Matti ja Kaisa olivat olleet naimisissa jo kolme ja puoli vuotta, ja sinä aikana Kaisa oli käynyt anoppilan talossa korkeintaan neljä kertaa. Silloinkin vain juhlapäivinä nopeasti piipahtamassa, muutamaksi tunniksi, ennen kuin palasivat taas Helsinkiin.
Nyt Matti oli jotenkin erityisen innostunut: hänen äitinsä oli jo kolmatta kertaa viikon aikana soittanut, valittanut yksinäisyyttä, kertonut että isä oli reväyttänyt selkänsä vajaa korjatessaan, perunamaalle oli jo päässyt rikkaruohot ja voimat alkoivat loppua
Matti oli aina ollut kuuliainen poika. Hän soitti äidille joka sunnuntai, kuunteli vastuullisesti, niin kuin kellon mukaan, ja nyökkäili puhelimeen, vaikka äiti olisi puhunut sellaista, josta Matti oli täysin eri mieltä. Nytkin hän istui iltapalapöydässä, söi makaroneja ja nakkeja ja katsoi vaimoonsa anovasti.
Kaisa, hän sanoi, siirsi lautasen syrjään ja laski kätensä pöydälle, äiti taas soitti. Sanoi, ettei me enää muisteta miltä hän näyttää. Voitaisko mennä viikonlopuksi käymään? Oltais siellä kolme päivää, ei sen pidempään. Mennäänhän? Ole kiltti.
Matti, minulla on lauantaille kampaaja-aika yritti Kaisa vastaan, vaikka itsekin huomasi kuinka heikolta se kuulosti.
Voithan sä siirtää sen, tokaisi Matti sellaisella äänellä kuin se olisi maailman helpoin asia. Tiedäthän sä, että äiti loukkaantuu sanoi jo paistavansa meille lihapullia ja leipovansa marjapiirakkaa. Ikävöi meitä.
Entä sun isä? Onko selkä jo parempi? Kaisa kysyi, lähinnä kohteliaisuudesta, sillä hänen suhteensa appiukkoon oli aina ollut neutraali.
Kyllä se pärjää. Ainahan sillä joku paikka on kipeä. Joka tapauksessa päätin, että mennään. Perjantaina sinne, sunnuntaina takaisin. Kiva piristys äidille.
Kaisa huokasi, mutta ei enää väittänyt vastaan. Kolmessa ja puolessa vuodessa hän oli oppinut, että kun Matti oli jotain “päättänyt”, sitä vastaan väittäminen oli yhtä tyhjän kanssa, kuin yrittää komentaa kissaa pysymään pois verhoista.
Perjantaina he pakkasivat tavarat autoon: kassillinen vaatteita, kori tuliaisia. Matti oli ostanut äidille lämpimän torkkupeiton ja isälle pullon Jaloviinaa. Matka pohjoisen kylään kesti pari tuntia, jos liikennettä ei ollut liikaa.
Koko matkan Kaisa katseli ikkunasta vilistäviä mäntyjä ja pieniä huoltoasemia hupaisine nimiensä, kuunteli Matin laulavan radioon ja ajatteli, että ehkä kaikki menisi hyvin. Kolme päivää ei ollut pitkä aika ja anoppi oli pohjimmiltaan leppoisa ihminen.
Kun he saapuivat, oli jo pimeää. Talo seisoi kadun päässä, pihan hämärässä. Matti kääntyi hiekkatielle, pysäytti moottorin ja silloin kuistille syttyi valo. Ovi lennähti auki ja sieltä juoksi Aila Kurtti pieni, pyöreä nainen kirjavassa essussa, naama niin leveässä hymyssä että se näytti ratkeavan liitoksistaan.
Matti poika! Aila hihkaisi koko tienoolle ja ryntäsi halaamaan poikaansa, joka oli juuri noussut autosta. Vihdoinkin tulitte! Mä täällä aamusta asti olen laittanut ruokaa; just sulle lihapullia ja piirakkaa! Kaisakin, tulehan sisään, ei tuonne pakkaseen kannata jäädä!
