Entäpä kyynärpäät? Kuka nyt noin asettaa kyynärpäät pöydälle? Hyvässä seurassa olisit jo saanut lähteä pöydästä, Aira-Maija Ruotsalainen raastoi ruokailun hiljaisuutta rätisevällä äänellään, kuin ruosteinen saha yössä. Jari, katso nyt poikaasi. Seitsemän vuotta ja haarukkaa pitää kuin haravaa. Meillä lapsia opastettiin siihen viivottimella.
Senja puristi haarukkaansa, rystyset valkoisina, ja hengitti syvään yrittäen olla katsomatta appiinsa. Hän loi katseensa Miikkaan. Poika lyyhistyi heti kuullessaan mummon sanat, veti päänsä hartioiden väliin ja piilotti kätensä pöydän alle, liki kaataen mehulasin.
Aira-Maija, olemme kotona, emme presidentinlinnassa, Senja yritti lempeän tiukasti. Miikka on ihan poikki uimaharjoituksista. Antaisit hänen syödä rauhassa.
Kas niin! Siinä se syy kaikkeen. “Väsynyt”, “pieni”, “antaa huilata”. Hellit niistä pehmoleluja, Senja. Miehen tulee olla ryhdikäs! Kuri tekee luonteen. Minä nostin Jarin yksin, ja hän söi ja käyttäytyi kuin sotilas. Teidän perheessä on sirkus.
Jari, pöydän päässä, pureskeli lihapullaa ja tuijotti lautastaan. Senja tunsi miehensä strategian: “ole villasukka, ehkä kukaan ei huomaa”. Hän vihasi riitoja, etenkin kun kyseessä oli äitinsä. Aira-Maija oli jylisevä, kaikkitietävä ja aina oikeassa. Hän vieraili kerran kuussa ja näitä vieraita Senja odotti kuin hammaskiven poistoa ilman puudutusta.
Mummi! Sain tänään kympin kuviksesta! viiden vanha Hilkka halusi keventää tunnelmaa. Hän naputteli jalkojaan lasten tuolilla. Haluatko nähdä? Piirsin koko perheen! Ja sut, ja isin ja äidin!
Aira-Maija käänsi hitaasti päätään Hilkkaan kylmä katse, ei lainkaan lämpöä.
Ei ruokapöydässä puhuta, Hilkka. Kun syön, olen kuuro ja mykkä. Kuuletko sananparren? Ja älä naputa jaloilla, se on huonoa tapaa. Sinä olet tyttö, tuleva leidi, ja käyttäydyt kuin torimyyjä. Istu suoraan!
Hilkka vaipui hiljaiseksi ja laittoi kätensä siististi syliin. Senja tunsi tulen sisällään. Hän kesti moitteet ruoasta (liian laimeaa), verhoista (liian tummat), vartalosta (liian laiha, “miehet ei tykkää”). Mutta kun kyse oli lapsista, hänen sietokykynsä suli silmissä.
Äiti, Jari vihdoin uskalsi. Anna nyt olla. Lapset on lapsia. Syödään rauhassa.
Minä ajattelen heidän parastaan! Aira-Maija räpytteli käsiään. Kuka muu sanoo heille totuuden kuin oma mummo? Silitätte vain päätä. Elämä on karu. Kohta itkette, kun kasvaa tahdottomia villejä. Minun naapurin Liisan pojasta tuli kadetti käyttää aina hyviä tapoja ja tervehtii. Teidän Miikka? Eilen murahti ja juoksi pois. Metsäläinen!
Miikka sanoi hei, Senja huomautti. Hän on vain ujo.
Ujo! Aira-Maija henkäisi halveksuvasti. Ei se mitään ujoutta, vaan huonoa kasvatusta. Äidin laiminlyöntiä.
Illallinen hyytyi hiljaisuuteen. Lapset söivät nopeasti loppuun, mutisivat “kiitos” ja pakenivat omaan huoneeseensa. Senja keräsi astiat, tuntien appensa painavan katseen selässään.
Älä vaan laita koneeseen, pese käsin, uusi ohje pamahti. Kone ei puhdista, pelkkää kemikaalia jää. Aiot myrkyttää perheesi?
Aira-Maija, minä tiedän miten täällä siivotaan, Senja käänsi astiat kolisten tiskialtaaseen.
Ilta kului kireässä ilmassa. Appi haravoi sormellaan pölyä hyllyiltä, järjesteli eteisen kaappeja (“näin on parempi”) ja kommentoi suureen ääneen tv:n uutisia. Jari livahti makuuhuoneeseen “tekemään työjuttuja”.
