Annas kurkkuun tuli pala jo ennen kuin hän ehti laskea kahvikuppinsa pöydälle.
Taas kerran olet laittanut liikaa suolaa, totesi Raili Helena, vilkaisemattakaan ylös lautasestaan. Se tuli sellaisella sävyllä kuin joku mainitsisi, että ulkona sataa räntää asia, joka nyt vain on niin.
Annika seisoi hellan äärellä ja katseli anoppinsa suoraa selkää ja tarkasti kampattua nutturaa mustanhiljaisen hiusklipsin alla, olkapäät suorina vanhassa maitokahvinvärisessä villatakissa.
Mielestäni tää on ihan sopivaa, Annika sanoi mahdollisimman tasaisesti.
Niin, mielestäsi, Raili Helena toisti ja teroitti viimeistä sanaa. Samuli, maista.
Samuli istui äitinsä vastapäätä. Oli juuri kauhaissut lusikallisen suuhunsa ja pureskeli hiljaa. Kun molemmat naisista tuijottivat häntä, hän kohautti vähän olkapäitään.
Sopivan makuista, äiti.
Sopivaa, Raili Helena hymyili kuivasti. Niin kuin kasarmilla. Ehkä siellä tämä menisi.
Annika nappasi keittiöpyyhkeen ja kuivasi kätensä rauhallisen hitaasti, jokaisen sormen erikseen. Siitä oli tullut rituaali, pientä suojaa, silmänräpäys joka piti sormet vakaina.
Kolme viikkoa. Raili Helena oli tullut kolme viikkoa sitten. Aluksi piti viipyä vain viisi päivää. Sitten seitsemän. Sen jälkeen hän sanoi, ettei olo ollut ihan hyvä, ja Samuli katsoi Annikaa sillä tavalla kuin lapset katsovat toisiaan, kun matematiikan kokeet siirtyy yhtä aikaa helpotus ja epävarmuus.
Nyt oltiin jo kolmannella viikolla.
Käyn vähän ulkona, Annika sanoi ja ripusti pyyhkeen naulaan.
Kukaan ei pysäyttänyt.
Annika meni makuuhuoneeseen ja sulki oven perässään ei paiskannut, vain hiljaa napsautti. Katseli sänkyä kahden tyynyn kanssa, yöpöytiä, sellaisia samoja lamppuja kuin joka kodissa. Kaikki oli paikallaan. Kaikki oikein. Mutta jotenkin se oikein ei tuntunut miltään. Enemmän lavasteelta kuin kotoisalta.
Hän istahti sängyn reunalle ja tuijotti ulos ikkunasta. Siellä maaliskuisen Helsingin kadun harmaa asfaltti, jonka reunoilla roudan ja lumen viimeiset rippeet. Annika rakasti tätä aikaa, sitä hetkeä kun kevät vasta miettii lähtöään. Ennen rakasti. Nyt päällimmäisenä mielessä oli, että illemmalla pitää tarkistaa yksi raportti ja että varmaan huomenna Raili Helena pyytää taas ostamaan jotain “Hyvän Arjen” myymälästä, sieltä kun kuulemma löytää parempia lautasliinoja kuin muualta.
Keittiöstä kantautui anopin ääni, jotain selitti Samulille. Samuli vastasi jotain ja nauroi hiljaa.
Annika hieroi ohimoitaan.
Kun he Samulin kanssa tapasivat kuusi vuotta sitten, Raili Helena oli tuntunut… noh, tavalliselta. Vähän vanhanaikaiselta, vähän tiukkapipoiselta, mutta sellaisia ne vanhemmat ovat. Hääpäivänä Raili Helena toi heille astiaston ja sanoi jotain elämän viisaudesta. Annika hymyili silloin, kuten hän oli oppinut hymyilemään. Hän osasi sitä kaikkea, mitä tilanteet ja ihmiset vaativat. Hänen äitinsä sanoi sitä kärsivällisyydeksi, Annika ajatteli sen olevan vain aikuisuutta.
Nyt Annika oli kolmekymmentäkaksivuotias ja mietti, oliko aikuisuus ja kärsivällisyys ihan samoja asioita.
Samuli nauroi keittiössä uudelleen, vähän kovempaa nyt.
Annika käveli peilin luo. Katsoi itseään: tummat, vähän harottavat hiukset olkapäille, vaaleat väsyneet silmät. Ei väsynyt huonon yön vuoksi. Väsymys oli syvemmällä, sellainen joka ei nukkuessa katoa.
Hän nappasi yöpöydältä puhelimen ja kirjoitti Ilona-ystävälle yhden sanan: “Huomenna?”
Ilona vastasi kolmen minuutin päästä: “Totta kai. Milloin?”
Annika: “Lounasaikaan. Tulen sun työpaikalle.”
Ilonalta tuli hymiö. Annika laski puhelimen ja palasi keittiöön. Oli aika korjata pöytä. Se oli hänen vastuunsa. Yksi niistä monista, joita hän ei ollut koskaan ajatellut vastuina ennen Raili Helenaa, joka teki jokaisesta asiasta velvollisuuden.
Anoppi istui jo nojatuolissa olohuoneessa. Siinä, missä Annika yleensä iltaisin luki kirjoja. Nyt Annika luki sängyllä. Pieni asia, mutta silti.
Annika, sanoi Raili Helena, kun Annika ohitti olohuoneen. Ostitko sitä teetä mistä puhuin?
Tilasin netistä. Tulee ylihuomenna.
Netistä, anoppi pudisteli päätään hitusen halveksuvasti. Eikö sitä löydy ihan normaalista kaupasta, että voisi haistaa ja tunnustella?
Ei löydy tästä läheltä.
Vähän kauempaakin olisi voinut etsiä.