Kaisa nousi autosta, suoristi takkinsa, väänsi kohteliaan hymyn ja antoi halata itseään. Ailasta leijui tirisevän sipulin ja jonkun makean, hieman tunkkaisen tuoksu, joka kutitti Kaisan nenää.
Sisällä oli kuuma, ruuanhajuista sakeaa ilmaa. Keittiössä rasva tirisi pannulla ja olohuoneen pöydälle oli jo katettu leikkeleitä, ruisleipää, suolakurkkua ja puolikas limppu sekä lasipurkki kompotissa uitettuja omenoita. Paavo Kurtti, Matin isä, katseli televisiosta uutisia. Hän nousi, kätteli poikansa ja tervehti Kaisaakin: Tervetuloa vaan. Ottakaa takit pois, kohta syödään.
Mä paistoin teille lihapullia, kailotti Aila, säntäili essunsa helmalla tuoleja pyyhkien ja järjesteli lautasia. Perunoiden, sipulin ja kermakastikkeen kanssa. Matti, sinähän tykkäät minun lihapullista?
Tottakai tykkään, äiti, Matti jo kurkisti kattiloihin, mikä sai äidin ilmeen loistamaan ylpeydestä.
Kaisa riisui, ripusti takin eteiseen ja siirtyi perässä keittiöön. Ailan keittiö ei ollut suuri, mutta kodikas, sanan siinä merkityksessä, että joka tasolla oli jotakin: hillopurkkeja, maustepurkkeja, rätinkulmia, jauhoryynejä ja loputtomasti erilaisia kulhoja.
Istu, Kaisa, istu, Aila patisti ja pyyhki tuolia essullaan. Varmasti olet väsyksissä, mä kohta tarjoilen nämä.
Hän pyörähti, nappasi jonkun lautasen, avasi uunin lämpimän lihan tuoksu tulvi huoneeseen ja Kaisan vatsassa kurni. Automatkan aikana he olivat vain juoneet kahvia termarista.
Silloin Kaisa näki sen.
Aila seisoi pöydän äärellä, jossa oli iso kulho jauhelihaa. Siitä oli pyöritelty jo toista kymmentä lihapullaa tasaväkisiksi rykelmiksi, leivinlaudalla siististi leivityksessä. Anoppi nappasi uuden klöntin, pyöritteli ja litisti muotoon ja sitten, samalla kädellä, joka koski raakaan lihaan, hän työnsi kätensä kainaloonsa.
Ei vain raapaisemaan, vaan oikein kunnolla. Otti koko kämmenellä, rapsutti helpottuneesti useamman sekunnin ja jatkoi sitten saman tien lihapullien pyörittelyä, ilman että olisi välissä pessyt tai edes pyyhkinyt kättään.
Kaisan mahalaukku väännähti.
Hän tuijotti tuota kättä yksinkertainen, sormukseton, vähän uurteinen käsi, joka hetki sitten oli ollut kainalossa ja nyt taas taikinassa. Tästä taikinasta paistettiin ne lihapullat, joita Aila oli aina antanut heille mukaankin pakastimeen. Kaisa oli sitä joskus kehunutkin puhelimessa ja sanonut niiden lihapullien olevan “taivaallisia”. Ja maut olivat todella hyviä…
Äiti, Matti huikkasi olohuoneesta, onko teetä? Me vähän paleltiin matkalla.
Kohta on, kohta on, Aila vastasi, jatkoi lihapullien pyöräyttelyä. Nämä vielä paistan, sitten tullaan pöytään!
Kaisa näki, kuinka laudalla lihapullien vierellä näkyi pieniä tummia sormenjälkiä juuri siinä, missä käsi oli osunut puuhun. Tai siltä se ainakin näytti, kunnes Kaisa räpäytti silmiään ja kaikki oli taas normaalia: lauta, jauheliha, pullat, anopin kädet.
Aila, Kaisa sanoi varovasti, jos haluat, voin auttaa. Voisin pyöritellä loput lihapullat sillä aikaa kun sinä keität teen.
Höpsis, hyvänen aika! hätkähti Aila ja huitoi käsillään niin että Kaisaa puistatti. Sinä olet vieras, istu ihan rauhassa. Loppuun asti teen itse.
