27.11.
Olen ollut naimisissa Kirsin kanssa jo yli kolme ja puoli vuotta, eikä Kirsi ole tänä aikana käynyt äitini luona kuin muutaman kerran. Yleensä olemme piipahtaneet siellä juhlapäivinä, ehkä pari tuntia, ja sitten takaisin Jyväskylään.
Nyt yhtäkkiä minulle tuli pakottava tunne: äiti oli kolmannen kerran viikon sisään soitellut ja kertonut, kuinka ikävä hänellä on. Isä oli rempannut ulkovaraston kattoa ja nyrjäyttänyt selkänsä, ja kasvimaakin alkoi puskea rikkaruohoa, kun voimat eivät enää riitä…
Täytyy myöntää, että olen kiltti poika, soitan äidille joka sunnuntai kuin kellon mukaan, ja nyökkäilen puhelimessa hyväksyvästi, vaikken olisi samaa mieltä kaikesta. Tänä iltana istuin illallispöydässä syömässä makaronilaatikkoa ja katsoin Kirsin puoleen anovasti.
Kirsi, äiti soitti taas. Sanoi, että ollaan ihan unohtaneet, miltä se näyttää. Lähdetäänkö viikonloppuna käymään Keuruulla? Oltaisiin vain pari yötä, ei enempää. Olisitko kiltti?
Mulla olisi lauantaina aika parturiin, Kirsi yritti esittää vasta-argumenttiaan, mutta tajusi itsekin, että selitys oli kehno.
Siirrä se. Äidille tulisi paha mieli muuten. Lupasi jo tehdä lihapullia ja leipoa piirakkaa. On niin ollut ikävä meitä, minä sanoin.
Entäs sun isä, onko selkä jo kunnossa? Kirsi kysäisi, vaikka tiesin että hänellä ei ollut isää kohtaan sen kummempaa lämpöä eikä antipatiaa.
No, eipä sille mitään käy, aina joku paikka kolottaa. Mutta päätin, että mennään. Perjantai-iltana sinne ja sunnuntaina takaisin. Äiti ilahtuu, kerroin napakasti.
Kirsi huokaisi mutta ei alkanut väittelemään. Tiesi jo, että olin tässä asiassa päättänyt. Sitä vastaan taisteleminen olisi ollut yhtä tyhjän kanssa kuin yrittää estää kissaa kiipeämästä verhoihin.
Perjantai-iltana pakattiin laukut ja mukaan pussillinen tuliaisia. Ostin äidille pehmeän villahuovan ja isälle pullon Koskenkorvaa. Jyväskylästä Keuruulle ajelee pari tuntia, jos kaikki sujuu hyvin.
Koko matkan Kirsi katseli auton ikkunasta ohikiitäviä mäntyjä ja huoltoasemien välkkyviä valoja, ja minä hyräilin radiosta tulevia Suomi-hittejä. Kirsi taisi miettiä, että ehkä tästäkin selvitään kunnialla kolme päivää ei ole paljon ja äiti on kuitenkin hyvä ihminen.
Saavuimme perille illalla, jolloin syksyinen pimeys oli jo asettunut. Meidän vanha talo oli kadun päässä, harmaan katuvalon alla. Kurvasin soratielle ja sammutin moottorin, ja heti kuistin valo välähti päälle ja ovi avautui. Äiti Leena Virtanen, pieni, pyöreä, kukkakuvioisessa essussa ja aurinkoisena kuin kesäpäivä tuli vastaan hihkuen.
Minna! Voi kun ihanaa että tulitte vihdoin! Olin ihan varma ettette enää tule lainkaan. Olen koko päivän paiskinut ruokaa ja leiponut vaikka mitä! Kirsi, kultaseni, tule taloon sisälle, älä palele.
Kirsi veti takkia tiukemmin ympärilleen, nosti kasvoilleen kohteliaan hymyn ja antoi äidin halata itseään. Leenasta leijaili paistetun sipulin ja jonkin makean tuoksu, joka sai Kirsin niiskauttamaan nenäänsä.
Sisällä talossa oli lämmintä, ja siellä tuoksui keittiössä edelleen ruoka. Tv:stä isä, Pekka Virtanen, katseli hiljaisena iltauutisia, mutta nousi ja kätteli minut lämpimästi.
No, nyt ollaan kotona, isä sanoi, ja nyökkäsi Kirsille: Päivää tyttö. Tervetuloa.