Samuli selasi puhelinta sohvalla, ei nostanut katsettaan. Annika vilkaisi miestään, sitten anoppia.
Selvä, Raili Helena. Etsin ensi kerralla paremmin.
Annika alkoi kerätä astioita.
Tiskatessaan Annika mietti, miten heidän suhteensa oli joskus jotain ihan muuta. Samuli saattoi tulla töistä kotiin mukanaan kakku heidän pienestä vakiopaikasta Kalliossa. Kerran he ajoivat yöllä ulos Espoon metsiin, koska Annika halusi nähdä tähtitaivaan. Samuli ei kysynyt miksi nappasi vain avaimet ja lähti.
Nyt Samuli istui parin huoneen päässä ja surffasi puhelimellaan, kun hänen äitinsä opasti, miten etsitään oikeaa teetä.
Vesi hanasta oli kuumaa. Annika laski lämpöä ja jatkoi tiskaamista.
Perhepsykologia, hän mietti joskus. Ei kyse ole vain rakkaudesta. Vaan siitä, miten ihmiset käyttäytyvät, kun ei enää ole mukavaa. Samuli ei ollut paha ihminen, hän tiesi sen. Oli kiltti, huomaavainenkin, hauska. Mutta kun Raili Helena oli paikalla, Samuli jotenkin kutistui. Samaksi pojaksi kuin lapsuuskuvissa, jotka Annika oli joskus nähnyt anopin albumissa. Pieni Samuli merimiespaidan kauluksessa ja sama vähän eksynyt, vähän odottavainen ilme.
Annika laski lautasen kuivauskaappiin.
Ulkona alkoi hämärtää. Maaliskuussa pimeys tuli Helsinkiin aikaisin, ja Annika mietti, että olisi pitänyt ostaa lämminsävyisemmät lamput. Oli ajatellut sitä jo pitkään, mutta aina jäänyt välistä. He olivat ostaneet tämän asunnon kolme vuotta sitten, ja Annika oli tehnyt siitä alusta asti omaansa valinnut verhot, siirrellyt huonekaluja ja metsästänyt ne netissä joskus näkemänsä lautaset, joissa oli sininen reuna ja joita etsi viisi kuukautta.
Tämä oli hänen kotinsa. Hänen järjestyksensä.
Olohuoneesta kuului Raili Helenan ääni:
Samuli, korjaa viltti. Täällä vetää.
Annika kuivasi kädet. Rintakehässä tuntui sellainen tuttu pieni puristus, joka oli tullut sinne kolmessa viikossa. Ei se sattunut, enemmänkin kuin joku ottaisi rintalastasta kevyen puristuksen.
Seuraavana päivänä Annika tapasi Ilonan.
Ilona työskenteli pienessä kirjanpitofirmassa Kampissa, ja heillä oli perinne: lounas kahden viikon välein. Tärkeä katkaisu, jota Annika oli pitänyt yllä, kun alkoi tehdä kirjanpitoa kotona ja huomasi, että muutoin ajat alkoivat jymähtää päähän.
He ostivat kahvit kulmakahvilasta, siitä mistä kumpikin piti, koska siellä ei ollut rasittavaa taustamusiikkia. Vain ihmisten puheensorina, leivosten tuoksu ja rauhallinen tunnelma.
No, kerro, Ilona sanoi, puristaen kupistaan molemmin käsin lämpöä.
Kolmas viikko menossa, Annika vastasi.
Ilona ei ollut yllättynyt. Hän tiesi Raili Helenasta riittävästi, vaikka ei kaikkea.
Entä Samuli?
Ihan kuin ennenkin, Annika tuijotti ikkunasta. Ei kiinnitä huomiota. Tai sitten huomaa, mutta ei suostu näkemään. En tiedä enää, kumpi pahempaa.
Oletko puhunut hänen kanssaan?
Yrittänyt. Hän sanoo, että äiti on jo iäkäs ja että pitää olla kärsivällinen.
Onko hänen äitinsä sitä pyytänyt?
Valittaa vointia, mutta kun pitää hoitaa omia asioitaan, on yhtäkkiä paljon virkeämpi. Viime viikolla ajoi keskustaan kangaskauppaan, viipyi kolme tuntia. Sitten tuli kotiin ja sanoi, että on nyt ihan poikki ja pitää levätä.
Ilona kohotti kulmiaan.
Kolme tuntia kangaskaupassa.
Kolme, Annika nyökkäsi. Ja toi kaksi uutta tyynyliinaa. Laittoi ne omaan kaappiini sanomatta mitään. Avasin ja mietin, että mitkäs nämä.
Sano suoraan?
Annika katsoi ystäväänsä.
Miten niin suoraan? “Hei, älä koske mun kaappiin”?
No, ihan juuri niin. Raili Helena, älä laita enää tavaroita ilman lupaa.
Ilona. Et sä tiedä, miten tämä menee. Jos sanon, on heti riita. Sitten anoppi selittää, että yritti vain helpottaa, että heidän perheessä aina tehty niin, että ennen kaikki oli toisin. Samuli sitten istuu hiljaa. Lopulta kun ollaan kahdestaan, hän sanoo, että olisi pitänyt vain puhua lempeämmin. Että äiti tarkoittaa hyvää.
Mitäs teet?
En mitään, Annika sanoi. Viet tyynynliinat hänen huoneeseensa sanomatta mitään.
Ilona oli hetken vaiti.
Olet väsynyt, hän totesi lopulta.
Olen, Annika myönsi. Se tuntui helpotukselta vain myöntää se ääneen.
Kuinka kauan vielä?
En tiedä. Samuli sanoo, että pitää vain odottaa, kyllä äiti omaan kotiinsa haluaa takaisin.
Tuo ei ole vastaus.
