Anoppi toi minulle pyöreän vuosipäiväni kunniaksi ryppyvoiteen ja vaa’an. Mutta tällä kertaa “yllätys” ei odottanut juhlassa Hän ei olisi osannut ajatellakaan, missä hänen yllätyksensä häntä kohtaisikaan oli pakko lähteä saman tien.
Vuosipäiväni oli kuin Kallion yössä hämärä voitto. Juuri olin saanut ylennyksen, sain miestäni kanssa lopulta maksettua asuntolainan pois, olo oli keveä ja ajattelin vain riemukkaita maljannostoja ja lämpimiä sanoja olevan edessäpäin. Mutta juuri silloin, kun ovikello kilahti, asuntoomme astui “toinen äitini Raili Salonen.
Raili osasi aina sanoa kohteliaisuuksia sillä lailla, että niiden jälkeen teki mieli juosta saunaan ja pestä itsensä irti kiusaantuneisuudesta. “Oi mikä mekko, aika rohkea valinta sinun lantioillesi.” “Oletpa laihtunut varmaan töissä stressaat liikaa?” Hänen lempeytensä oli aina kuin marinoitu katajassa pieni pisto joka lauseessa. Mutta nyt hänen esityksensä oli astetta voimakkaampi.
“Voi miten upean huonosti näytät”
Vieraat istuivat pöydässä, maljoja nosteltiin, ruoat peittivät pöydän kuin keväinen lumimyräkkä, ja alkoi se hetki, kun lahjat ojennetaan. Hiukan vaivaannuttavaa, mutta mukavaa. Raili nousi, vaati huomiota ja alkoi pitää puhettaan pitkää, mahtipontista ja oudon filosofista.
Hän pohdiskeli ajan nopeaa kulkua, että naisen kauneus on kuin kukka, jota pitää lannoittaa, ettei kuihdu. Että miehelle on tärkeää, että vaimo pysyy ryhdikkäänä ja reippaana. Ja kun hän oli lopettamassa, tunsin kuinka jotain “erityistä” oli tulossa.
Minulle ojennettiin pussi. Avasin lahjapaperin sisällä oli kaksi laatikkoa. Ensimmäisestä löytyi… kylpyhuoneen vaaka. Toisessa oli anti-age-voide, jonka pakkaus huusi kuin tuomioistuimen päätös: “45+. Syvä uudistava hoito väsyneelle iholle. Tehokas ryppyjä vastaan.”
Huone täyttyi raskaalla hiljaisuudella. Mieheni posket paloivat punaisina, vieraat vilkuilivat toisiaan kuin olisi kalajuttu jäänyt väärään kurkkuun. Raili loisti kuin aurinko pakkasaamuna.
Tämä on, tyttöseni, tulevaisuuteen! Ennaltaehkäisy parempi kuin parannus. Ja vaaka itsehän valittelit, että farkut kiristävät juhlien jälkeen. Äiti ajattelee asioita.
Pakotin hymyn kasvoilleni, puristin “kiitos” ja työnsin lahjat pöydän alle. Sisälläni ilta särkyi rinnassa kiehui nöyryytyksen, häpeän ja vihan keitos.
Kylmä ruokalaji, jota haudutin puoli vuotta
En ryhtynyt riitaan. En heittänyt vaakaa roskikseen vaikka välillä teki mieli viskata se alas kerrostalon parvekkeelta. Voiteen laitoin lojumaan kylppärin hyllylle näyttävästi, mutten aikonut sitä käyttää.
Aina kun Raili kävi kylässä, hän silmäili tyytyväisenä “lahjojaan” ja sanoi:
Oletko käyttänyt?
Säästän erityistilanteita varten, vastasin mahdollisimman viileästi.
Ja samalla odotin hänen syntymäpäiväänsä. Hän täyttäisi viisikymmentäviisi iso päivä, vakava juhla, mainio tilaisuus osoittaa, ettei kaiken maailman “huolenpidon” tarvitse mennä hiljaisesti alas.
Pohdin pitkään. Ajatus antaa hänelle verenpainemittari ja pigmenttiläiskävoide tuntui liian suoralta siitä heti huomaisi, että hänen piikit olivat osuneet. Tarvitsin jotain hienovaraisempaa. Viisaampaa. Kauniimmin, mutta terävämmin.