Teille on kyllä lihapullia paistettu, huikkasi äiti jo keittiöstä, ja järjesti astioita innokkaasti pöydälle. Perunoiden ja kastikkeen kera. Minna, sinä tykkäät mun lihapullista?
Tykkäänhän minä, äiti, kuten tiedät, vastasin, ja riisuin takkini ja astelin keittiöön tutkimaan kattiloiden sisältöjä.
Kirsi ripusti takkinsa naulakkoon ja seurasi perästä tiiviisti. Meillä äidin keittiö on pieni, mutta täynnä elämää: joka tasoilla oli hillo-, säilyke-, mauste- ja viljapurkkeja sekä alati vaihtuva määrä sekalaista tiskipyyhettä.
Siinä, Kirsi, istu toki, äiti hymyili ja pyyhki tuolia essulla. Olet varmaan ihan väsynyt matkasta. En ota sinulta apua, kun olet vieras, minä hoidan.
Äiti nosti yhden lautasen pöydältä toiseen, kurkisti uuniin ja sieltä tulvahti tuoreen lihan tuoksu. Kirsille nousi nälkä mieleen, koska olimme koko päivän juoneet vain termarikahvia, mutta kunnollista ruokaa ei ollut ehditty syödä.
Juuri silloin Kirsi näki sen.
Leena seisoi pöydän ääressä, siinä laakea kulho raakaan jauhelihaan, jonka seassa oli jo lihapulliksi muotoiltuja palloja siistissä rivistössä. Hän nappasi uuden pienen köntin massaa, pyöritteli sitä sormissa, ja juuri silloin työnsi kätensä kainaloonsa. Ei vain ohimennen raapinut, vaan kokonaisella kouralla, kuin olisi halunnut varmistua, ettei mikään kutita enää. Hetken raapi sieltä, sitten paljain sormin jatkoi lihapullien pyörittelyä.
Kirsin vatsaa muljaisi.
Hän katsoi kättä ihan tavallinen naisellisen käsi, sormukset ja syvät uurteet iholla. Ja se sama käsi vain hetki sitten oli kainalossa nyt lihapullataikinassa, josta tehdään ruokaa pöytään.
Leena oli usein laittanut meille lihapullia pakkaseen valmiiksi mukaan. Ne olivat aina olleet juuri minun mieleeni ja olin joskus jopa pyytänyt äidiltä reseptiä. Ja ne olivat rehellisesti aivan taivaallisen makuisia.
Äiti, onko teetä? Kirsi on ihan jäässä matkasta, huutelin olohuoneesta.
No ihan justiinsa, äiti hymyili ja pyöritteli edelleen lihapullia käsin. Nämä kun vielä saan valmiiksi ja sitten syödään.
Kirsi huomasi, että käsistä jäi pieniä harmaita tahroja leikkuulaudalle oliko se nyt vain mielikuvitusta? Hän räpäytti silmiään, mutta kaikki näytti taas normaalilta: leikkuulauta, jauheliha, rivissä odottavat pullat, äidin kädet touhuamassa.
Leena, voinko auttaa? Eikö olisi minun vuoro pyöritellä? Voisit sinä sillä aikaa laittaa veden kiehumaan, Kirsi ehdotti kohteliaasti.
Eihän toki, kun olet vieras! Hyvänen aika, istuppas nyt vain, äiti intti ja huitaisi käsillään, mikä sai Kirsin taas henkäisemään pienesti sisäänpäin. Kohta valmista.
Äiti pyöräytti viimeisen lihapullan, katsoi käsiään tyytyväisenä, huuhtaisi ne nopeasti hanan alla ilman saippuaa parissa sekunnissa, kopisteli vedet pois ja pyyhki essuun.
Kirsin etoi.
Hän yritti järkeillä itseään rauhallisemmaksi. Ihan totta, mummi teki nuorena pullataikinaa ja joskus pyyhkäisi sillä samalla kädellä hiuksia pois naamaltaan. Kukaan ei tullut siitä sairaaksi. Ehkä vain ylireagoin…
Mutta kuva jäi päähän: käsi-kainaloon-käsi-taikinaan.
Illallinen katettiin olohuoneeseen pöydälle, joka oli päällystetty ruusukuosisella vahakankaalla. Äiti toi pöytään höyryävän pannun lihapullia rapeita, hyvän tuoksuisia, sellaisia, että vesi herahti kielelle jo pelkistä aromeista. Mutta Kirsin suuhun nousi sylki aivan eri syystä kuin nälästä. Kyljessä oli kulhollinen perunamuusia, tomaatti- ja kurkkuviipaleita, leipää, hilloja ja mehua.
