No mutta kyynärpäät! Kuka täällä oikein pitää kyynärpäitä pöydällä sellaiseen tapaan? Sivistyneessä seurassa sinut olisi jo siirretty ruokapöydästä, Inkeri Tuulikki huudahti kimakalla äänellään, joka rikkoi hiljaisen, kodikkaan iltahetken kuin ruostunut saha. Jussi, katso nyt poikaasi. Seitsemän vuotta ja pitää haarukkaa kuin haravaa. Minun nuoruudessani tuollaisesta olisi saanut viivoittimesta.
Sanna puristi haarukkaansa niin, että rystyset vaalenivat. Hän veti syvään henkeä, katsoi pois anopistaan ja tarkkaili Vilhoa. Poika oli kuullut mummin naputuksen, lyyhistyi heti, veti päänsä hartioiden suojaan ja sujautti varovasti kätensä pöydän alle, melkein kaataen puolukkamehulasin.
Inkeri, me olemme ihan kotona, emme presidentinlinnassa, Sanna sanoi napakasti pehmeällä äänellä. Vilho nyt vaan on poikki jääkiekkoharjoitusten jälkeen. Antaa syödä rauhassa.
Just noin! anoppi kajautti voitonriemuisena ja osoitti miniäänsä teelusikalla, jolla juuri oli sekoittanut sokeria. Tuossa on kaiken pahan juuri! Väsynyt, pieni, antakaa olla. Sinä kasvatat heistä nyhveröitä, Sanna. Poika tarvitsee ryhtiä! Kurinalaisuus, se tekee miehen! Minä Jussin yksin kasvatin, ilman miestä, ja poika kulki kuin kello. Mutta täällä… pelkkää sirkusta.
Jussi, joka istui pöydän päässä, mietiskeli hiljaisena lihapullaa lautasellaan. Sanna tunnisti miehensä taktiikan olla hiljaa kuin kirkonpenkki ja toivoa ettei huomata. Jussi inhosi ristiriitoja etenkin äitinsä ollessa kyseessä. Inkeri Tuulikki oli määrätietoinen, kovaääninen ja täysin varma omasta erehtymättömyydestään. Hän tuli kyläilemään kerran kuukaudessa, mutta Sannan mielestä nuo vierailut olivat yhtä houkuttelevia kuin hammaslääkärissä käynti ilman puudutusta.
Mummi, minä sain tänään kympin piirustuksesta! viisikymppinen Kaarina yritti piristää tunnelmaa, istuen korotetulla tuolillaan, jalat heiluen. Haluatko, että näytän? Piirsin sinutkin ja isin ja äitin!
Inkeri Tuulikki käänsi hitaasti katseensa Kaarinaan. Silmissä ei ollut lämpöä, vain kylmää arviointia.
Ruokapöydässä ei puhuta, Kaarina. Kun minä syön, olen kuuro ja mykkä. Kuuletko? Ja jalkojen heiluttaminen… ei sovi nuorelle naiselle. Istu kunnolla!
Kaarina lyyhistyi, hymy katosi kasvoilta. Hän laski kädet syliin ja hiljeni. Sannan sisällä alkoi kuplia tuttu suuttumus. Hän oli aiemmin vielä pystynyt sivuuttamaan paheksunnat lihapullista (liian vähän suolaa), verhokankaista (liian synkät) ja omasta figuuristaan (liian laiha; miehet eivät tykkää tuollaisista). Mutta kun lapset joutuivat arvostelun kohteeksi, hänen sietokykynsä hupeni valon nopeudella.
Äiti, Jussi viimeinkin avasi suunsa, matalasti nyt riittää. Anna lasten syödä rauhassa.
Minähän tätä kaikkea vain hyvällä tarkoitan! Inkeri Tuulikki heitti kädet ilmaan. Kuka muu heille totuuden sanoo kuin oikea mummo? Te vaan silitätte päätä. Maailma on kova paikka. Kasvavat villeiksi, kiitätte minua vielä kun huomaatte. Naapuri-Tellervan pojasta piti mallia ottaa upseeriopistossa, kohtelias, aina päivää ja kiitos. Mutta Vilho? Eilenkin jotain höpisi ja livahti karkuun. Metsäläinen!
