissä ajoin, hän sanoo. Minulla on sarjat, tomaatit kasvamassa… Ja haluan joskus kuntoutukseenkin. Olen kyllästynyt tähän roudaamiseen. Janille sanoin, että paidat silitin kaappiin seuraavat silittää itse. Tai menee ryppyisenä, ihan sama. Terveyttä ei osteta euroillakaan.
Hän juo teensä loppuun, nousee, suoristaa villatakin.
Ja se sinun kirjasi, laitoin takaisin yöpöydälle. Jotain hömppäfantasiaa mutta omapa on asiasi.
Kun Jani tulee kotiin, asunnossa tuoksuu vain raikkaus ja hieman Sinin hajuvesi. Liedellä porisee lenkkimakkaraa, pöydällä purkki herneitä.
Lähtikö äiti? Toivoa äänessä.
Lähti, Sini nyökkää. Sanoi, että on luopunut tehtävästään. Kokeilu päättyi ennen aikojaan, tekijän voimat loppuivat.
Jani halailee, rutistaa lujasti.
Kiitos.
Mistä? Makkarasta?
Siitä, että olet järkevä. Ja että sait rauhan kotiin. Rakastan sua. Vaikka olisit huono emäntä.
En ole huono, Sini hymyilee, halaten. Olen nykyaikainen. Ja makkarat Atriaa, parasta laatua!
Sen jälkeen Annikki tietysti jakaa joskus ohjeita ihminen ei muutu. Mutta nykyään, kun hän pyyhkäisee pölyä, hän vain huokaisee. Jos hän aikoo alkaa puhua naisen velvollisuuksista, Sini kysyy: Annikki, haluaisitteko jäädä viikoksi talonhoitoon? Satuin juuri lähdössä työmatkalle… Silloin anoppi heti muistaa, että perunat pitää pestä, kissa ruokkia, tai alkaa tv-sarja ja kiiruhtaa pois.
Rauha palasi kotiin. Ja pöly? No, joku pöly mutta pääasia, että ihmiset sopivat saman katon alle.