Aila näytti sanansa todistaakseen pyörittelevän viimeisenkin lihapullan valmiiksi. Sitten vilkaisi käsiinsä, nyökkäsi tyytyväisenä ja huuhtaisi ne juosten veden alla ei saippuaa, vain pari sekuntia kylmällä vedellä, ja lopulta kuivasi essun helmaan.
Kaisa tunsi vastenmielisyyden aallon. Yritti järkeillä itselleen: mitäs tuosta, ihmisellä kutisi, ei maailma siihen kaadu. Hänen oma mummonsa oli vaivaillut pullataikinaa, välillä laittanut hiuksen korvan taakse. Kaikki pysyivät hengissä. Ehkä hän oli vain liioitellun tarkka.
Mutta tuo kuva ei lähtenyt silmien edestä: käsi kainalo käsi taikina.
Illallinen nautittiin olohuoneessa, kukallisella vahakangaspöydällä. Aila toi paistinpannullisen savuaisia lihapullia ruskeita, herkullisennäköisiä, rapealla pinnalla. Maukkaiden tuoksujen sijaan Kaisan suu täyttyi aivan toisenlaisesta syljestä. Vieressä perunamuusikulho, voi päällä, viipaloituja tomaatteja ja kurkkua, leipää, suolakurkkuja ja mehua.
Käykäähän arvoisat lapset, Aila tuuppasi ison lautasen Kaisan nenän eteen. Näistä, Kaisa, nämä on sulle, oikein rapeat. Paistoin teidän iloksi.
Kaisa tuijotti lihapullia. Ne näyttivät aivan normaalilta. Kauniilta, herkullisilta, paistetun sipulin ja lihan tuoksuisilta. Matti jo lapioi lautaselleen pari pullaa, muusia päälle, kurkkua rinnalle ja työnsi ensimmäisen haarukallisen suuhun.
Mm-mmm, äiti, huokaisi hän suu täynnä, just eikä melkein.
No, onpas ihanaa, Aila istui pöytään, hymyili ja leikkasi leipää itselleen. Pelkäsin että unohdin suolan tai laitoin liikaa sipulia.
Kaikki on juuri sopivaa, Matti mätti lisää. Sinä osaat aina tehdä hyvää.
Paavo söi hiljaa ja nyökytteli tuomionaan. Hän oli muutenkin ollut harvapuheinen mies ja heidän koko tuttavuutensa aikana pisin puhe hänen suustaan oli ollut kerran auton öljynvaihdosta.
Kaisa, mikset syö? Aila huolestui nähdessään puoliksi koskemattoman lautasen. Eikö maistu? Onko liian suolaista?
Ei, kaikki on hyvää, Kaisa kiirehti vastaamaan, muistaen ettei voinut kieltäytyä syömästä etteivät pahat ajatukset tarttuisi anoppiin. Olen vain matkan jäljiltä vähän huonovointinen, tiedättekö kyllä se kohta helpottaa.
Hän otti haarukallisen ihan pienen, vain rapean reunan ja vei sen varovasti suuhunsa. Maku oli hyvä, mutta kun hän ajatteli miten taikinaa oli käsitelty hetki sitten, pala juuttui kurkkuun. Hän nieli vaivalloisesti ja huulten välistä pakottui:
Oikein hyvää. Hän työnsi lautasen syrjään. Josko ottaisin vaikka lisää perunamuusia ja kurkkua. Lihapullat on todella hyviä, mutta minulle sopii nyt vähän kevyempi annos.
Voi sinua, huokaili Aila, tietenkin, syö vaan sitä mikä tekee hyvää. Mutta laitan lihapullia myöhemmin mukaan, teille jäi pakastimeenkin!
Matti vilkaisi vaimoa nopeasti ja jatkoi syömistä hyvällä ruokahalulla, miehen tyyneen varmuuteen, jonka mieli ei hairahda miettimään hygieniaa.
Kaisa tökki muusia ja yritti vakuuttaa itselleen, että hän nyt vain liioittelee, aina on syöty kotiruokaa. Mutta mielikuva käsivarren kautta leivottuun taikinaan oli niin todellinen, ettei hän pystynyt irrottamaan ajatusta.
