Annoin sukunimeni hänen lapsilleen – nyt minun on elätettävä heitä, kun taas hän elää onnellisena lasten biologisen isän kanssa Kerron, miten minusta tuli “hauskasta tyypistä” virallinen pankkiautomaatti kahdelle lapselle, jotka ottavat yhteyttä vain pyytääkseen leffarahaa ja unohtavat minut jouluna. Kaikki alkoi kolme vuotta sitten, kun kohtasin Mirjan – upean, eronneen naisen, jolla oli kaksi lasta, 8- ja 10-vuotiaat. Rakastuin korviani myöten, aivan pöhköksi asti. Mirja vakuutteli jatkuvasti: “Lapset tykkäävät sinusta ihan hurjasti!” Ja minä, täydellisenä hölmönä, uskoin häntä. Tottahan ne pitivät minusta – vein heidät Linnanmäelle joka viikonloppu. Eräänä päivänä Mirja sanoi: “Olen niin surullinen, kun lapsilla ei ole isänsä sukunimeä. Ei hän koskaan virallisesti tunnustanut heitä.” Ja minä, elämän nerokkaimmalla hetkelläni (lue: sarkasmia), vastasin: “No… voinhan minä vaikka adoptoida heidät. Ovat muutenkin kuin omiani.” Tiedättekö sen hetken elokuvissa, kun aika pysähtyy ja ääniraidalla joku toteaa: “Silloin tajusin, että tämä päättyy huonosti”? No, minulla ei soinut mikään varoituskello. Olisi pitänyt. Mirja syöksyi kyyneliin onnesta. Lapset halasivat. Tunsin itseni sankariksi. Tyhmäksi sankariksi, mutta kuitenkin. Ajoimme koko rumban läpi – lakimiehet, maistraatit, tuomioistuimet. Lapset saivat virallisesti MINUN sukunimeni. Olimme kaikki muka onnellisia. Järjestimme jopa pienen “perhetilaisuuden” kakkukahveineen. Kuusi kuukautta myöhemmin, KUUSI. Mirja sanoi: “Meidän pitää puhua… En tiedä miten sanoisin, mutta… Mikko palasi” “Kuka Mikko?” – vaikka tiesin varsin hyvin. “Lasten biologinen isä. On kuulemma muuttunut, kasvanut aikuiseksi ja haluaa perheensä takaisin.” Sanattomaksi menin. “No, mitä aiot tehdä?” “Annan hänelle mahdollisuuden. Lasten takia, ymmärräthän?” Totta kai ymmärsin. Niin selvästi, kuin joku olisi näyttänyt oven kilttien lampun kanssa. “Mirja, minä ADOPTOIN heidät. He ovat laillisesti MINUN lapsiani.” “Niin, kyllä se varmaan järjestyy myöhemmin. Tärkeintä nyt on, että lapsilla on isä.” “Järjestyy myöhemmin.” Ihan kuin puhuttaisiin sähkölaskusta. Menin juristini puheille. Mies meinasi tukehtua kahviinsa. “Oletko todella allekirjoittanut täyden adoption?” “Olen.” “No sittenhän olet isä. Kaikki velvollisuudet – elatus, koulu, terveys. Kaikki.” “Mutta en enää ole äidin kanssa yhdessä…” “Sillä ei ole mitään väliä. Olet isä. Laki on laki.” Nyt maksan elatusmaksuja Mirjalle, joka asuu onnellisena MIKON kanssa MINUN kämpässäni. Koska “lapsilla pitää olla pysyvyys, ei voi muuttaa toista pois”. Minun asuntoni. Maksamani. Minä muutin pois, koska “lapsille olisi liian traumaattista”. Ironisinta? Mikko – vuosien haamu-isä – nyt seikkailuttaa lapsia puistoissa ja futiskentillä ja on perheen sankari. Minä saan joka kuukausi lakimieheltä sähköpostin: “Elatusmaksu siirretty: XXX€.” Surullisella emojilla – kuin se mitään auttaisi. Viime kuussa Sebastian laittoi viestiä: “Moi, voisitko laittaa vähän lisää? Haluaisin uudet lenkkarit.” “Eikö Mikko voisi ostaa?” “Hän sanoi, että sinä olet virallinen isä. Hän on vain isä sydämessä.” Isä sydämeltään. Sopii hyvin. Minä olen pankki-isä. Adoptiota on melkein mahdoton purkaa. Tuomioistuin pitäisi minua pahiksena, joka haluaa “hylätä lapsensa”. Kaverit eivät enää sääli. “Kaveri, missä vaiheessa ajattelit että tämä oli hyvä idea?” “Olin rakastunut.” “Mutta ei kai rakastuminen sentään vie järkeä?” Niinpä. Nyt kun näen puolituttuja perheissä, joissa lapset eivät ole biologisia, tekee mieli huutaa: “ÄLÄ ALLEKIRJOITA! OLE KUNTOSETÄ, KUMMITTI, MIKÄ VAIN – KUNHAN ET ALLEKIRJOITA!” Äitini totesi vain: “Rakkaus teki sinusta hyväuskoisen” ja halasi niin tiukasti, että sattui. Eilen taas: “Poikkeuskulu: koulutarvikkeet – XXX€” Poikkeus! Aivan kuin koulu ei olisi joka vuosi. Mirja julkaisee someen kuvia “onnellisesta perheestään”. Lapset – MINUN sukunimelläni – miehen vieressä, joka heidät aikoinaan jätti. Huippuhetki? Camilla (10 v, tietenkin jo Instagramissa…) oli kirjoittanut bioniin: “Mirjan ja Mikon tytär ❤️” Minun nimeni? Ei missään. Olen nimettömäksi jäänyt sponsorinsa arjen. Tässä nyt istun – yksin, 500 € köyhempänä kuussa, kahden “lapsen” kanssa, jotka ottavat yhteyttä vain pyytääkseen rahaa, ja ymmärrykselläni siitä, että tein elämäni typerimmän virheen rakkauden tähden. Ainoa hyvä puoli, että voin illallispöydässä sanoa “kyllä, minulla on lapsia” – ja kertoa tämän tarinan. Muut nauravat, mutta itse itken sisälläni. Entä te? Oletteko joskus allekirjoittaneet jotain rakkaudesta – ja maksaneet siitä kovan hinnan… vai olenko ainoa nero, joka antoi sekä sukunimen että pankkitilin samassa paketissa?