Vilho kyllä tervehti, Sanna puolusti poikaansa. Hän on vain ujo.
Ujo muka! Inkeri Tuulikki pölläytti. Ei ole mikään ujo, eikä ollenkaan kasvatettu. Se on sinun laiminlyöntisi.
Ruokailu lopahti masentuneeseen hiljaisuuteen. Lapset hotkaisivat loppuruoan ja mutisivat kiitoksen ennen kuin kirmasivat lastenhuoneeseen. Sanna alkoi korjailla astioita, selkäkarvoissa tuntui anopin painostava katse.
Älä sitten vaan konetta käytä astioiden pesuun. Käytä niitä käsiä. Kone vain jättää myrkkyjä. Meinaatko myrkyttää perheen? uusi ohje kuului.
Inkeri, minä tiedän kyllä miten omassa kodissani astiat pestään, Sanna kolautti lautasen tiskialtaaseen.
Ilta kului kireissä tunnelmissa. Anoppi kierteli asunnossa, tarkisti hyllyjen pölyt sormella, pyöritteli vaatteet eteisen kaapissa uusiksi (koska näin on parempi) ja kommentoi tv-uutisia ääneen. Jussi piiloutui makuuhuoneeseen tietokoneensa kanssa muka viimeistelemään raporttia.
Aamulla koitti myrsky. Oli lauantai. Sanna aikoi leipoa mustikkapiirakan ja viedä lapset puistoon, mutta ulkona tihutti sitkeää syksyn sade. Lapset kyllästyivät ja virittivät merirosvolaivan olohuoneen tyynyistä. Remu oli hersyvää.
Inkeri Tuulikki istui nojatuolissaan kutimen kanssa ja muuttui hetki hetkeltä tuimemmaksi.
Lopettakaa tuo mekkala! Koko pää särkee! Eikö kukaan osaa leikkiä hiljaa? Lue nyt edes kirjaa, rakentele palapelejä!
Mutta mummi, mehän ollaan merirosvoja! Vilho huusi heilutellen muovimiekkaa. Merirosvot ei kuiskaa! Eteenpäin, hyökkäykseen!
Hän ponkaisi laivaltaan matolle, mutta laskelmat menivät metsään ja hän osui vahingossa pöytään, jolla oli mummin teekuppi. Kuppi keikahti, kiehuva neste lainehti kutimen ja Inkerin aamutakin päälle.
Senkin tolvanapoika! Inkeri nousi pystyyn salamannopeasti. Oletko ihan puusilmä! Riehut kuin mikäkin päätön kana!
Anteeksi, en tarkoittanut… Vilho kuiskasi perääntyen.
Aina se on vaan vahingossa! Ei ole älyä päässä, pelkkää pöljyyttä! mummo tarttui poikaa olkapäistä ja ravisteli rajusti. Kuka tuollaista on kasvattanut? Sehän se sinun emosi taas on!
Sanna säntäsi paikalle keittiöstä. Kun hän näki anopin pidättelevän Vilhoa, maailma pysähtyi.
Irti pojastani! hän huusi ja kiskaisi lapsen syliinsä. Älkää koskeko enää meidän lapsiin!
Vilho painautui itkien äitiin, Kaarina nyyhkytti tyynyjen keskellä.
Älä sinä ala siinä huutamaan! anoppi kirkaisi. Eikö tuo ole nähtävää, mikä sotta tuli! Kaikki pilaantui, minun käsityöni ja aamutakki! Kaikki siksi, että te annat kaiken mennä kuin pellossa! Täyttä villikansaa!
Sana pellossa jäi kiertämään huoneeseen kuin piikikäs pallo. Sanna halasi lapsiaan ja silitti tytärtään.
Mitä oikein äsken sanoit? hän kysyi hiljaa.