Tiedän.
Ilona siemaisi kahviaan ja katsoi Annikaa sillä ilmeellä, jonka Annika tunsi hyvin. Ei sääliä. Jotain paljon painavampaa ja vakavampaa.
Sun pitää puhua Samulin kanssa oikeasti, Ilona sanoi. Ei niin kuin yleensä. Oikeasti.
En tiedä osaako se. Hänen tehdessä äidin kanssa hänestä tulee… toinen.
Silloin puhu, kun anoppi ei ole. Lähetä kauppaan.
Annika naurahti.
“Lähetä kauppaan”. Niin helppoa se varmaan on.
No mutta, yksi kangaskaupparetki lisää ja sinä ehdit puhua miehesi kanssa.
Oli hiljaista hetki. Ulkona ohitti nainen ja pieni punaruskea mäyräkoira. Koira lipesi pensaisiin, nainen yritti pysyä takana, hihna kireänä, sitä outoa vaitonaista köyttä vedellen.
Tiedätkö mikä minua eniten tässä pelottaa, Annika sanoi hiljaa. Ei hän. Hän on sellainen kuin on. Minua pelottaa, etten enää tunnista millainen Samulista on tullut.
Ilona ei vastannut. Joskus parhaat vastaukset ovat hiljaisuutta.
Lounaan jälkeen he maksoivat ja poistuivat kadulle. Tuuli oli keväinen, vielä vähän viileä, mutta lupaus muutoksesta oli ilmassa. Annika nosti huppuaan ja kiirehti metroon.
Matkalla hän mietti, että illalla pitää vilkaista raportti, että maitokin alkaa loppua ja äidille pitäisi soittaa, kun ei ollut kahteen viikkoon laittanut viestiä. Ja että Ilona oli oikeassa on aika puhua. Oikeasti.
Kotona tuoksui hänen hajuvesiensä sijaan Raili Helenan hajuvesi. Se raskas “Syystuuli”, samantyyppinen kuin vanhoissa kaapeissa, joista löytyy jotain kallista, mutta vähän vanhentunutta.
Tervetuloa, Raili Helena huikkasi olohuoneesta. Pilkoin perunat valmiiksi. Voit paistaa.
Annika riisui takkinsa. Ripusti sen naulaan. Asetti huolellisesti.
Kiitos, Raili Helena.
Samuli soitti, jää töihin ainakin kahdeksaan. Jotain palaveria.
Kyllä, tiesin, kirjoitti minulle.
Annika meni keittiöön. Perunat olivat vesikulhossa, pilkottuina suuriksi pätkiksi, juuri sellaisiksi kuin hän inhosi puoli raakaa, paistuvat epätasaisesti. Annika otti veitsen ja alkoi paloitella pienemmiksi, sanomatta mitään.
Mitä sä teet, Raili Helena sanoi ovelta ei kysynyt vaan totesi.
Leikkaan vähän pienemmäksi.
Miksi? Minähän jo pilkoin.
Näin ne kypsyy paremmin.
Kuule, minä oon pilkkonut näin perunat neljäkymmentä vuotta ja aina ne ovat kypsyneet.
Annika jatkoi hiljaisena.
Annika, Raili Helenan ääni oli tämä uusi, jonka Annika oli oppinut tunnistamaan. Pehmeä, mutta alla kylmä kerros. Sanoin, että pilkoin jo.
Kuulin kyllä. Kiitos. Jatkan vain omalla tavalla.
Pieni tauko. Sitten anoppi sanoi: Omat tavansa, niinpä.
Annika sai perunat valmiiksi, nosti pannun liedelle, kaatoi tilkan öljyä ja seurasi, miten se lämpeni ja alkoi väristä. Sitten perunat pannulle, sihinä täytti keittiön.
Oma tila, Annika ajatteli. Kaikki puhuvat siitä nykyisin. Mutta kun seisoo omassa keittiössä jonkun toisen veitsen jäljen kanssa, ei kyse ole muodikkaasta sanasta. Kyse on vain siitä, että saa pilkkoa perunat haluamallaan tavalla omassa kodissaan.
Samuli tuli kotiin vähän ennen yhdeksää, väsynyt, sellaisella ilmeellä jonka Annika tunnisti työpäivän jälkeiseksi. Hän antoi poskisuudelman eteisessä ja meni suoraan olohuoneeseen.
Miten voit, äiti?
Parempi kuin aamulla. Ei päätä enää kolota.
No hyvä. Annika, voisitko lämmittää ruokaa?
Perunat ovat liedellä. Laitan kohta.
Syötiin yhdessä. Pöytäkeskustelu pyöri Samulin työkuulumisissa. Raili Helena tenttasi, Samuli vastasi. Annika söi varovasti ja nyökkäsi välillä. Ilta eteni, väsyttävästi, mutta tuttuna.
Ruoan jälkeen Samuli avasi telkkarin, Raili Helena parkkeerasi nojatuoliinsa. Annika tarttui kannettavaan ja siirtyi makuuhuoneeseen tekemään raporttia.
Numerot sumenivat. Ei siksi ettei hän olisi jaksanut, vaan koska kaikki muu häiritsi. Se ääni olohuoneesta, josta ei erottanut sanoja, mutta kuuli, miten kaksi ihmistä voisi keskustella mistä vain, kuinka pitkään tahansa.
Lopulta, yhdentoista jälkeen, Samuli kömpi viereen.
Miten menee?
Ihan ok. Raportti valmis.
Äiti sanoi, että olit taas vähän myrtsinä.
Annika laski koneen syrjään. Käänsi itsensä hänen suuntaansa.
En ollut vihainen. Olin väsynyt.
Töistäkö?
Annika katsoi miestään. Pimeässä hänen kasvonsa näyttivät aidon raukeilta. Hän ei teeskennellyt, hän ei tajunnut.