Annoin sukunimeni hänen lapsilleen. Nyt olen pakotettu elättämään heitä, kun hän elää onnellisena heidän biologisen isänsä kanssa.

Kuule, pakko kertoa sulle, miten minusta tuli se “hauska tyyppi”, joka päätyi kahden lapsen viralliseksi pankkiautomaatiksi. Ne kirjoittaa mulle vaan, kun tarvitsee rahaa esimerkiksi leffaa varten, mutta eivät muista minua jouluna.

Kaikki alkoi kolme vuotta sitten. Tapasin Aijan upea nainen, eronnut, kahden lapsen yksinhuoltaja. Lapset olivat silloin 8- ja 10-vuotiaat. Rakastuin päätä pahkaa. En nähnyt mitään muuta enää. Aija jaksoi jatkuvasti toistella:
“Lapset tykkää susta tosi paljon!”
Ja minä, vanhana romantikkona, uskoin kaiken. No tottakai tykkäsivät vein niitä Linnanmäelle joka viikonloppu.

Yhtenä iltana, niissä syvällisissä keskusteluissa kun puhutaan kaikkea typerää, Aija sanoo:
“Mua harmittaa niin paljon, kun lapsilla ei ole isänsä sukunimeä. Hän ei koskaan virallisesti tunnustanut heitä.”

Ja minä, elämäni nerokkaimmalla hetkellä (kyllä, sarkasmi), vastaan:
“No mä voin adoptoida ne. Onhan ne mulle jo kuin omat.”

Tiedätkö sen hetken elokuvissa, kun ajan kulku hidastuu, ja joku kertoja sanoo: “Silloin tajusin, että tämä päättyy huonosti”?
Minulla ei tullut sitä ääntä. Olisi pitänyt.

Aija purskahtaa itkuun onnesta. Lapset halaavat mua. Tunsin itseni sankariksi. Tyhmäksi sankariksi, mutta kuitenkin.

Kävimme läpi kaikki juristit, notaarit, oikeudet. Lapset saivat virallisesti mun sukunimen Henri Virtanen ja Elli Virtanen.
Olin helvetin ylpeä. Aija oli onnellinen. Järjestettiin jopa pieni perhejuhla ja kakku.

Kuusi kuukautta myöhemmin. KUUSI.

Aija sanoo:
“Meidän pitää puhua En tiedä miten kertoisin tämän, mutta Jari on palannut kuvioihin.”