Sen kuulit! Inkeri tirskui, eikä kyennyt enää lopettamaan. Kasvattamattomia, villejä penikoita. Ei mitään kunnioitusta vanhempia kohtaan. Tavallisessa perheessä tollainen lapsi joisi nurkkaa häpeämässä, pyytäisi anteeksi. Mutta täällä pelkkää lellimistä. Tollanen on pelkkää sinun sukua, kaikkea muuta kuin mitään!
Silloin Jussi tuli paikalle äänten vetämänä.
Mitä täällä tapahtuu? Äiti, miksi huudat?
Kysypäs vaimoltasi! Inkeri osoitti Sannaa. Poika kaatoi teeni päälle, kohta scaldasi! Ja tuo vain puolustaa häntä!
Jussi katsoi Sannaa.
Sanna, ehkä voit katsoa heidän perään vähän paremmin…
Siinä kohtaa Sannan mitta täyttyi. Jos Jussi olisi nyt puolustanut häntä ja lapsia… mutta taas hän yritti diplomaattia, joka oikeasti vain pelkää.
Sanna ryhdistäytyi. Sisällä oli jääkirkas selkeys.
Jussi, ota lapset mukaan lastenhuoneeseen. Laita päälle vaikka Pikku Kakkonen.
Mitä? Jussi hämmästyi.
Tee, kuten sanon.
Jussi tunnisti tilanteen eikä vastustellut. Hän nappasi muksut ja poistui. Sanna jäi kahden kesken anopin kanssa.
Inkeri Tuulikki, Sanna aloitti matalasti. Pakkaa tavarasi.
Anoppi jäi hetkeksi sanattomaksi.
Mitä?
Kaiva laukku esiin. Lähdet nyt saman tien.
Oletko sekaisin? Inkeri räpäytti silmiään. Olenhan minä oman poikani luona! Tämä on hänen talonsa!
Tämä on meidän koti, jossa ei pilkata lapsia, nimitellä tai kohdella heitä rumasti. Olen kestänyt piikittelyä ruoasta, siivouksesta ja ulkonäöstä, mutta lapset… siinä meni raja. Olette ylittäneet sen.
Uskallat väittää? anoppi haukkoi henkeään. Olen puolet sinua vanhempi! Olen mummo, isäntä tässä!
Ikä ei oikeuta epäkohteliaisuuteen, Sanna sanoi. Kutsuit lastani villiksi, kun hän vuoti vahingossa teetä pelissä. Nöyryytit heitä. Tässä talossa et enää pilaa lasteni mieltä.
Jussi! Inkeri kiljui. Nyt tänne! Kuuntele mitä vaimosi sanoo! Hän ajaa minut ulos!
Jussi tuli, oven suljettuaan näytti nujerretulta.
Nyt rauhoitutaan… äiti, kyllä sinäkin ylilyöt välillä…
Minä olen kasvattanut! Koska te ette osaa! Ja nyt miniä käskee minun lähteä! Jussi, oletko mies vai hiiri? Sano jotain!
Jussi katsoi Sannaa. Sanna seisoi käsivarret ristissä, niin päättäväisenä, ettei Jussi ollut ennen nähnyt. Tällä kertaa hän tajusi: jos nyt ei tee valintaa, menettää perheensä.
Jussi, Sanna katsoi häntä suoraan silmiin Sinun äitisi haukkui lapsemme ja käytti väkivaltaa Vilhoa kohtaan. Jos hän ei nyt lähde, minä lähden lasten kanssa. Nyt päätät.
Hiljaisuus. Kellon tikitys ja sateen kummallinen ääni. Inkeri katsoi poikaansa tyytyväinen hymy huulillaan; hän oli varma valinnasta. Hänhän on sentään äiti.
Jussi katsoi äitiään. Muisti nuoruutensa, viivoittimen, nurkkaan laitetut sakot, jatkuvat alennukset ja pienet, arat pelot. Katsoi lastenhuoneeseen. Vilho pelkäsi mummia.
Äiti, Jussi sanoi hiljaa.
No? Pane nyt se vaimosi kuriin!
Äiti… parempi että lähdet.
Inkerin hymy suli pois kuin halpa naamari.