Muustakin.
Mistä muusta?
Samuli, Annika sanoi mahdollisimman tyynesti. Tiedätkö, että anoppisi on ollut täällä jo kolme viikkoa?
Äiti voi huonosti.
Kolme viikkoa sitten voi huonosti. Nyt käy kangaskaupoissa tuntikausia.
Samuli oli hiljaista, katsoi kattoon.
Haluaa vain viettää aikaa lähellä, se on yksinäinen siellä.
Ymmärrän. Oikeasti. Mutta tämä on meidän koti.
Onhan se hänenkin koti.
Ei ole, Annika sanoi hiljaa, mutta napakasti. Tämä on meidän koti. Meidän kahden.
Jälleen hiljaista.
Mitä sä haluut, että mä teen? Että heitän hänet ulos?
Haluaisin, että puhuisit hänen kanssaan siitä koska on aika palata kotiin.
Annika…
Ymmärrätkö mitä tarkoitan?
Ymmärrän, mutta hän on minun äiti.
Tiedän, en pyydä sinua jättämään häntä. Pyydän että puhuisit. Oikeasti.
Pitkä tauko, jonka aikana Annika ehti aistia kaikki sanomattomat sanat.
Minä puhun, Samuli sanoi lopulta.
Milloin?
Kun löydän hetken.
Annika makasi selällään ja katseli harmaata kattoa. Hän muisti, että silloin kun olivat vasta muuttaneet, hän halusi siitä lämpimämmän, vähän valkoisemman. Mutta ei koskaan jaksanut paneutua.
Hyvää yötä, sanoi Annika.
Hyvää yötä.
Samuli nukahti heti, kuten aina. Annika tiesi taas kuulevansa ne sanat: “Kun löydän hetken.” Sillä Samuli lupasi kaiken, mikä on vaikeaa. Sen nimissä unohtui vanhempien luona käynti, kylpyhuoneen hana, ne keskustelut joita oli lykätty pari vuotta.
“Kun löydän hetken” oli kieli ihmisille, jotka eivät halua konfliktiin ja lykkäävät asioita loputtomasti.
Annika nukahti lähempänä yhtä.
Seuraava aamu, lauantai, Raili Helena oli keittänyt puuron valmiiksi. Annika otti eleen vastaan sellaisenaan vain eleenä. Aamupöytään oli katettu kaurapuuro rusinoilla, paahtoleipää ja voita. Kaikki omalla tyylillä.
Tein tätä aina Samulille, kun oli pieni, huomautti Raili Helena, kun Annika istahti pöytään.
Kiitos.
Hän pitää rusinoista. Tiesitkö?
Tiedän, Annika myöntyi. Oli tehnyt samaa puuroa kolme vuotta, mutta sillä ei ollut nyt väliä.
Entä sinä, Annika?
Vedän yleensä leivän juustolla.
En löytänyt teiltä oikeaa juustoa. Millainen tää on muka juusto?
Sellaista, josta itse pidämme.
Raili Helena puri huultaan, eikä sanonut mitään.
Samuli kömpi pöytään unisena, perhe t-paita ja pyjamahousut päällä. Ja iloitsi, kun näki puuron.
Äiti, olet paras! Annika, sun pitää maistaa.
Maistan jo.
Puurossa oli sokeria liikaa Annikan makuun, mutta hän söi hiljaa.
Aamupalalla juteltiin säästä, Raili Helenan halusta lähteä seuraavana päivänä Kaisaniemen kasvitieteelliseen puutarhaan. Samuli suostui heti. Annika kysyi, eikö anopilla tule liian pitkä päivä. Raili Helena sanoi, että terveysvaikutus vie voiton.
Lauantaina Annika aloitti siivouksen tapansa mukaan. Se helpotti mieltä, kun sai järjesteltyä paikkoja. Hän aloitti olohuoneesta, asetteli kirjat ja pikkutavarat paikoilleen. Se puinen hevonen, jonka olivat ostaneet Samulin kanssa joulutorilta vuosia sitten, oli siirtynyt liian lähelle reunaa Annika siirsi sen omalle paikalleen.
Eteisessäkin asiat olivat muuttuneet. Raili Helenan takit ja huivit valtasivat kaiken tilan, Annikan takki oli piilossa. Hän siirsi anopin takin sivummalle, oma takki takaisin näkyviin.
Mitä teet, Raili Helena totesi kohta takanaan.
Siivoan.
Miksi koskit mun turkkiin?
Se oli tiellä.
Kaikki tuntuu olevan sun tiellä.
Annika ei vastannut, otti vain kenkäharjan ja jatkoi.
Sanon vain, että voisit kysyä.
Selvä, kysyn ensi kerralla.
Illalla Samuli ehdotti pitsaa. Raili Helena halusi kotiruokaa ja ihmetteli, miksi joku haluaa tilata pitsaa. Samuli katsoi Annikaa. Annika häntä.
Äiti, pitsa on helppo. Annika on väsynyt.
Mistä väsynyt? Hänhän on kotona.
Teen töitä kotona, Annika sanoi rauhassa.
Minäkin tein töitä koko elämäni ja silti jaksoin kokata.
Raili Helena, Annika sanoi varovasti. Hienoa, että jaksoit. Tänään kuitenkin tilataan pitsa.
Hiljaisuus. Samuli kaivoi pizzan sovelluksen esiin.
Raili Helena poistui omaan huoneeseensa siihen, mikä ennen oli Annikan työhuone. Siellä oli työpöytä ja kirjahylly, mutta Annika ei ollut avannut ovea viikkoon.
Pitsa tuli noin 40 minuutissa. Annika ja Samuli söivät keittiössä. Raili Helena teki voileivän.