Myrsky repesi seuraavana päivänä. Lauantai, Senja oli aikonut leipoa mustikkapiirakan ja mennä lasten kanssa puistoon, mutta sää muuttui kolea syyssade löi ikkunaan. Lapset kyllästyivät ja aloittivat “merirosvot”-leikin: sohvatyynyistä rakennettiin laiva keskelle olohuonetta, meteli ja nauru paisuivat.
Aira-Maija istui keinutuolissaan neulomassa, kulmat yhä pahemmin kurtussa.
Nyt loppuu tämä rähinä! hän lopulta karjaisi. Pää räjähtää. Ettekö te osaa olla rauhassa? Kirja käteen tai palapelejä!
Mutta mummi, mehän ollaan merirosvoja! Miikka heilutti lelusapelia. Merirosvot ei voi hiippailla hiljaa! Hyökkäys!
Hän loikkasi “laivalta” matolle ja törmäsi sohvapöytään. Aira-Maijan teekuppi keikahti, roiskauttaen kuumaa juomaa neuleen ja aamutakin päälle.
Aira-Maija ponkaisi ylös kuin kyy.
Eläin! hän huusi ravistellen vihaisesti. Oletko sokea? Tyhmä paksukallo!
Se oli vahinko… Miikka perääntyi itkien.
Vahinko! Kaikki on vahinkoa, kun päässä ei pysy järki! appiote tarttui Miikkaa olkapäästä ja ravisti rumasti. Kuka sinua oikein kasvattaa? Sekopäinen äitisi vai?
Senja syöksyi keittiöstä. Katsoi kuinka appiotte puristi hänen poikaansa maailma kaventui pisteeksi.
Päästä irti! hän huusi, repi pojan kainaloonsa. Et koske lapsiini enää!
Miikka takertui kiinni ja itki. Hilkka purskahti myös pelästyneenä itkuun.
Älä karju minulle! Aira-Maija kiljui. Katso nyt, mitä tuhosi! Pilasi neuleen! Tämä siitä, kun annatte kaiken anteeksi! Kasvaa kuin horsmat, häpeä! Tavislaumaa!
Sana “tavislauma” jäi leijumaan paksuna ja likaisena. Senja jähmettyi, silitti lasten päätä.
Mitä juuri sanoit? hän kysyi hiljaa.
Minkä kuulit, Aira-Maija jatkoi kiihkossaan, jo ihan vimmassaan. Huonosti kasvatetut moukat. Ei mitään kunnioitusta aikuisia kohtaan! Paremmassa kodissa olisi jo polvillaan nurkassa saanut anteeksi pyytää. Teidän Miikka on pelkästään uikuttava samaa sukua kuin emonsa.
Samassa Jari tuli paikalle, havahduttuaan huutoon.
Mikä täällä on hätänä? Äiti, miksi huudat?
Kysy vaimolta! Aira-Maija osoitti Senjaa. Poikasi kaatoi teen päälleni ja vaimosi puolustaa!
Jarin katse haparoi Senjan puoleen.
Senja, eikö tähän pitäisi puuttua…
Se oli pisara joka ylitti padon. Jos hän olisi nyt puolustanut Senjaa tämän olisi voinut antaa anteeksi. Mutta ei. Jälleen hän valitsi “sovittelijan”, joka lopulta vain pelkäsi.
Senjan katse kirkastui kylmäksi ja selkeäksi.
Jari, vie lapset lastenhuoneeseen. Laita heille Pikku Kakkonen päälle, hän sanoi sävyllä, jota ei voinut kyseenalaistaa.
Miksi…?
Tee kuten pyysin.
Jari ei väittänyt vastaan, vaan johdatti itkevät lapset pois. Senja jäi kahden Aira-Maijan kanssa.
Aira-Maija, hän sanoi rauhallisesti. Petaa tavarasi.
Appi oli hetken ymmällään.
Mitä?
Tavarat kassiin. Lähdet. Heti.
Oletko hullu? appi tuijotti. Tulin poikani luokse! Tämä on hänen koti!
Tässä kodissa ei enää kukaan saa halveksia minun lapsiani. Kutsua heitä tavislaumaksi, moukiksi, ravistaa ja häpäistä. Minä kesti haukut itsestäni, ruoastani, tapani. Mutta lapsiin et koske enää. Siinä meni raja.
Miten kehtaat! Aira-Maijan närkästys tukehdutti ilmapiirin. Olen puolisosi äiti! Lapsien lapsien isoäiti! Olen kaksi kertaa vanhempi kuin sinä!
Ikä ei oikeuta törkeyteen, Senja totesi tasaisesti. Sinä kutsuit poikaani taviksesi, koska kaatoi vahingossa teetä. Alistit ja loukkasit häntä. Jos siitä seuraa, ettet enää saa olla heidän kanssaan, niin hyvä niin. Sinun ei tarvitse sietää seuraansa.