Mitä sanoit?
Sanoin että nyt pakkaat. Sanna on oikeassa. Ei tuolla tavalla voi lapsia kohdella. Tilaan sinulle taksin.
Sinä… petturi! Inkeri sihisi. Oman äitisi vaihdat tuollaiseen kietyyn! Käsipuoli! Pelkuri! Minä sinutkin olen valvonut ja opettanut!
Nyt riittää, Jussi sanoi väsyneenä. Pakkaa.
Seuraavat puoli tuntia oli täynnä kiukkua. Inkeri paiskoi tavaroita laukkuun, mutisi siunausta perään, vannoi ettei enää astu jalallakaan heidän sikalaan ja uhkasi perintöosuudella. Sanna seisoi eteisessä, kurkisti että kaikki sujuu, mutta ei enää jankannut.
Kun taksi tuli, Inkeri pysähtyi ovelle.
Tulette vielä minua anelemaan, kun nuo teidän hemmotellut kakarat laittaa teidät vanhainkotiin. Muista sanani.
Ovi paukahti kiinni.
Sanna huokaisi helpotuksesta, kuin sementtisäkki olisi pudonnut harteilta. Hän istui eteisen penkille tuijottamaan tyhjyyteen. Jussi seisoi ikkunassa ja katsoi taksin kaikkoamista.
Miten voit? hän kysyi.
Kyllä mä pärjään, ääni värisi. Entä sinä?
Aika kamala olo hän myönsi. Onhan se äiti kuitenkin.
Tiedän, Jussi. Anteeksi että meni näin. Mutta en voi enää antaa hänen murskata lasten itsetuntoa. Muistatko itse, millaista se oli? Haluatko sitä Vilholle?
Jussi kääntyi. Silmissä oli ikävä, mutta myös jotain uutta, aikuisempaa.
En todellakaan halua. Olen koko aikuiselämäni yrittänyt ansaita hänen hyväksyntäänsä. Mutta siitä ei tule mitään muuta kuin kontrollointia ja nälvimistä.
Sanna meni halaamaan miestään. Jussi painoi pään hänen hiuksiinsa.
Kiitos että puolustit meitä, Sanna kuiskasi. Se merkitsi paljon.
Illalla, kun lapset rauhoittuivat ja rakensivat legolinnaa, Sanna ja Jussi jäivät kahdestaan keittiöön.
Mitä seuraavaksi? Jussi mietti. Nyt se soittelee kaikille sukulaisille ja tekee meistä hirviöitä. Tuulalle, Markulle… sitä tulee kuraa niskaan kohta.
Väliäkö tuolla, Sanna kohautti olkapäitään. Ne sukulaiset jotka tuntevat mummon, ymmärtävät. Ja niistä muista ei niin väliä. Tärkeintä että täällä on nyt rauha.
Entä jos hän haluaa tulla joskus taas? Kuukauden päästä, kahta? Hän leppyy ja ilmestyy tänne.
Ei tule, ennen kuin osaa kunnioittaa meitä ja lapsia. Ja pyytää Vilholta anteeksi. Ihan oikeasti.
Jussi virnisti haikeasti.
Äiti ja anteeksipyyntö… tuskin.
Alkoi viikko täynnä soittoja ja viestejä sukulaisilta. Tuula-täti syyllisti Jussia siitä, että äitivanhus heitettiin kadulle sateeseen. Jostakin syystä olitte törkystä, miniä ajoi ulos oli Inkerin versio: lapset ja niiden nimitteleminen unohdettu kokonaan.
Ensin Jussi yritti selittää. Sitten hän lakkasi vastaamasta puhelimeen. Sanna tunsi outoa helpotusta. Talo oli yhtä kodikas kuin silloin kun he muuttivat. Kukaan ei enää sormenpäillä kaivanut pölyä eikä moittinut lihapullia. Kun Sanna kutsui lapset syömään, kukaan ei enää säpsähtänyt.