Ota, jos tekee mieli, Annika tarjosi.
En tarvitse, vastaanotti anoppi. Syön kunnon ruokaa.
Annika istui pöydän ääressä, kylmenevää pitsaa tuijotellen. Sitten katsoi Samulia.
Lupasit puhua, Annika sanoi.
Ei nyt, Katri.
Milloin?
Ei nyt, ei ruokapöydän ääressä.
Syödessä ei sovi, sen jälkeen katsot televisiota, sitten nukahdat. Milloin oikein on “nyt”?
Samuli laski pitsan alas.
Kulta, Samulin äänensävy oli se, jolla hän toivoi Annikaa tyyntymään pehmeä, vähän surullinen. Jaksatko vähän vielä? Kyllä äiti itse lähtee pian.
Mistä tiedät?
Hän aina lähtee oma-aloitteisesti.
Ennen oli kolmepäiväisiä vierailuja, nyt kolme viikkoa.
Ehkä hän on yksinäinen.
Niin minäkin olen, Annika sanoi.
Samuli katsoi häntä pitkään.
Mitä tarkoitat?
Tarkoitan juuri sitä.
Samuli rouskautti pitsaa, vältellen katsettaan.
Liioittelet, hän lopulta mutisi.
Annika söi omaa kylmää pitsapalaa. Ajatteli, että “liioittelet” on se toinen kieli, jolla sanojen sijasta piiloudutaan.
Sukupolvien välinen ero, Annika mietti. Sanotaan, että kyse on arvoista ja tavoista, mutta oikeasti kysymys on tilasta kenen mukaan kodissa eletään. Kuka sanoo mikä on “sopivaa”, ja kuka vain nyökkää hiljaa.
Annika siivosi pöydän, pesi kädet. Siirtyi omaan huoneeseensa.
Seuraavana päivänä, sunnuntaina, he lähtivät kaikki kolmistaan kasvitieteelliseen puutarhaan. Annika ei olisi jaksanut, mutta hyvä, kohtelias suomalainen kasvatus pidätteli sanomasta ei.
Kaisaniemen puutarha oli maaliskuussa miltei tyhjä. Oksat paljaina, maa kuralätäkköisenä. Mutta siinäkin oli kauneutta kaikki näkyi rehellisenä, ilman turhaa koristelua.
Raili Helena kulki hitaasti poikansa käsipuolessa, kertoi jostain sukulaisesta, jolla kuulemma siirtolapuutarhalla samanlaiset koivut. Samuli nyökytteli, Annika tuli perässä. Äkkiä, korkeiden mäntyjen välissä, Raili Helena tokaisi:
Annika, hymyile välillä. Näytät siltä kuin olisit hautajaisissa.
Annika katsoi anoppiaan silmiin.
Anteeksi?
Sanoin, että voisit hymyillä. Ei tässä kukaan ole kuollut.
Annika sulki suunsa ja sanoi rauhassa:
Minä nyt kävelen näin, Raili Helena.
Anoppi kohautti olkapäitään, Samuli tutki puuta.
He kiersivät puoli puistoa. Lopulta menivät puiston kahvilaan. Siellä oli lämmin, kahvin tuoksu. Annika puristi kahvikuppia käsissään ja katseli ulkoa paljaita puita.
Annika, sano Raili Helena hetken päästä. Oletteko ajatelleet lapsia?
Annika käänsi katseensa hitaasti.
Se on henkilökohtainen asia, Annika vastasi.
Mikä henkilökohtainen? Olen kuitenkin äiti. Haluan tietää.
Se on minun ja Samulin asia.
No, mutta te ette enää nuorru. Sinäkin olet jo kolmekymmentäkaksi.
Kiitos huolenpidosta, Raili Helena. Kysytte ihmeteltävän rohkeasti, mutta tämä keskustelu kuuluu minulle ja miehelleni, ei teille.
Pieni tauko. Raili Helena vilkaisi Samulia, joka tuijotti kuppiaan.
No, hyvä on, oma asia.
Joivat kahvit loppuun, ajoivat kotiin, kukaan ei puhunut autossa sanaakaan.
Seuraavina päivinä Annika hautautui töihin. Numerot, taulukot, vuosineljännekset asiat, joissa on selkeä oikea vastaus. Hän palasi lounaalle vasta puolenpäivän aikaan.
Raili Helena pysyi rauhallisena ehkä vaistosi jotain, ehkä ei.
Keskiviikkona Annika huomasi käsipyyhkeet ja lakanat siirretyiksi eri järjestykseen kaapissaan. Joku Raili Helena oli uudelleen järjestänyt kaiken. Ei kaikki, mutta järjestys oli uudenlainen, ei Annikan oma.
Annika tuijotti hetken kaappiaan. Sitten sulki oven, käveli olohuoneeseen.
Raili Helena, Annika sanoi.
Anoppi nosti katseensa.
Ettehän laittaisi jatkossa minun tavaroitani kaappiin. Siellä oli ihan hyvä järjestys.
Ajattelin vain auttaa. Eikö olisi hyvä, että joku järjestää kunnolla?
Oli hyvä niin kuin oli minun tavalla.
Jokaisella oma tapansa, anoppi sanoi, pieni hymy silmissään.
Juuri niin, Annika sanoi. Tämä on minun kaappini. Pyydän, että ette koske.
Annika palasi rauhallisena työhönsä, kädet vähän täristen mutta vain vähän. Hän oli sanonut suoraan, ilman riitaa, vain sanonut. Se oli pieni askel.
Perjantaina Samuli tuli kotiin aikaisin. Tuo tullessaan sitruuna-marenkikakun Kallion leipomosta. Annika katsoi rasiaa ja tunsi jotain lämmintä rintaansa.