Ottakaa, lapset, äiti iloitsi ja työnsi lihapullavadin Kirsin eteen. Nää on just sulle paistettuja, ota reippaasti. Voi että kun oli ilo kokata teille!
Kirsi katsoi lihapullia. Ulkonäkö oli moitteeton sopivan rapsakka pinta, hyvä tuoksu. Otin pari lautaselleni ja kaadoin viereen muusia ja kurkkua. Pistelin heti ensimmäisen suuhuni, ja maku oli juuri sellainen kuin kotona aina.
Onpa hyvää äiti! Ihan parasta taas, sanoin suu täynnä.
Äiti istui vastapäätä minua pöydässä ja hymyili. Pelkäsin, että tuli liian suolaista.
Ei, kaikki on justiinsa oikein, minä sanoin ja pistelin menemään.
Isä Pekka söi omalla tahdillaan, nyökkäillen välillä hyväksyvästi, kuten miehillä on tapana.
Kirsi, etkö tykkää? äiti jo huolestui, kun Kirsin lautanen odotti lähes koskemattomana. Onko liian paljon? Vai liian vähän sipulia?
Ei suinkaan… On erittäin hyvää, Kirsi vastasi nopeasti, arvasi loukkaantumisen olevan liki, jos hän ei edes maista. Matkustaminen vaan pistää vatsan oudoksi, otan kohta lisää.
Kirsi leikkasi palan ruksei, sen rapeimman kohdan pullasta ja laittoi suuhunsa. Mutta kun hän muisti, millä käsillä se oli tehty, pala tuntui jäävän kurkkuun ja nielaisu oli vaikeaa. Hän joutui nielaisemaan pitkään ja kovaa.
Maistuu hyvältä kyllä, hän sai sanottua ja työnsi lautasen syrjemmälle. Jos saisin vaan lisää perunaa ja kurkkua tällä kertaa…
Voi kultapieni, totta kai. Ota mitä haluat. Lihapullia jää kyllä mukaan, leipasin oikein urakalla, että voisitte ottaa koko viikoksi kotiin, äiti hymyili.
Katsoin Kirsin kasvoja. Hän napsi vain perunaa ja söi hapolla suolakurkkua. Yritin unohtaa koko asian ja jatkoin syömistä.
Illan päätteeksi laitettiin ruokia pois. Lähdin isän kanssa ulkovarastoon katsomaan, miten generaattori jakseli. Kirsi jäi keittiöön kahvin kanssa kahden äitini kanssa.
Kirsi, älä pahastu, että olin niin päällekäyvä tämän vierailun suhteen, äiti sanoi, kun kaatoi kuumaa vettä paksuun vanhaan Arabian kannuun. On vain niin suuri ikävä teitä. Kaupungissa on omat kiireet, mutta täällä maalla yksinään sitä miettii, meneekö lapsilla kaikki hyvin.
Kaikki on hyvin, Leena, Kirsi nyökkäsi ja otti kupin käteensä. Töitä on ja kotona arki rullaa.
Hyvä kuulla, hyvä kuulla. Ja lihapullia te nuoret tykkäätte, tiedän! Minna aina pyytää oikein pakkaseen mukaan. Kyllä ne kaupan pullat on ihan kemikaaleja, nämä on ihan omasta lihasta. Minä pyöräytän jauhelihan aina itse lihamyllyllä.
Kirsi siemaisi varovasti kuumaa teetä ja pohti, mahtoiko äiti pestä käsiään kunnolla ennen sitä. Pian hän laski kupin pöydälle ja sanoi:
Olen jotenkin väsynyt. Taidan mennä jo lepäämään, kun päätä särkee matkan jälkeen.
Totta kai, kultaseni. Puhdas lakana on kaapissa. Jos tarvitset jotain, huuda vaan, olen tässä lähellä.
Kirsi meni vierashuoneeseen, istui sängylle ja mietti, ettei voisi koskaan enää unohtaa näkemäänsä. Kävi vessassa oksentamassa ja yritti hengittää rauhallisesti.
Illalla, kun palasin varastosta, Kirsi istui sängyllä selkä kyyryssä.
Onko sulla oikeasti huono olo? kysyin ja istuin hänen viereensä.
Minna, nyt kuuntele tarkasti ja älä naura tai suutu, Kirsi sanoi ja kertoi koko jutun. Käsi, kainalo, pullataikina, ruokapöytä…
Kuuntelin epävarmana, että miten pitäisi reagoida loukkaantuako, yrittää ymmärtää, vai vain hämmentyä.