Jari! Aira-Maija kailotti. Jari, tule nyt tänne! Vaimosi karkottaa minut!
Jari tuli lastenhuoneesta, kasvoilla surkea, pelokas ilme.
Äiti, Senja… Älkää nyt… Eikö voitaisi rauhoittua. Äiti, sinä menetit nyt malttisi, älä Miikan kohdal…
Minä menetin? Aira-Maija hyökkäsi sanan päälle. Minä kasvatin! Kun te ette. Nyt vaimo heittää minut ulos! Sano jotain! Tämä on sinunkin kotisi!
Jari katsoi Senjaan. Naisen kädet olivat ristissä, kasvot kalpeat, mutta katse määrätietoinen: nyt oli hetki valita.
Sinun äitisi kutsui juuri lapsiamme moukiksi ja tarttui Miikkaan kiinni. Jos hän ei nyt lähde, minä lähden lasten kanssa. Emme palaa. Valitse, Senja sanoi, katsoen mieheen.
Hiljaisuus. Kello tikitti ja sade naputti ikkunaa. Aira-Maija odotti voittoisaa hymyä. Hän, äiti, uskoi paikkansa olevan ikuinen.
Jari kääntyi appiinsa. Hän muisti lapsuutensa, viivotiniskut ja nurkassa seisomiset. Loputon arvostelu ja pelko mennä kotiin. Ja oven takana leikkivät nyt hänen omat lapsensa.
Äiti, hän sanoi hiljaa.
Niin, poika? Sano nyt!
Sinun on parempi lähteä kotiin.
Aira-Maijan hymy suli kuin muovinen naamari.
Mitä?
Mä haen taksin. Lähdet nyt. Senja on oikeassa. Nyt meni liikaa. Lapset on lapsia. Et saa kohdella heitä noin.
Petturi! appiote sihisi. Oman äidin vaihdoit hameeseen! Nössö! Kasvatin sinut, valvoin yöt!
Äiti, nyt riittää. Lähde keräämään tavarat, Jari sanoi väsyneesti.
Seuraavat puoli tuntia olivat myrskyä. Aira-Maija paiskoi kamppeitaan laukkuun, kirosi, vakuutti ettei jalallaan astuisi enää tänne, ettei mitään perintöjä nähtäisi, että heidän elämä on sikaista. Senja seisoi eteisessä vartioimassa. Ei enää sananvaihtoa, vain odotusta.
Kun taksi tuli, appiote seisahtui ovella.
Vielä te ryömimme kintereilleni, kun nämä teidän kasvatetut lapsukaiset laittavat teidät vanhainkotiin. Odottakaapa vain.
Ovi kolahti kiinni.
Senja huokasi syvästi, kuin olisi vienyt harteiltaan tuhannen kilon repun. Hän valahti penkille, jalat pehmeinä. Jari seisoi ikkunassa ja katsoi taksin perään.
Miten voit? hän kysyi hiljaa, kääntymättä.
Ihan hyvin, ääni värisi. Entä sinä?
Kurjasti, myönsi Jari. Onhan se äiti.
Tiedän, Jari. Olen pahoillani, miten meni. Mutta en voinut katsoa miten särjetään meidän lapset. Muistatko, miten sinua itseäsi kohdeltiin? Haluatko samaa Miikalle?
Jari kääntyi häneen. Katseessa kipua, mutta toisenlainen miehuus.
En. Minä koko elämäni koetin saada hänen hyväksyntäänsä. Luulin että, kunhan kasvan hyväksi isäksi, hän kerran sanoisi jotain kaunista. Mutta hän osaa vain kontrolloida ja loukata.
Senja sulki Jarin syliinsä. Mies nojasi päällään hänen otsaansa.
Kiitos että puolustit, nainen kuiskasi. Sillä oli väliä.
Illalla, lasten rauhoituttua ja rakenneltua legoista, Senja ja Jari istuivat keittiössä.
Mitäs nyt? Jari kysyi. Hänhän alkaa pauhata kaikille sukulaisille. Soittaa Leenalle ja Pirkolle. Kaikki mutaisi
Antaa vain. Ne jotka tuntevat, ymmärtävät kyllä. Ja jotka eivät eipä sen väliä. Nyt täällä on rauhallista.
Entä jos yrittää tulla takaisin? Kuukauden päästä?
Ei tule. En päästä. Hän ei astu ovesta ennen kuin on aidosti pyytänyt anteeksi Miikalta.
Jari virnisti katkerasti.
Äiti ja anteeksipyyntö on melkoinen yhdistelmä. Tuskinpa.