Muistin, että pidät tästä, Samuli sanoi, vähän anteeksipyytävästi.
Kiitos.
Otatko äiti kakkua?
Ei minun kannata, Raili Helena puuhasi keittiössä. Verenpaine.
Annika ja Samuli nauttivat kakkua kahdestaan olohuoneen pöydän ääressä. Raili Helena jäi keittiöön, eikä tullut seuraan. Ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon he vain istuivat.
Miten voit? Samuli kysyi.
Ihan ok. Kiitos kakusta.
Mietin sitä mitä sanoit yksinäisyydestä.
Annika vilkaisi miestään.
Mitä mietit?
Ehkä olet oikeassa. Minä vain… en tiedä miten teen tämän.
Sano vain rehellisesti.
Hän loukkaantuu varmasti.
Ehkä, mutta me voidaan sanoa pehmeästi. Että olet tärkeä, mutta tarvimme myös omaa tilaa.
Samuli oli hiljaa pitkään. Söi kakkua.
Jos sinä sanoisit hänelle…
Ei, Annika sanoi nopeasti.
Miksei?
Koska se sinun täytyy tehdä. Hän on sun äiti. Jos minä sanon, olen vain miniä, joka käytti rajaa.
Samuli katsoi pitkään silmiin.
Olet oikeassa.
Se ilta muutti jotain pientä. Ei ratkaissut, mutta liikautti. Ensimmäinen naksahdus pitkään aikaan.
Raili Helena tuli keittiöstä vasta iltayhdeksältä. Katsoi kakkupalaa, katsoi heitä.
Minä menen nukkumaan aikaisin. Väsyttää, hän sanoi.
Hyvää yötä, äiti, Samuli sanoi.
Hyvää yötä, Raili Helena, Annika lisäsi.
Anoppi meni. Vähän ajan päästä kuului veden valutus ja sitten hiljaisuus.
Minä puhun huomenna, Samuli sanoi hiljaa.
Annika nyökkäsi. Hän kuuli ja tiesi odottaa.
Huomenna ei ollut huomenna.
Lauantaina Raili Helena ilmoitti haluavansa järjestää kunnon lounaan suomalaiseen tapaan, keittää hernekeittoa ja leipoa karjalanpiirakoita. Hän lähti aamuvarhaisella kauppaan ja valtasi keittiön.
Annika heräsi käristetyn sipulin tuoksuun.
Keittiössä Raili Helena oli kuin armeijan kokki, joka kyllä pärjää itse. Annettiin keittiötilan olla hänellä, Annika pelasi rauhaa. Kun Annika yritti auttaa:
Annika, voisitko pysyä poissa tieltä, anoppi tokaisi. Tässä on niin vähän tilaa.
Anteeksi?
Arvasithan, että hoidan tämän yksin.
Tämä on minun keittiö.
Nyt minä laitan, niin sinun on parempi antaa olla.
Annika vain vilkaisi, kaatoi kahvin ja meni makuuhuoneeseen. Istui sängyllä, kuunteli, kuinka anoppi hallitsi talon ydintä hänen omaa keittiötään.
Jumi kasvoi rintaan, kuumeni kuin vesi jääksi muutettuna.
Hetken päästä Annika avasi oven, Samuli oli eteisessä pyyhe kaulassa.
Kuulitko?
Mitä?
Että äitisi käski minun pysyä poissa omasta keittiöstä.
Annika…
Puhutko hänen kanssaan tänään? Et huomenna, vaan nyt.
Samuli katsoi, silmissään sisäinen kriisi pieni poika vanhan valokuvan merimiespaidassa ja aikuinen iskivät vastakkain.
Tänään, hän sanoi.
Annika poistui, avasi jo kerran jätetyn romaanin ja yritti uppoutua kirjaan.
Lounas oli kello kolme. Hernekeitto oli hyvää. Karjalanpiirakat vielä parempia. Pöytä koreana, servetit viikattuina suoriksi.
Näin ruokaa pitää tehdä, Raili Helena myhäili.
Hyvää on, Samuli kiitteli.
Entä Annika?
Kiitos, hyvää.
Hyvää, Raili Helena toisti. Aloitin kasilta aamulla.
Olisit voinut pyytää apua.
Eihän sinulla koskaan ole aikaa, aina tietokonetta naputtamassa.
Se on minun työtäni.
Tiedän, mutta apu olisi ollut kiva.
Käski kuitenkin pysyä poissa, Annika vastasi rauhallisena.
Anoppi katsoi, nielaisi ja kääntyi poikansa puoleen.
Halusin vain tehdä itse.
Totta kai.
Jutunaiheet vaihtuvat. Raili Helena kertoi naapurin tyttärestä, joka muutti pois Lahdesta. Samuli kuunteli, Annika söi ja ajatteli, että perheissä on aina kolmiodraamoja yksi jää ulkopuolelle, vaikka kukaan ei niin tarkoittaisi.
Päivällisen jälkeen Samuli vetäytyi parvekkeelle. Annika siivosi astioita, Raili Helena tuli viereen.
Olet loukkaantunut, anoppi sanoi yllättäen.
Mistä päättelet?
Olet hiljaa eri tavalla silloin.
En ole loukkaantunut. Mietin asioita.
Mitä?
Sitä miten pitää laittaa rajat oikeaan paikkaan.
Anoppi hymähti.
Nykyään kaikki vain miettii, ennen tehtiin ja oltiin onnellisia.
Niinkö uskot?
Uskon.
Annika kuivasi viimeisen lautasen. Kääntyi.
Raili Helena, olet kokenut nainen, osaat paljon ja saat paljon aikaan. Osaat laittaa ruokaa, pitää kodin. Arvostan. Mutta me ollaan erilaisia ihmisiä, sinä ja minä. Mitä teen omassa kodissani ja miten, se on minun asiani. Haluan, että meillä on hyvät välit.