Kuule, ei se äiti tahallaan noin tee. Sitä sattuu kaikille, ei maailma kaadu tuollaiseen. Kylillä mummut on kautta aikojen leiponeet likasissa käsissä en näe tässä mitään outoa, sanoin.
Mutta kun hän ei edes pessyt kunnolla! Hän vain huljautti vettä, ei saippuaa! Ja nyt kun muistan kaikki ne pakastepussit… en halua enää syödä niitä koskaan, Kirsi sanoi silmät suurina.
Mitä sitten haluat tehdä? Kerrotaanko äidille, että hänen käsihyppynsä pelottavat? Hän loukkaantuu koko loppuelämäksi.
En aio sanoa mitään hänelle. Mutta en syö enää koskaan hänen lihapulliaan, Kirsi vastasi ja peitti kasvonsa käsillään.
Kävellessäni pitkin huonetta tunsin ärtymystä. Liioittelet nyt Kirsi. Et sinäkään ole mitään kirurgi keittiö on keittiö, ei leikkaussali.
Minä pesen kädet, aina, Kirsi sanoi hiljaa.
No hyvä on, sano siinä sitten, mutta äiti näin tekee ja on tehnyt, eikä minulle mitään ole tullut. Ne maistuvat edelleen parhaimmalta, minä tiuskaisin ehkä turhan kovaa.
Minä en vain enää halua tietää, Kirsi sanoi. En enää vaan pysty.
Sovitaan, että selität äidille vatsaongelmilla. Hän suuttuu muuten. Lähdetään kotiin heti aamulla, minä myönnyin lopulta.
Kiitos, Kirsi nyökkäsi, muttei näyttänyt siltä, että mikään olisi oikeasti hyvin.
Nukkumaan mennessä kuuntelin, kuinka tv pauhaa seinän takaa, isä yskii ja äiti rymistelee keittiössä kattiloiden kanssa.
Kirsi ei saanut yöllä unta. Kun aamulla menin keittiöön, isä ja äiti olivat siellä jo kahvin kimpussa. Kirsi saapui vähän myöhemmin, kasvot harmaana ja silmissä väsyneen ihmisen katse.
Voi Kirsi, Minna kertoi, että sinulle tuli yöllä heikko olo? Minä teen heti teetä vadelmahillon kanssa, äiti sanoi, ja laittoi kupin eteen. Oman kasvimaan vadelmia, lääke kaikkiin vaivoihin.
Kiitos Leena, voisin kyllä jo lähteä kotiin ennen kuin olo pahenee, Kirsi sanoi eikä katsonut enää pöydällä odottaviin lihapulliin.
Mikäs siinä, kyllä sitä huonompaakin on nähty, äiti huokasi, mutta alkoi pakata lihapullia ja hilloa mukaan muovikassiin.
Hyvästelimme nopeasti. Isä toivotti pikaista paranemista. Äiti työnsi lihapullakassin autoon ja jäi seisomaan oviaukossa, kasvot kovina.
Koko kotimatka kului hiljaisuudessa. Kirsi vain tuijotti peilikuvastaan ohikiitävää metsää ja pussillista lihapullia, joka tuntui olevan lähes elävä, painava ja ahdistava.
Kun pääsimme kotiin, vein pullat pakastimeen. Aiotko syödä niitä? Kirsi kysyi katsoen minua pitkään.
Syön toki. Minun äitini lihapullat. Olen kasvanut niihin, minä sanoin päättäväisesti.
Kirsi meni olohuoneeseen ja laittoi television päälle. Jäi sinne, kun söin pullia ja muusia iltapalaksi.
En voi olla ajattelematta, että tämä vierailu jätti meihin jäljen, jota ei ehkä koskaan voi täysin pestä pois. Kirsi palasi suihkusta ja pesi käsiään huolella pitkään, samalla miettien, tuleeko mikään enää koskaan yhtä puhtaaksi kuin ennen.
Tässä kohtaa opin itsekin jotain. Vanhoihin tapoihin on helppo luottaa, mutta välillä on hyvä muistuttaa itselleen, että kaikkien tapojen ei tarvitse jatkua loputtomiin. Omia rajojaan pitää oppia kunnioittamaan ja toistenkin. Ja jos jokin kerran vaikuttaa pahalta, se on parempi vain jättää omaan arvoonsa.
Minä jatkan äitini lihapullien syömistä, mutta Kirsin pyynnöstä en tarjoa niitä hänelle enää koskaan. Ymmärryskin on joskus parasta mitä voi antaa.