Illan päätteeksi Aila keräili astiat ja Matti poistui isänsä kanssa autotalliin tutkimaan aggregaatin kuntoa. Kaisa jäi kahdestaan keittiöön anopin kanssa, joka kaatoi teetä suureen, nokastaan lohjenneeseen pannuun.
Ethän pahastu, kun pyysin teidät tulemaan, Aila jutteli kaataessaan kiehuvaa vettä kuppiin. On vain niin hienoa, kun te käytte. Tiedän, että kaupunki ja työ vie aikaa, mutta äidin sydäntä rauhoittaa nähdä, että teillä menee hyvin.
Kaikki hyvin, kiitos, Kaisa vastasi, otti kupin vastaan. Työt, koti, kuten kaikilla.
Se on hyvä. Aila istui vastapäätä, lepuutti poskeaan kämmenessä ja katseli Kaisaa oudosti. Sä taidat tosiaan pitää mun lihapullista, Matti ainakin aina toivoo niitä mukaan, kun käy. Kaupasta ei saa sellaista, kaikki on kemikaaleilla pilattu. Minulla kun on oma liha, tutulta kasvattajalta torilta, ja jauhan aina itse. En luota teolliseen.
Kaisa siemaisi kuumaa teetä ja tunsi taas aaltoavan pahoinvoinnin. Hän mietti: pesiköhän Aila kädet ennen tätä? Jos jatkaisi ajattelua tuohon malliin, tulisi hulluksi. Pakko vain hyväksyä tai sitten olla enää tulemattakaan tänne.
Aila, saanko mennä lepäämään? Kaisa laski kupin pöydälle. Tuli jotenkin huono olo, ehkä matkan takia.
Ilman muuta, anoppi kiirehti. Vierashuoneessa on puhtaat lakanat, Matti näyttää. Jos tarvitset jotain, huuda vaan.
Kaisa sulkeutui vierashuoneeseen, istui sängylle ja tajusi olevansa juuri oksentamaisillaan. Hän ehti vessaan ajoissa, istui pöntöllä ja yritti hengittää syvään.
Kun Matti palasi autotallista, hän löysi Kaisan istumasta sängyllä, kalpeana ja tuskaisena.
Mitä nyt? hän istuutui viereen. Onko sulla tosiaan noin huono olo?
Matti, Kaisa katsoi häntä silmät suurina, nyt mä kerron sulle jotain, älä suutu äläkä naura.
No kerro vain, Matti kurtisti kulmiaan.
Kaisa kertoi kaiken: käden, kainalon, taikinan, lihapullat, ällötyksen. Hiljaisella äänellä, ettei kukaan kuulisi oven takana.
Matti katsoi häntä ilmeellä, josta Kaisa ei saanut kiinni: epäusko, ärtymys, vai yrittikö vain ymmärtää.
Kuule, Matti sanoi lopulta ei se nyt tahallaan ollut. Välillä ihmistä kutittaa, niinhän kaikille käy. Etkö usko että meidänkin mummot teki maalla ruokaa ilman, että pesivät käsiä joka välissä? Tämä on elämää, Kaisa. Koti-ruokaa.
Matti, hän ei pessyt kättä. Kaisan ääni väreili. Kainalo ja suoraan taikinaan. Ei saippuaa, vaan muutama sekunti vettä ja esiliinaan. Kaikki ne satapäät lihapullat mitä me ollaan syöty, eikä tiennyt miten ne on tehty. En vain enää pysty.
Mitä sitten meinaat? Matti kysyi purevasti. Sanot äidille että hän käyttää likaisia käsiä? Tiedät että hän loukkaantuu, hän kun tekee tuon meidän takia!
En sano mitään, Kaisa peitti kasvot käsiinsä. En vain voi enää syödä niitä. En pysty katsomaan enää ruokaansa.
Matti nousi, tallusteli hermostuneena ympäriinsä, veti kämmenen hiuksiinsa, ele jonka Kaisa tunsi ärtymyksen merkiksi.
Kaisa, sinä liioittelet, Matti sanoi ja pysähtyi hänen eteensä. Vähän kutinaa, ei siinä mitään pahaa ole. Etkö muka itse koskaan raavi keittiössä? Ei tämä ole mikään leikkaussali.