Hyvä niin, anoppi sanoi varautuneesti.
Hyvät välit vaatii, että rajoja kunnioitetaan.
Hetken hiljaisuus.
Ehkä olet oikeassa, Raili Helena sanoi. Ääni muistutti, että hän sanoi enemmän, koska kuuluu sanoa.
Kiva kuulla, Annika vastasi.
Annika meni parvekkeelle, Samuli seisoi näkymättömän liikenteen päällä, Annika liittyi seuraan.
Nolasko hän jotain?
Ei, puhuin hänen kanssa rajoista.
Mitä sanoi?
Sanoi ymmärtävänsä. Katsotaan.
Samuli tarttui kädestä. Siihen jätti.
Kolmen päivän päästä Raili Helena ensimmäistä kertaa kysyi, milloin olisi hyvä hetki puhua kotiinpaluusta.
Annika kuuli keskustelun vahingossa, seisoi käytävässä kirja kädessä, ovi auki.
Samuli, mä oon tainnut olla teillä riittävän kauan.
Äiti, oikein mielellämme olet.
No juu, mutta Annika on hiljentynyt, ja kun suomalainen nainen hiljenee, se on aina merkki.
Tauko.
Huomasitko?
Kyllä huomasin.
En ole sokea. Osaan olla vieraana ja emäntänä. Mä lähden perjantaina. Kotiinkin on ikävä, naapuri soitti jo, että kaipaa apua.
Saa jäädä jos haluat…
En halua. Kyllä tämä riittää.
Annika sulki oven, meni makuuhuoneeseen ja seisoi keskellä hiljaista huonetta, missä kaikki oli vain hänen. Eikä tuntunut suurelta voitolta, eikä helpotukselta enemmän siltä, kun kantaa kauppakassi pitkään ja vihdoin laskee alas.
Perjantaina pakkailtiin. Raili Helena asetteli tavaroitaan järjestelmällisesti, Annika tarjosi apua, ja yllättävää kyllä, nyt anoppi otti avun vastaan. Yhdessä he järjestivät matkalaukun.
Osaat sentään hyvin pakata, Raili Helena totesi.
Samuli matkustelee piti oppia.
Mikä Samuli? Ei se ennen osannut.
Kai oppi minulta, Annika hymyili. Ensimmäistä kertaa kuukausiin, aidosti.
Pakkaaminen valmis, Raili Helena seisoi ikkunassa kuin hyvästelläkseen kodin. Kurkkasi olohuoneeseen, keittiöön.
On hyvä koti, tämä. Valoisa.
Tykkäämme. Etsittiin kauan.
Näkyy, että teillä on sydän tässä.
Se oli vilpitön, aito kohteliaisuus.
Kiitos.
Raili Helena katsoi pitkään ei lempeästi, vaan kunnioittavasti. “Olet vahva”, hän sanoi, toteavaan sävyyn.
Yritän, Annika vastasi.
Samuli saattoi äitinsä Pasilaan. Annika jäi kotiin, saattoi ovelle. Raili Helena halasi nopeasti.
Tuuttehan vappuna?
Katsotaan. Jos kaikki hyvin.
Ensimmäinen toukokuunviikko. Niin minä sanon.
Ovi sulkeutui.
Annika meni olohuoneeseen. Hänen oma tuolinsa ikkunan vieressä oli jälleen tyhjä. Hän istui, tunsi istuimen muodon. Omaan paikkaan.
Ulkona tihkutti sateen jälkeistä kosteutta. Maaliskuu epäröi, mutta se tuntui hyvältä. Luonnon oma tapa miettiä tulevaa.
Annika otti kirjansa. Aukeama auki, luki vahingossa pidempään kuin ajatteli.
Parin tunnin päästä Samuli tuli kotiin. Annika kuuli, miten hän riisui kengät, miten käveli olohuoneeseen.
Miten menee? kysyi Samuli.
Luin.
Hyvä. Äiti laittoi jo viestin, että on perillä.
Hienoa.
Annika.
Katseensa Annika nosti.
Tiedän, että on ollut hankalaa. Anteeksi.
Hän katsoi miestä, joka seisoi oven pielessä, kädet vähän vaivihkaa.
Annetaan anteeksi. Ei enää selitellä.
Samuli nyökkäsi. Istui alas. Katsoi ikkunasta ulos hetken, sitten nousi taas.
Eteisen lamppu vilkkuu vaihdetaan?
Ostin uuden jo. Kaapissa.
Hoituu.
Pian kuului lamppujen kilinää, sitten napsahdus. Eteisessä oli kirkasta valoa.
Nyt.
Kiitos.
Hiljaisuus oli taas mukavaa. Annika käänsi romanin sivua.
Ajatteli, että huomenna voisi soittaa äidille. Tilata sitten ne pitkään haluamansa lämpimät lamput makuuhuoneeseen. Laittaa oma työhuone takaisin.
Nämä ovat pieniä asioita, mutta omia.
Parin päivän päästä Annika löysi keittiön hyllyltä sen anopin tuoman teepurkin, jonka Raili Helena oli tuonut omasta kotoaan. Olisiko jättänyt tarkoituksella vai unohtanut. Vanha, vähän kulunut peltipurkki: Lapin yrtti tuoksui timjamille ja kuivalle niitylle, aavistuksen kitkerälle.
Annika keitti veden, kaatoi teetä mukiin ja istahti ikkunan viereen.
Tee olikin yllättävän hyvää.
Hän piti kuppia kahdella kädellä, kuten Ilona kahvilassa, ja tuijotti kadulle. Sade taukosi. Asfaltti kimalsi ja lätäköihin heijastui kirkkaampi maaliskuun taivas. Kohta kevät on täällä.
