Anopille annoin sellaisen lahjan, että hänelle tulisi varmasti paha olo heti! Ja joka kerta kun hän katsoo sitä, häntä värisyttää mutta ei voi heittää sitä pois, kyllä pitää ja vieläpä paraatipaikalla! Siinähän on. Kissan kiusaus kostetaan antaa olla! Inhottava Terttu Lehtinen! Koko sen 15 vuoden aikana, kun olen ollut naimisissa Jarmon kanssa, ei sanaakaan hyvää mulle sanonut. Synkkä ja harvasanainen. Muut sentään mutisevat jotakin, vaikkapa hammasta purren. Mutta tämä tuijottaa mustilla silmillään hiljaa. Yritän välttää käyntejä heidän luonaan viimeiseen asti ja kyläilen kerran vuodessa viidessä minuutissa, vuodatti Vieno ystävälleen Sannalle.
Sanna nyökytteli innoissaan. Hänessäkin poltteli ei hänkään anoppiaan, Eilaa, voinut erityisesti sietää.
Heillä oli tänään jälleen perinteinen tyttöjen iltapäivä; kerran kahdessa viikossa nämä lapsuudenystävät tapasivat lauantaisin.
Vieno oli kampaaja ja loi melkein taikurin ottein ystävistään aina uusia tyylejä. Nytkin hän viipyi vain vähän aikaa asiakkaita odotti. Sanna, kokki, toi aina kasapäin herkkusia, joita Vienon poika Tapio ilahtuneena kutsui herkkukukkulaksi.
Kolmas ystävä oli Tuulikki, vastikään uudessa sairaanhoitajan työpaikassaan aloittanut. Ystävät eivät tienneet missä hän nykyään työskentelee siitä piti jutella, mutta puhe meni anoppeihin.
En kestä! Hän on mulle täysi vieras. Jos häntä ei olisi, kaikki olisi niin Vieno ehti aloittaa.
Niin mitä, Vieno? Olisiko helpompaa? Tuulikki, hiljaa ollut siihen asti, puuttui puheeseen vino hymy suupielessään.
No ehkä, Vieno sanoi hiljaa ja hiljeni.
Päässä pyöri aamu: hän oli kantanut lahjansa, koreaan kääreeseen pakatun, vahingoniloisesti hymyillen. Anopille, Terttu Lehtiselle, hän sen ojensi, ja tämä riemuitsi uteliaana kuin lapsi ja alkoi heti avata paperia. Vieno kuitenkin ehätti sanomaan: Älkää avatko ennen kuin lähden. Kyllä siinä synttärit pilasi anoppiratkalle!
Tytöt, kysyitte mihin töihin menin, Tuulikki aloitti.
Ystävät höristivät korviaan.
Yksityisklinikkaan vai? arveli Vieno.
Pääset sitten pyörittämään seteleitä kuin heinää ha ha letkautti Sanna.
Saattohoitoon, Tuulikki vastasi vain.
Huoneessa tuli hiljaista.
Mutta miksi? Sanna sai sanotuksi.
Siellähän on vakavasti sairaita Eikö pelota? Entäs raha? Vieno pudisti päätään.
Miksi te aina: Raha, raha. Vieno, nyt sanon sinulle suoraan: Hölmö olet. Tuulikki kuiskasi surullisena.
Kuka hölmö? Anoppiko? Vieno hymähti.
Sinä, Vieno. Se mitä teet ja sanot niin alhaista. Et ehkä tunne Terttu Lehtistä kunnolla. Sanoit, ettei hän sinulle koskaan sanaakaan hyvää? Mutta kun teidän piti laajentaa asuntoa, kuka myi keskustan asuntonsa ja muutti pikkuruiseen mökkiin kaupungin laitamille? Sun anoppi. Ilman nurinaa ja kiitoksen sanaa.
Kun Tapio oli vakavasti sairas pienenä, kuka kuljetti häntä Helsinkiin erikoislääkärille, ystävänsä pojalle? Ja hän pelasti sun poikasi. Harva saa sellaista apua. Ja kun sinä kerran valvojaisissa juhlit niin, että heräsit vanhan koulukaverisi luota ketä pelasti sinut? Ei mitään ollut tapahtunut, mutta Jarmohan olisi jättänyt sut, sen tiedät. Anoppi sinut pelasti sanomalla, että yövyit heidän luonaan.