Minä pesen kädet aina ennen ruuanlaittoa, mutisi Kaisa. Ja sen jälkeen kun kosken johonkin mitä ei kuulu ruokaan. Luulin että se on normaalia.
Se onkin hienoa, Matti vastasi jo kipakasti, ja Kaisa tajusi, ettei hän ollut vaimonsa puolella. Mun äiti on aina laittanut näin ja hyvin mä olen kasvanut. Sä itse olet kehunut niitä lihapullia.
En tiennyt, Kaisa katsoi häntä silmiin. Nyt tiedän, enkä voi unohtaa.
Päästä irti, Matti huitaisi kädellään. Oikeasti, yhdestä kainalosta teet kriisin. Olisitpa nähnyt miten ravintoloissa tehdään siellä vasta sattuu ja tapahtuu.
Matti, kiitos Kaisa nieleskeli kyyneliä. Älä puhu ravintoloista nyt, ei auta.
Hyvä on, Matti huokaisi ja istui viereen, veti Kaisan kainaloon. Sä et syö jos et halua. Mä selitän äidille että sulla on vatsatauti tai jotain. Mutta älä sano mitään, muuten hän loukkaantuu. Koko elämänsä ajaksi.
En sano, Kaisa nojautui häneen. Haluan vain lähteä kotiin.
Lähdetään huomenna, Matti lupasi. Sanon että sulla nousi lämpö. Sopiiko?
Sopiihan tuo, Kaisa kuiskasi, eikä olo kuitenkaan helpottanut.
He makasivat hiljaa pimeässä, kuuntelivat seinän takaa tv:n tasaista kohinaa ja Paavon satunnaista yskää sekä Ailan kolistelua keittiössä.
Kaisa tuijotti kattoa ja ajatteli, että kolmessa ja puolessa vuodessa hän oli syönyt lukemattomia Ailan tekemisiä lihapullia, tietämättä, millaisilla käsillä ne oli tehty. Ja nyt, vaikka kaikki kehu ja reseptinpyyntö oli ollut vilpitöntä, hän ei saanut sitä mielestään ehkä juuri “se salainen ainesosa” teki niistä erityisiä.
Aamulla Kaisa heräsi väsyneenä. Matti oli jo keittiössä vanhempiensa kanssa, jutusteli ja nauroi. Kaisa viivytteli vielä hetken peiton alla, mutta ei voinut kuitenkaan maata siellä koko päivää.
Hän pesi kasvonsa kylmällä vedellä ja astui keittiöön.
No mutta, Kaisa, Aila huudahti, Matti kertoi että yöllä oli huonovointinen olo? Lämpöäkin? Keitänpä sinulle kunnon vadelmateetä, siinä on omat marjat viime kesältä.
Kiitos, Aila, Kaisa istui pöytään, vältellen katsetta edellisen päivän lihapullalautaselta, joka oli keittiössä harsolla suojattuna. Vointini on jo parempi. Ehkä jotain matkalla syötyä.
Voi niitä huoltoasemaruokia Aila pudisti päätään, kaatoi teetä, ja työnsi esiin hillopurkin. Olen aina sanonut Paavolle, että mieluummin syö kotona. Noissa paikoissa saa vain vatsavaivoja.
Äiti, Matti puuttui juttuun, me ei syöty mitään missään. Ainoastaan juotiin kahvia autossa.
No, varmasti joku muu vatsat reagoivat herkästi. Mut sinä, Kaisa, juothan vadelmateetä? Se tekee hyvää.
Kaisa siemaisi teetä varovasti. Ja heti alkoi pyöriä päässä: pesiköhän Aila kädet tätä tehdessään? Ajatus sai hänet melkein hulluksi. Joko pitäisi oppia sietämään, tai pysytellä kokonaan poissa täältä.
Kiitos kaikesta, Aila, Kaisa sanoi hetken päästä, mutta olisi kai parempi jos mentäisiin kotiin jo tänään. Matti sanoikin, että voidaan lähteä jos en jaksa olla.
Jo tänään? Aila pettyi. Itse vasta leipoisin piirakkaa ja keittäisin keittoa. Mattikin pitää minun kaalikeitosta.