Annika mietti, että voisi soittaa anopille sunnuntaina, kysyä mitä kuuluu. Ei koska on pakko, vaan koska on oikein. Raili Helena oli haastava ihminen, mutta Samulin äiti nyt heidän suhteensa oli uusi, herkempi naru, jota oli hyvä pitää löyhällä, mutta vahvana.
Naisen viisaus, Annika mietti, ei ole rajatonta kiltteyttä vaan sitä, että tietää missä oma loppuu ja toinen alkaa. Oppii puhumaan ajoissa ja olemaan hiljaa kun pitää. Olla hyvä, mutta pitää omat jutut.
Puhelin värähti ikkunalaudalla. Ilona laittoi viestiä: “Kuinka menee? Onko hän jo kotona?”
Annika: “Kotona. Kaikki kunnossa.”
Ilonalta tuli hymiö kahvikupilla.
Annika hymyili, laski puhelimen. Jäi siemailemaan teetä.
Maanantaina töihin palatessa Annika huomasi että olo oli jotain muuta ei ilo, muttei paha olo. Sellainen tunne, kun kantaa kassia kauan ja jättää sen pois paino jää hetkeksi lihaksiin mutta muuten on kevyt.
Hän viimeisteli raportin, huomasi pienen virheen, korjasi. Sopi yhden palaverin, keitti uudet kahvit.
Lounaalla Samulilta tuli viesti: “Mitä syödään illalla?”
En tiedä, mitä haluaisit?
Mennäänkö ulos pitkästä aikaa?
Annika mietti kolme viikkoa he eivät olleet käyneet missään, aina joku muu kotona ja pitsoja tilattu.
Voisin mennä siihen pastapaikkaan Töölössä.
Sovittu. Seitsemältä?
Seitsemältä.
Illalla he istuivat pienessä, kynttilänvalossa rauhallisessa ravintolassa. Annika otti tagliatellen, Samuli jotain grillattua lihaa. Jaetut lasilliset valkoviiniä.
He juttelivat. Ei äidistä, ei rajoista. Ihan tavallisesti. Samuli kertoi työkaverin mokasta sähköpostissa Annika nauroi oikeaa, sydämellistä naurua.
Kiva nähdä sut nauramassa, Samuli sanoi.
Niin sustakin.
Huomasin.
Annika nosti lasin, hymähti.
Niin minäkin.
He olivat hetken hiljaa, mutta se ei painanut.
Sanoit niistä lampuista makuuhuoneeseen, Samuli mainitsi.
Muistit?
Tietty. Mennään yhdessä viikonloppuna ostamaan.
Mennään.
Syötyään ja juteltuaan he astelivat kevätyöhön, jossa oli jo huhtikuun maku. Samuli tarttui Annikaa kädestä, Annika piti kiinni.
Kotona oli rauhallista. Annika kulki olohuoneen poikki ja pysähtyi keskellä.
Kaikki omilla paikoillaan. Se pieni hevonen torilta, kirjat, sinireunaiset lautaset kaapissa, ikkunatuoli.
Annika meni tuolille, tuijotti ulos. Yö-Helsinki valoineen, taloineen, satunnainen tramvin etäisyys. Hän mietti, että huomenna voisi soittaa äidille, pitää laittaa ne uudet lamput. Halusi pitkästä aikaa laittaa ruokaa pelkästään omilla ehdoillaan.
Omat ajatukset, omassa kodissaan, omassa hiljaisuudessa.
Samuli tuli kylpyhuoneesta.
Tuletko nukkumaan?
Kohta, Annika sanoi. Istun vielä hetken.
Samuli nyökkäsi ja meni makuuhuoneeseen.
Annika jäi tuijottamaan yötä. Jossain muualla, jossain toisissa asunnoissa, joku toinen nainen ehkä seisoo samanlaisen ikkunan ääressä ja miettii, miten suojella omaa liittoaan niin, ettei unohda itseään. Miten räätälöidä ne rajat, sanoa mitä pitää, olla vaatimatta liikaa, olla luovuttamatta.
En tiedä onnistuinko kaikessa, Annika ajatteli. Ehkä tämä ei edes ole loppu, vain yksi vaihe. Kyllä Raili tulee uudestaan, ehkä vappuna, ehkä aiemmin. Kaikki asiat eivät mene niin kuin Annika haluaa.
Mutta nyt eteisessä paloi uusi lamppu, ikkunan edessä oli hänen tuolinsa.
Tämä riittää nyt.
Hän ei kiirehtinyt sänkyyn. Istui vielä, hengitti, kuunteli kaupungin ääntä.
Keittiössä hän lopulta joi lasin vettä, laittoi tiskin. Sammutti valot.
Aamulla soittaa äidille.
Mutta se on sitten toinen tarina.
Hän kulki pimeän käytävän makuuhuoneeseen. Kävi sänkyyn. Katsoi harmaata kattoa, ehkä tänä vuonna maalaa vaaleammaksi.
Kaupungin äänet tuntuivat vanhoilta ja turvallisilta.
Hän sulki silmänsä.
Miten pitää yllä avioliittoa, hän mietti. Miten ei kadota itseään. Miten rakentaa rajat, mutta ei riko kaikkea. Kysymyksiä, joihin ei ole helppoja vastauksia. Ehkä juuri se on todellista naisen viisautta: oppia elämään kysymysten kanssa. Mennä eteenpäin. Ei odottaa, että kaikki ratkeaa, mutta ei myöskään pakottaa asioita.
Ei uhri. Ei voittaja. Ihminen, joka tietää paikkansa.
Omassa kodissaan.
Oman ikkunan äärellä.
Oman elämänsä keskellä.