Vilhon synttärit tulivat kahdeksan vuotta. Kutsuttiin kavereita, kummeja, Sannan omat vanhemmat. Oli hulinaa, naurua, karkkipapereita, lapset painelivat kaakaten, mutustivat kermakakun käsin.
Jossain välissä Sanna tapasi miehensä katseen. Jussi tuijotti Vilhoa, joka nauraa röhötti kermat poskilla.
Äiti muuten olisi moittinut tätäkin, Jussi hymyili Sannalle. Kakku kuuluu syödä jälkiruokahaarukalla.
Ja saanut kaiken tympeäksi, Sanna totesi.
Niin. Mutta nyt Vilho on onnellinen. Katso, miten silmät loistaa.
Niin, koska hän tietää että häntä rakastetaan, oli hän minkä mallinen tai hulinainen tahansa.
Ovella soi kello.
Jussi meni avaamaan. Oven takana oli kuriiri suuren pahvilaatikon kanssa.
Toimitus Vilho Jussilalle, lähetti sanoi.
Jussi allekirjoitti ja kantoi paketin sisään. Kaikki vaikenivat.
Keneltä tämä? Vilho kysyi.
Jussi avasi pienen kortin. Paketissa oli kallis sähköjuna, jonka Vilho oli toivonut. Ja viesti.
Lapsenlapselle syntymäpäivänä. Kasva kunnon ihmiseksi, toisin kuin vanhempasi. Mummi Inkeri.
Jussi luki viestin itsekseen, murskasi sen nyrkkiin ja piilotti taskuun.
Se on mummilta, hän sanoi ääneen.
Oho, tosi hieno! Vilho ilahtui. Tuleeko mummi käymään?
Ei, Vilho-kulta, Sanna sanoi pehmeästi tullen Jussin viereen. Mummi on nyt liian kiireinen. Kasvattaa vähän itseään.
Vilho ei jäänyt kyselemään; uusi juna veti jo kaiken huomion. Sanna ja Jussi vaihtoivat katseen. Lahja oli yritys lahjoa, jättää viimeinen sana, pistellä vieläkin väliin mutta nyt se ei enää purrut.
Illemmalla, kun vieraat olivat lähteneet ja lapset unilla, Sanna löysi Jussin taskusta rutatun viestin. Hän silitti papereita, tuhahti ja heitti roskiin.
Mitä siinä puuhaat? Jussi asteli kylppäristä.
Ei mitään, tyhjensin vain roskapussia, Sanna hymyili. Tiedätkö, ajattelin että ehkä voitaisiin laittaa lukot uusiksi. Ihan siltä varalta.
Olen tilannut lukkosepän huomiselle, Jussi totesi vakavana. Ja… olen estänyt äidin numeron. Hetkeksi ainakin. Tarvitsen aikaa.
Sanna halasi miestään tiukasti. Hän tiesi, miten raskasta tämä oli ollut. Suhteen katkaisu vanhempiin on aina haava mutta niin on myös lapsen mielen murentaminen; ja sitä on vielä vaikeampi korjata.
Elämä jatkui. Inkeri Tuulikki ei palannut enää oven taakse. Hän jatkoi pistäviä viestejään sukulaisille ja netissä (joita Sanna ei lukenut), mutta he eivät antaneet hänen tulla enää perhe-elämää horjuttamaan. Se oli parasta, mitä Sannan perheelle saattoi tapahtua.
Vilho kasvoi riehakkaana, joskus tottelemattomana mutta avoimena ei arastellut ilmaisemaan itseään tai lukinnut käsiään pöydän alle, ja nauroi aidosti. Sanna ymmärsi hän oli valinnut oikein. Kasvatus ei osu pelolla eikä pelkällä järjestyksellä. Se on rakkautta ja suojaa. Sitä Sanna oli pystynyt lapsilleen tuomaan, vaikka siitä tuli olla paha miniä koko suvun silmissä.
Joskus, jotta talossa olisi lämmin sää, täytyy vain sulkea ovi niiltä, jotka kuljettavat mukanaan myrskyä. Ja nyt Sanna tiesi, miten se ovi laitetaan kunnolla kiinni.