Ensi kerralla, äiti, Matti nousi, rutisti äitiään poskesta. Kaisa tarvitsee nyt omaa rauhaa ja lepoa. Minä voin parin viikon päästä tulla isän kanssa katolle, silloin ehdit laittaa keittoa ja leipoa.
Aila huokaisi, katsoi Kaisaa, sitten Mattia ja taas Kaisaa. Katseessa oli jotakin sellaista, mikä pisteli Kaisaa ikävästi kuin Aila olisi tiennyt kaiken. Kainalon ja lihapullat ja kaiken miksi miniä muka tuli “kipeäksi”.
No, minkäpä teette. Tässä on paketti lihapullia teille mukaan, laitoin myös hilloa ja vähän savuporonkieltä. Syökää hyvällä.
Kiitos, äiti, Matti sanoi, ja Kaisa huomasi miten Aila ei vastannut hymyyn, vaan vain nyökkäsi ja katosi nopeasti sisälle, ei jäänyt katsomaan heidän lähtöään.
Kotimatka sujui hiljaisena. Paketti lihapullia lepäsi takakontissa ja tuntui kuin siellä olisi ollut jokin elävä olento, joka levitti vierasta hajua jokaiseen mutkaan. Matti oli vaiti, puristi rattia ja ajoi katsetta kääntämättä.
Saat kyllä syödä ne, Kaisa sanoi hiljaa kaupungin laitamilla. En minä kiellä. Minä en vain aio.
Kaisa, Matti huokaisi, kuulosti uupuneelta kuin olisi tehnyt raskasta ruumiillista työtä. Kyllä äiti tajusi kaiken.
Tajusi mitä?
Kaiken. Hän näki kun et syönyt, sitten voitkin huonosti ja seuraavana aamuna lähdettiin. Ei se tyhmä ole, kyllä hän loukkaantui.
Ymmärrätkö sinä minua yhtään? Kaisa tiuskaisi.
Mattin vastausta ei kuulunut.
Kotona Kaisa meni keittiöön, katsoi puhtaita pintoja, järjestyksessä olevia tölkkejä ja leikkuulautoja, joita hän pesi aina huolellisesti. Täällä oli kaikki oikein. Täällä kädet pestiin ennen ruokaa. Täällä ei ollut lihapullia, joita joku oli taputellut juuri kainalostaan.
Matti toi paketin pakkaseen ja sulki kannen.
Aiotko syödä niitä? Kaisa kysyi.
Tietysti. Ne ovat äidin lihapullia. Olen syönyt niitä koko elämäni.
Matti meni suihkuun, jätti Kaisan keittiöön yksin. Kaisa astui lavuaarille, avasi hanan, otti saippuan ja pesi kädet kunnolla, pitkään, aivan kuin valmistautuisi suurleikkaukseen. Lopulta kuivasi kädet ja mietti: onko sillä enää väliä? Voiko muistoista pestä kaiken pois?
Hän ei tiennyt.
Sen hän tiesi varmaksi: enää hän ei syöisi yhtäkään Aila Kurtin lihapullaa. Ei edes, vaikka Matti pyytäisi, ei vaikka anoppi protestoisi. Ei koskaan enää.
Kolmen päivän päästä Matti paistoi neljä lihapullaa, laittoi muusia ja suolakurkkua. Istuivat pöytään.
Otatko? Matti tarjosi Kaisalle haarukkaa, johon oli tökännyt lihapulla.
En, Kaisa sanoi. Kiitos.
Hän nousi, siirtyi olohuoneen tuolille ja avasi television, äänen kovalle, ettei kuulisi Mattin syövän.
Kaisa tiesi, että tämä reissu oli muuttanut jotain heidän suhteessaan jotain, mitä tuskin voisi enää korjata entiselleen. Ja kaikki siksi, että yksi naisen käsi oli hetken raapinut sieltä, missä kutisi.
Hän sulki silmänsä ja päätti, ettei ajattele asiaa enää. Jos ei ajattele, voi jatkaa elämää. Syödä omilla käsillä valmistettua ja olla ottamatta suuhunsa mitään, mikä on tehty toisen käsillä.