Viikko kului. Jarin puhelin soi harva se minuutti. Leena-täti sätti siitä, että poika oli “heittänyt vanhan äitinsä sateeseen kuin rikkinäisen tuolin.” Aira-Maijan tarina oli omansa: hän oli huomauttanut kasvatuskysymyksistä, mutta miniä karkotti vanhuksen kadulle. Lapsista ei mainittu, eikä “tavislaumasta”.
Aluksi Jari yritti selittää, sitten vain mykisti puhelimen. Senja tunsi kotiin laskeutuvan juuri sen tunnelman, mitä oli kaivannut: kukaan ei mittailut pölykerrointa eikä löytöretkeillyt kaapeilla. Lapset eivät enää säikähtäneet, jos äiti korotti ääntään illalliskutsulla.
Kuukausi kului. Hilkka täytti kahdeksan. Kutsuilla oli ystäviä, kummeja, Senjan omat vanhemmat. Naurettiin, kuhisee, lahjapaperit lentelivät, lapset söivät kakkua käsin.
Senja tapasi Jarin lempeän katseen. Tämä tuijotti nauravaa Miikkaa, jonka poskilla oli kakun kermat, ja hymyili.
Nyt äiti sanoisi, että on epäjärjestys. Kakku pitäisi syödä jälkiruokahaarukalla, selkä suorana.
Ja tunnelma pilalla, Senja nyökkäsi.
Mutta Miikka on iloinen. Katso nyt, miten silmät loistaa.
Koska hän tietää että kelpaa, kakut poskilla ja kaikki.
Ovikello soi. Sydän hypähti. Olisiko…?
Jari meni avaamaan. Ovella seisoi Postin lähetti, suuri paketti kainalossa.
Lähetys Miikka Jarille, sanoi nuorukainen.
Jari allekirjoitti, toi paketin sisään. Kaikki hiljenivät.
Keneltä? Miikka kysyi.
Jari avasi kortin. Paketissa oli kallis sähköjuna, juuri sellainen, josta Miikka oli unelmoinut. Kortissa luki:
“Lapsenlapselle syntymäpäiväksi. Ole ihminen, älä kuin vanhempasi. Mummu.”
Jari luki lapun hiljaa, rypisti ja työnsi taskuun.
Mummulta, hän sanoi hiljaa.
Oho! Aika siistiä! Miikka intoili. Tuleeko mummu mukaan?
Ei, rakas, Senja sanoi, puristi Jarin kättä. Mummu on nyt hyvin kiireinen kasvattaa itseään.
Miikka ei välittänyt oli uuden lelun pauloissa. Senja ja Jari vain vilkaisivat toisiinsa. Lahja oli viimeinen piikki, ohuen ohut yritys hallita etäältä. Mutta sillä ei enää ollut merkitystä.
Illalla, kun lapset nukkuivat ja vieraat olivat lähteneet, Senja löysi Jarin farkuista rypistetyn viestin. Hän luki, hymähti, ja viskasi sen pois.
Mitä siellä on? Jari kurkisti kylpyhuoneesta.
Roska vaan, Senja hymyili. Tiedätkö, mietin pitäisikö vaihtaa lukot.
Mestarimies tulee huomenna, Jari sanoi vakavasti. Ja muuten… blokkasun äidin numeron toistaiseksi. Tarvitsen oman tilan.
Senja halasi miestä tiukasti. Tiesi miten raskasta irtiotto oli, vaikka vanhempi olisi kuinka myrkyllinen. Haava paranee. Lapsen rikottu lapsuus ei parantuisikaan.
Elämä jatkui. Aira-Maija ei enää palannut heidän kynnykselleen. Hän levitti sukulaispiirissä viiltävää tekstiä ja kirjoitti piikkejä somessa (joita Senja ei lukenut). Mutta heidän kotiinsa hänellä ei enää ollut pääsyä, ja se oli parasta.
Miikka kasvoi vilkkaana, mölyävänä, joskus vähän tuhmana, mutta avoimena ja ystävällisenä. Hän ei enää varonut mummoa, ei kätkenyt käsiään ruokapöydässä, eikä pelännyt nauruaan. Senja näki: juuri näin kuuluu olla. Kasvatus ei ole pelkoa eikä pelkkää ruotua. Se on rakkautta ja turvaa, ja sitä hän osasi tarjota vaikka olisikin “itsepäinen miniä” koko suvun silmissä.
Joskus rauhallinen sää syntyy, kun yksinkertaisesti painaa oven kahdesti lukkoon niiden edessä, jotka tuovat mukanaan myrskyn. Ja Senja osasi, vihdoin, tehdä niin.