Keksin nopeasti, missä hänen heikko kohtansa oli. Se ei ollut ikä eikä kroppa eikä terveys. Railin todellisin ongelma oli kieli: tarve neuvoa, toppuutella, tunkea nenänsä joka asiaan verhot, ruoan pilkkomistyyli, kaikki.
Kävin Akateemisessa ja löysin täydellisen teoksen: tyylikäs, kovakantinen kirja nimeltään “Hiljaisuuden taito: Kuinka pitää suu supussa ja säilyttää rauha perheessä.” Ja alaotsikko, joka sai sisälläni soimaan riemukkaan trumpetin: “Käytännön opas neuvojen jakajille.”
Jotta setti olisi täydellinen, ostin vielä suuren, koristeellisen suurennuslasin. Sellaisen kuin vanhoissa salapoliisielokuvissa.
“Tämä on sinulle siitä voiteesta ja vaaasta”
Hänen juhlansa oli järjestetty espoolaisessa ravintolassa. Vieraita oli paljon: sukua, tuttuja, työkavereita. Raili loisti parrasvaloissa. Se huomio oli hänelle kuin happi.
Nyt oli meidän vuoromme. Mieheni Kalevi hoiti diplomaattisen osuuden: sanoi lämpimät sanat ja ojensi meille molemmille yhteisen lahjakortin kylpylään. Peruslahja, sillä kyllä juhliin kunnon lahja kuuluu.
Sitten hymyilin ja otin oman pakettini.
Raili, tämä on sinulle ihan henkilökohtaisesti. Pieni lisäys. Sielulle ja itsensä kehittämiseen.
Raili otti nyytin kiinnostuneena, avasi sitä tietoisesti hitaasti, nauttien hetkestä. Ensin hän huomasi suurennuslasin.
Onpa upea Onko tämä antiikkia? Mutta miksi, minä sentään vielä näen mainiosti.
Hymyilin pehmeästi:
Sillä näkee paremmin ympäröivien hyvät puolet, eikä vain virheitä.
Vierasjoukko hymähti kohteliaasti. Raili jännittyi aavistuksen, mutta jatkoi avaamista ja löysi kirjan.
Luki kannen ensin itsekseen, sitten huulet värähtivät kummasti:
“Kuinka pitää suu supussa”
Katsoi minua.
Tämäkö… kirja? hän sai vaivalloisesti sanottua.
Kyllä, Raili, sanoin rauhallisesti ja kuuluvasti. Sait minut vuosipäivänäni hienovaraisesti pohdiskelemaan ulkonäköäni. Ajattelin, että 55 vuotta on oikea aika miettiä sisintä ja harmoniaa perheessä. Voi olla hyödyllinen kuten minulle oli se ryppyvoide.
Railin kasvot lehahtivat punaisiksi. Mutta hän ei voinut tehdä kohtausta muuten kirja olisi heti todiste hänen ongelmastaan. Hän vain sanoi kuivasti:
Kiitos. Hyvin… erikoinen lahja.
Ja laski sen kädestään, kuin se olisi ollut jotain epämiellyttävän elävää.
“Oletko jo edennyt kohtaan ‘tahdikkuus’?”
Ei, emme lakanneet puhumasta. Eikä juhlan jälkeen tullut kohtausta. Sattui paljon kiinnostavampaa: peli muuttui.
Sinä iltana hän ymmärsi yksinkertaisen asian nyt ollaan samalla viivalla. Ja jokaiselle “viattomalle pistolle” minulla olisi yhtä napakka vastaus, jonka jälkeen on jo vaikeampi hymyillä.
Ensimmäiset viikot hän soitti vain Kaleville. Minua kohteli kylmästi, virallisen kuivasti. Mutta sitten alkoi tapahtua miltei ihmettä: tarpeettomia neuvoja alkoi sadella vähemmän.
Hän ei enää puhunut painostani eikä naljaillut ruoasta. Ja joka kerta, kun hän oli avaamassa suutaan johonkin “kivaan”, katsoin häntä, hymyilin kevytjännitteisesti:
Raili, miten kirja? Oletko jo lukenut tahdikkuudesta?
Hän pysähtyi.
Nyt vaaka lojuu eteisen ylähyllyllä. Voiteen käytin hieroin jalkapohjiini ja niistä tuli pehmeät, kiitos vain. Ja näin sen kirjan kerran hänen yöpöydällään. Tiedätkö mitä? Välissä oli kirjanmerkki. Melkein puolivälissä.
Eli kyllä se toimii.