“Mikä Jari?” kysyn, tiedostaen vastauksen jo.
“Lasten biologinen isä. Se on muuttunut. Aikuistunut. Haluaa perheensä takaisin.”

Jähmetyin. Ihan oikeasti.

“No, mitä meinaat tehdä?”
“Aion antaa sille mahdollisuuden. Lasten takia, ymmärrätkö?”

Tottakai ymmärsin. Niin selkeästi, kuin joku olisi osoittanut ovea neonvaloilla.

“Aija, mä adoptoin ne. Ne on nyt mun lapsia laillisesti.”
“Joo, joo se katsotaan myöhemmin. Nyt tärkeintä, että lapset saa isän.”

“Sitä voi katsoa myöhemmin.”
Ihan kuin kyse olisi vesilaskusta.

Menin lakimieheni luokse. Mies melkein tukehtuu kahviinsa.
“Kirjoititko täyden adoption alle?”
“Joo.”
“No sitähän se tarkoittaa sä olet niiden isä. Kaikki vastuut: elatusapu, koulu, terveys. Kaikki.”
“Mutten ole enää yhdessä niiden äidin kanssa”
“Ei väliä. Isä olet. Näin Suomessa laki toimii.”

Ja siinä sitä ollaan maksan elatusapua Aijalle, joka asuu Jarin kanssa ON mun kämpässä. Koska “lasten pitää saada pysyä tutussa kodissa”.

Mun kämpässä, jonka olen itse maksanut. Mutta minä muutin pois, koska “lasten muutto olisi liian traumaattista”.

Kaikista ristiriitaisin juttu?
Jari tämä haamu-isä, joka ei vuosikausiin antanut senttiäkään käy nyt puistossa ja futistreeneissä, ja on perheen sankari.
Ja minä saan joka kuukausi lakimieheltä viestin:
“Elatusmaksu maksettu: 500 euroa.”
Ja surullinen emoji. Sekään ei lohduta.

Viime kuussa Henri laittoi viestin:
“Moi, voisitko laittaa vähän lisää? Haluaisin uudet lenkkarit.”
“Ei Jari voisi ostaa?”
“Se sanoi, että sä oot mun laillinen isä. Se on vaan isä sydämeltä.”

Isä sydämeltä.
Kätevä ajatus. Minä olen isä pankkitunnuksilla.

Adoption purkaminen on käytännössä mahdotonta. Oikeus näkisi minut vain pahana tyyppinä, joka “hylkää lapset”.

Kaverit eivät jaksa enää edes sääliä mua.
“No millä hetkellä luulit, että tää on fiksu ajatus?”
“Olin rakastunut.”
“Ei rakkaus silti tarkoita järjen heittämistä roskiin.”

Niinpä.

Nykyään, kun näen jonkun uuden puolison leikkimässä lapsen kanssa, tekisi mieli huutaa:
“ÄLÄ ALLEKIRJOITA! Ole setä, poikaystävä, ihan mitä vaan mutta älä allekirjoita mitään!”

Äiti kommentoi:
“Rakkaus tyhmentää ihmistä,”
ja rutisti mua. Sattui melkein enemmän.

Eilen taas viesti:
“Lisäkuluja: koulutarvikkeet 120 euroa.”
Lisäkuluja. Ihan kuin koulu ei joka syksy alkaisi.

Aija laittaa someen kuvia “onnellisesta perheestä”.
Lapset mun sukunimellä Jarin kainalossa, vaikka tämä jätti ne monta vuotta sitten.

Huippukohta?
Elli (10-vuotias, jep, on jo Instagram) on laittanut bioonsa:
“Aijan ja Jarin tytär ”

Mun nimeä ei missään.
Olen anonyymi rahoittaja heidän elämäänsä.

Tässä sitä nyt ollaan yksin, 500 euroa köyhempänä kuussa, kahden “lapsen” kanssa, jotka laittavat viestiä vain rahaa varten, ja täysi varmuus siitä että tein elämäni typerimmän päätöksen rakkaudesta.

Ainoa hyvä puoli jos joku kysyy onko mulla lapsia, voin vastata “on” ja kertoa tämän tarinan illallispöydässä. Kaikki saa hyvät naurut.
Minä nauran vain ulospäin.

Entä sä? Oletko allekirjoittanut jotain “rakkaudesta”, mikä on myöhemmin käynyt kalliiksi vai oonko mä ainoa nero, joka paketoi sukunimen ja pankkitilin kaupan päälle?