Sinä puret kättä, joka sinua ruokkii ja silittää kuvainnollisesti. Ja kuinka monta kertaa mäkin olen kun vierailtu, saanut syödä hänen tekemiään kurkkuja, marjahilloja ja kasviksia. Sinä et kurkuntainta tomaatista erota, kaikki ne on hänen vaivannäköään sun hyväksi! Jotkut eivät vain puhu tunteistaan. Näyttävät rakkautta teoilla, eivät puheella. Toiset taas lirkuttelee, mutta mitään ei jää käteen! Tuulikki räjähti.
Kiitosta vaan. Ajattelin että ystävä tukisi, mutta kutsutkin vielä hölmöksi! Vieno nousi sanomatta enempää.
Jossain hänen sisimmässään liikahti pieni matonen. Se sama, joka vähän aikaa sitten oli nauttinut anopin surusta ja kiusasta, ja suunnitellut näitä “kostolahjoja”. Nyt tuon matosen levottomuus häiritsi Vienoa ei antanut enää nauttia anopin epätoivosta.
Sanna, joka jännittyneenä mutusteli viisi kaalipiirakkaa (hänelle tuli aina lohtunälkä), ei enää pitänyt Vienon puolta.
Olihan nyt aika loukkaantua ja paiskata ovi, lähteä äristen Tuulikin haukkujen jälkeen. Vieno jo meinasi tehdä niin mutta mato ei antanut. Se liimasi hänet tuoliin.
Tiedättehän, ettei minulla ole äitiä? Olen elänyt jo 15 vuotta ilman äitiä, aivan kuten sinä Vieno anopin kanssa. Mutta sinä vaan moitit, et osaa arvostaa omaa anoppiasi, joka oikeasti välittää. Minä taas ikävöin omaa äitiäni joka päivä. Välillä käynnistän vanhaa puhelintani, johon säännöllisin väliajoin lataan rahaa, pelkästään saadakseni painaa hänen numeroaan kuullaakseni pelkkää hiljaisuutta. Istun vilttiin kääriytyneenä ja leikin että se on äidin halaus. Suru on polttanut minut sisältä, jatkoi Tuulikki pehmeästi.
Sinulla Vieno, on sekä oma äiti että anoppi. Miksi et voisi olla hyvä hänelle? Miksi olet olevinasi korkeammalla? Muistan kun pilkkasit hänen maalaisuuttaan Ja kysyn vielä: sinä kun aina hoidat meidän kaikkien hiukset milloin viimeksi olet leikannut Tertun hiukset? Tai värjännyt? Tuulikki katsoi silmiin.
Vienon sisäinen mato kutistui pieneksi ja vaikeni. Kuin jonkun toisen ääni, hänen oma äänensä kuiskasi:
En koskaan.
Ei voi olla totta, Sanna huudahti. Ei näin saa tehdä! Ihan epäinhimillistä.
Oman anopin, vaikken siitä hehkuta, pidän hyvänä: leivon, tuon pullaa ja kakkuja, ilahdutan sillä. Hänellä on pullukkaiset sormet, niin pehmeät ja pyöreät, melkein kuin enkeli! Sanna innostui muistelemaan.
Nyt Vienon matonen ei enää värähtänyt. Hän tunsi voivansa nousta se ei enää pitänyt häntä kiinni.
Silmissä vilahti aamukuvia. Sannan kuvailemat “pienet kädet” Hänen anopillaan ne olivat karkeat, suonet näkyivät, isot ja työssä kuluneet. Hän oli nimittänyt niitä ivallisesti rapukouriksi. Ja kasvoista oli jossain vaiheessa ajatellut mädäntynyt peruna. Mitä hän oikeasti Terttu Lehtisestä tiesi? Eipä juuri mitään; ei kiinnostanutkaan.
Mutta Terttu oli ollut aina valmiina, kun perhe apua tarvitsi. Jarmo oli kertonut, että heillä oli joskus ollut kaksi siskoa, jotka kuolivat nuorina pitkään sairastettuaan. Terttu hoivasi heitä ja miestään, sairastunutta, kunnes jäi leskeksi. Työtä piisasi. Suurin ilo ja ylpeydenaihe oli kuitenkin Jarmo hänen myöhäinen lapsensa, Vienon mies.
