Olin pitänyt huolta mieheni isoisästä kymmenen vuoden ajan. Siinä asuimme yhdessä vuokrakaksiossa lapsiemme ja isoisän kanssa. Mieheni sisko, Kirsikka, taas eleli tyytyväisenä isoisän omassa asunnossa. Kukaan muu ei kaivannut isoisää ei anoppi, ei lapsenlapset. Oma elämäkin tuntui sumealta sumalta; en ollut koskaan saanut opintoja loppuun, olin tullut nuorena raskaaksi enkä koskaan luonut mainittavaa uraa.
Jokainen päivä toisti edellistä, kuin harmaa aamu keskellä marraskuuta: vaihdoin vaippoja, lämmitin puuroa ja johtelin lasteni leikkejä isoisän huokausten rinnalla.
Mieheni hermoili jatkuvaa pingottunutta ilmapiiriä ja hän katosi usein pois milloin kalalle, milloin vain johonkin. Mutta ei hänestä ollut muillekaan naisille isän rooli painoi, eikä miestä ilman kotia moni katsonutkaan, joten aina lopulta palasi luokseni.
Annoin kiireessä anteeksi monta asiaa. En enää edes rakastanut häntä. Jatkoin, jotta sain euroja lasten ja vanhuksen elättämiseen. Kirsikka häntä näki harvoin; hänellä oli aina vain yksi syy piipahtaa: pyytää isoisän eläkettä lainaamaan tai valittaa omista rahaongelmistaan. En kuitenkaan voisi sanoa että hänen perheellään huonosti menisi. Eihän vuokria heidän tarvinnut maksaa, ja lomamatkatkin suuntautuivat kauas etelään.
Viisi vuotta sitten isoisä laati testamentin ja jätti asuntonsa minulle:
Olet tullut kalliimmaksi kuin koko muu sukuni yhteensä. Poikani ei jaksa välittää, antaa asunnon vain vaimolleen tai siskolleen. Haluan, että sinun lapsesi, minun lapsenlapsenlapseni, saavat kodin. Se on pieni kiitos kaikesta. Sitä paitsi, ettehän te sitten vihastu minulle, että elämä meni näin raskaaksi minun takiani.
Siitä ei kukaan tiennyt. Kun isoisän kunto romahti, sekä tytär että lapsenlapsi alkoivat vierailla ahkerasti. Hajosivat silmät sympatiasta siellä vieressä, mutta vanhus hän kyllä ymmärsi, miksi he nyt tulivat.
Kun isoisä meni pois, perintö jaettiin samantien. Anoppi ja Kirsikka saivat mieheni suostumaan siihen, ettei hän pitänyt asuntoa koska siellä kerran asui Kirsikka. Mies suostui, tietämättä vielä testamentista.
Seuraavana aamuna mieheni pakkasi tavaransa ja sanoi, että hänellä on toinen nainen ja oli asunut kanssani vain siksi, että hoitaisin isoisää. Hän lähti, ja minulta putosi kuin järven jää raskaiden askeleiden alta. Kun sukulaiset kuulivat testamentista, siitä alkoi todellinen sota, täynnä uhkailua ja kirouksia.
Kuule nyt tarkkaan: et tule saamaan sitä asuntoa! En tiedä miten “hoidit” isoisää, miten huijasit hänet allekirjoittamaan, mutta asuntoa et saa. Olet huijari, näytämme sen vielä oikeudessa!
Tiedättekö mitä? Voin hyvin lähettää teidät kaikki vaikka Inariin tai Tornioon asti. Eli: painukaa tiehenne!
Sanat eivät sattuneet. Olin varma; elämä voisi olla tästä eteenpäin ihan oikeaa. Olin saanut töitä, lapsillani ja minulla oli nyt oma koti ja ennen kaikkea, ei enää mitään tekemistä tuon perheen kanssa.
Mitä sinä tekisit samassa tilanteessa?
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
