Hoidin mieheni isoisää kymmenen vuoden ajan. Silloin asuimme vuokrakämpässä lasten ja papan kanssa. Mieheni sisko, Kaisa, taas asui papan omassa asunnossa. Kukaan muu ei papasta välittänyt ei anoppi eikä lapsetlapset. Oma elämäni ei ollut mennyt kovin mallikkaasti: en koskaan saanut tutkintoa valmiiksi, tulin nuorena raskaaksi, ja se loistava ura jäi aika lailla haaveeksi.
Päivät olivat toistensa kopioita: vuoronperään huolehdin papasta ja yritin kasvattaa lapsia ihmisiksi.
Mieheni ei oikein sietänyt jatkuvaa hässäkkää ja paineita, joten hän katosi tuon tuosta ystäviensä tai työpaikkansa suojiin. Toiset naiset eivät kuitenkaan olleet kiinnostuneita miehestä, jolla oli lapsia ja ei asuntoa, joten aina hän lopulta palasi kotiin. Antaisin hänelle vaikka anteeksi, vaikka en enää rakastanutkaan. Kaikki vain, jotta hän antaisi rahat lasten ja papan tarpeisiin.
Kaisa kävi kylässä hyvin harvoin ja silloinkin melkein aina vain yhdestä syystä: pyytämässä papalta eläkkeestä osuutta tai valittamassa rahanpuutettaan. Eipä heidän perheensä silti todellista puutetta koskaan nähnyt vuokraa ei tarvinnut maksaa, niinpä rahaa riitti Thaimaata myöten lomailuun.
Kuvittele millainen yllätys oli, kun pappa jätti minulle asuntonsa testamentissa viisi vuotta sitten:
Olet minulle rakkaampi kuin koko muu suku yhteensä. Poika on vellihousu, antaa kämpän äidilleen tai siskolleen kumminkin. Olkoon tämä palkkio sinulle siitä vuosien työstä ja lapsenlapset saavat katon päänsä päälle. Eipähän tarvitse syyttää minua kurjasta kohtalostanne.
Testamentista ei kukaan muu tiennyt. Kun papan kunto alkoi huonontua, hänen tyttärensä eli anoppi sekä lapsenlapsi säntäsivät yhtäkkiä kylään vähän väliä. Kummasti siinä tuli myötätuntoa, kun hoksasi tulevaisuuden. Mutta pappa ei ollut eilisen teeren poika: hän tiesi aivan tasan tarkkaan miksi seuraa riitti.
Kun pappa kuoli, perintö jaettiin saman tien. Anoppi ja Kaisa saivat suostuteltua mieheni luopumaan asunnosta, jotta Kaisa sai pitää sen itsellään. Tämä kävi miehelleni, mutta eipä kukaan tiennyt testamentista silloin.
Seuraavana päivänä mieheni alkoi pakata laukkuja ja ilmoitti, että on löytänyt uuden naisen olin kuulemma ollut hänelle lähinnä hoitaja. Hän muutti pois, ja minusta tuntui kuin suuri taakka olisi yhtäkkiä tiputettu harteilta. Kun sukulaiset kuulivat testamentista, porussa ja uhkauksissa ei säästelty.
Kuule, et tule IKINÄ saamaan tätä asuntoa! En tiedä miten hoivasit pappaa, mutta me viedään tämä juttu käräjille asti olet huijari ja todistetaan se vielä!
Tiedätkö mitä tajusin? Minulla on varaa toivottaa koko sakki täältä ulos vaikka täydessä hiljaisuudessa. Joten: häipykää!
En jaksanut ottaa heidän haukuistaan nokkiini. Tiedän että elämäni tulee olemaan vielä ihan hyvä: sain vakiduunin, nyt minulla ja lapsilla on oma koti, ja mikä parasta, minun ei tarvitse olla enää missään tekemisissä tuon suvun kanssa.
Mitä sinä olisit tehnyt minun asemassani?
Press «Like» and get the best posts on Facebook ↓