Ja tottahan se oli hän rakasti Jarmoa yhtä palavasti kuin 15 vuotta sitten. Hän oli komea, fiksu, luotettava, ahkera.
Sellaista puolisoa ei olisi ilman äidin kasvatusta! Joku muu olisi jo heittänyt sinut pihalle tai ei toisi penniäkään kotiin! Ei kaikilla ole niilläkään; miksi et itse kertaakaan sanonut mitään kaunista anopille? Kuka esti? Teet meille aina kampaukset, mutta mitä vikaa anopissa muka on? Kaikki se piikittely ja pilkka, mistä ne kumpuaa? Typerä nainen! matonen pääsi äkkiä taas eloon Vienon sisällä.
Hän säpsähti.
Vieno, oletko ok? Tuulikki kumartui huolissaan.
Vieno pudisti päätään, tukahdutti kyyneleet, jotka uhkasivat tulvia silmiin. Se, mikä suli sisimmässä, tuntui purskahtavan ulos kuin padottu kevättulva.
Piti vaihtaa aihetta, lähteä pois ennen kuin itku tulee.
Tuulikki, millaista työssäsi on? Vieno sai kuiskattua.
Niiden ihmisten silmiä en unohda koskaan. Kipu ja raskaus mutta katseessa on valo, hyvä toivo. He kertovat elämästään, ikävästä, rakkaudesta. Olen nähnyt paljon kyyneleitä, hyvästelyjä läheisten murtumisia.
Yksi mies, nuori bisnesmies, kiireinen, hoiti äitiään kuin kuningatarta. Silti äiti halusi viimeiseksi matkaksi lapsuuden maisemiin, mutta poika ei löytänyt aikaa. Äidin poismeno mursi pojan täysin. Hän polvistui ruumisarkun ääreen itkien: Äiti, tule takaisin, mennään vaikka heti mummolaan! Ilman sinua olen tyhjä. Tai se eläkeikäinen sotilas, joka kävi tyttärensä luona joka päivä vaikka tällä ei enää ollut metsiä hiuksissa, vain ohut haiven päässä ja kantoi joka ilta uuden hiusklipsin. Isä kertoi, että letittäisi tytärten hiukset, kun ne vielä kasvavat. Tytär odotti aina isän ja klipsien kanssa huomista. Hänellä oli toivo, vaikka isän sydämessä painoi tietoisuus.
Tytär nukkui pois, isä jakoi klipsit pois. Yritin lohduttaa näin hänen kuivissa silmissään tuskan, mutta hän kuiskasi: Äitinsä kanssa hän nyt on, kaunokaiseni. Odottavat minua, tyttöni, siellä missä kaikki on hyvin. Miksi kerroin tämän? Koska kaiken avain on arvostaa läheisiään. Yksi jää suremaan haudalle, toinen käyttää aikansa riitelyyn ja pahaan puheeseen ja sitten herää, kun kaikki on jo myöhäistä. Kuvittelemme olevamme väkeviä emme ole. Tuulikki huokasi.
Sanna viuhkoi lehdellä piirakat oli jo syöty. Mutta pian hän leipoo kotona lisää. Hän nappasi puhelimen, viestitti miehelle: tänään pidetään perhe-elokuva-ilta, anoppi ja appi mukaan, yökylään!
Mun pitää mennä! Meillä perhekokous! Moikka! Sanna livahti pöydästä.
Vienokin nousi. Tärisevin käsin etsi avaimia laukusta. Koko sisältö putosi. Tuulikki keräsi auttaen, molemmat vaieten. Sitten he erosivat.
Illalle oli Vienolla menoja. Mutta jossain siellä kaupungin laidalla istui juuri nyt vanha nainen, jonka Vieno uskoi vihaavansa katsellen ikerrettya lahjaa, jota katsoessa hänen toivottiin ahdistuvan. Mitä jos hänelle olisi itselleen ojennettu sama? Satuttaisi. Synttärit olisi pilalla.
Vieno soitti pitkin iltaa peruutuksia ja pahoitteluja: lupasi alennuksia asiakkaille, mutta ajoi anopin luo. Jarmon puhelin oli kiinni. Kädet hikosivat ratissa. Mitä Jarmo sanoisi hänen äidistään
Ilta oli ehtinyt. Pieni talo loisti ikkunoista. Sitten Vieno huomasi, miten pitsiverhot ja ikkunalautojen pelargoniat, jotka aiemmin olivat ärsyttäneet, tuntuivat nyt kodikkailta.
Pitää pyytää anteeksi, mutta miten? Ei ole edes parempaa lahjaa mukana. Ehkä lupaan uuden Hän pettyi varmasti. Voi mitä olen mennyt tekemään, hän mietti portilta astellessaan.
Ovi oli auki. Iso, käsin maalattu lautanen täynnä karjalanpiirakoita, tarjolla vielä Jarmon suosikkia, kylmää kalakeittoa, täytettyjä lettuja. Vieno pysähtyi eteiseen, katse nauliintui kattauksiin. Mies puhui pojalle, joka söi onnellisena anopin kaalilaatikkoa. Terttu, sinisessä pitsikauluksisessa mekossa, palmikko selällään, seisoi seinustalla.
Vieressä pari vanhempaa naista ja virkeä vanha pappa, ilmeisesti muita vieraita.
Katsokaa mikä ihanuus! anoppi iloitsi, näyttäen kaikille Vienon lahjaa.
Se on meidän Vieno, Jarmon vaimo. Hän on kuin prinsessa. Valkoinen, herkkä, oikea kaunotar. Kun katselen häntä, sisälläni laulaa. Jumala on antanut meille tällaista kauneutta! Nyt Vieno pysyy aina lähelläni. Taiteilija maalasi hänet. Itkin onnesta, kun näin lahjan. En voisi parempaa toivoa!
Vienon kasvot punehtuivat samantien. Hävetti kuin pienenä, kun mumman maljakon särkymisen syyksensä valehteli pikkuveljelleen.
Anopin syntymäpäivälahja oli siis Vienon oma muotokuva. Hän oli ajatellut, että koska anoppi ei koskaan puhu kauniisti eikä kehu, tämä ei pidä hänestä jopa vihaa. Ja silloin muotokuva ärsyttäisi. Mutta eipäs: Terttu riemuitsi!
Vieno on niin kaunis, että joskus en uskalla sanoa mitään, ettei loukkaisi. Hän on kuin nukke, siniset silmät kuin kissankellot, kasvonpiirteet kuin maalauksesta. Katsokaa nyt minua vanha ja kömpelö, en osaa puhua kauniisti. Pelkään. Olen silittänyt häntä kun hän nukkui ja peittelin peitolla. Herra otti minulta tyttäret aikaisin, mutta antoi toisen tytön, Jarmon vaimon minun Vienon. Aina sanon Jarmolle: sulla on kultainen vaimo!
Eläpä siinä nyt, Vienon sisäinen mato kuiskasi ja katosi lopullisesti.
Hän ei ehtinyt luvata itselleen muutosta aika teki sen hänen puolestaan. Jarmo ja Tapio olivat jo huomanneet hänet.
Mitä sä täällä, töistä myöhässäkö? Äiti sanoi, että kävit jo päivällä, Jarmo kuiskasi.
Peruin ne, Terttu vieno nyökkäsi Voinko alkaa kutsua sua äidiksi? Hyvää syntymäpäivää pala kurkussa esti puhetta.
Hän olisi melkein tahtonut polvistua niinkuin se mies Tuulikin tarinassa. Polvilleen elämän viisauden ja hyvyyden edessä.
Vieno! Kiitos kun ehdit tulla vielä. Vanhalle mummolle maltoit järjestää aikaa. Tässä on mun Vieno! Terttu katseli ylpeänä lahjaa ja Vienoa.
Pappa hymähti hyväksyvästi.
Kaikki vilkastuivat, talo täyttyi naurusta. Vieno iloitsi juhlapäivästä, ja siitä että oli elossa ja terveenä. Vanhemmatkin olivat tulossa pian, rakas aviomies ja poika olivat siinä, hyvä anoppi, mieluisa työ. Eikö hän ollutkin oikea miljonääri?
Tulkaas pöytään, kaikki! Terttu touhusi.
Ihan mahtavaa! Ja myöhemmin pidetään kauneusilta haluaako joku kampauksia? Ja jos hiuksia pitää värjätä tai leikata, sanokaa vaan! Teen mielelläni! Vieno hymyili.
Se oli hänen lahjansa, kaikille.
