Anna pysäytti autonsa kadun varteen appiukkonsa talon läheisyyteen – kello oli 17.45, ja hän oli ajoissa. “Ehkä hän arvostaa tällä kertaa täsmällisyyttäni”, ajatteli Anna, silitteli uuden mekkonsa helmaa ja vilkaisi takapenkillä odottavaa lahjapakettia: antiikkinen rintakoru, jota hän oli metsästänyt kuukausikaupalla keräilijöiltä. Kun Anna lähestyi taloa ja huomasi alakerran ikkunan olevan raollaan, hän kuuli ämmän äänen sisältä: ”Ei voi olla totta, Beatrix – et usko tätä! Ei edes vaivautunut kysymään, millaisesta kakusta pidän! Tilasi jotain modernia… Meidän Eero on aina rakastanut klassista Napoleon-leivosta, ja hän –” tauko, ”– ei tajua yhtään. Seitsemän vuotta naimisissa!” Anna jähmettyi. Hänen jalkansa liimautuivat maahan. ”Totta kai olen sanonut tämän ennenkin – hän ei sovi Eerolle. On aina töissä terveyskeskuksella, tuskin koskaan kotona. Millainen emäntä sellainen muka on? Kävin eilen kylässä – tiskit tiskissä, pölyä joka paikassa… Ja hän tietenkin jossain vaativassa leikkauksessa!” Annassa kaikki vaikeni. Hän nojautui aitaan, polvet tutisten. Seitsemän vuotta hän oli yrittänyt olla täydellinen miniä: kokannut, siivonnut, muistanut kaikki syntymäpäivät, tuonut kukkia sairastaessa. Ja silti… ”En mä nyt pahalla sano, mutta onko tuo nainen todella oikea meidän Eerolle? Hän tarvitsisi kunnon perheen, lämpöä, huolenpitoa… Ja tuo on aina konferenssireissuilla tai yövuorossa. Ei ajattele edes lapsia! Käsitätkö?” Annalla alkoi humista päässä. Mekaanisesti hän nappasi puhelimensa ja soitti miehelleen. ”Eero? Tulen vähän myöhemmin. Kaikki ok, ihan vaan… ruuhkaa.” Hän kääntyi kannoillaan, palasi autoon ja jäi jähmettyneenä tuijottamaan eteensä. Kaikki nuo sanat soivat epämiellyttävänä hyrinänä korvissa: ”Ehkä vähän lisää suolaa?”, ”Meidän aikaan naiset jäi kotiin…”, ”Eero tekee pitkää päivää, ansaitsisi erityistä huomiota…” Puhelin värisi – viesti Eerolta: ”Äiti kyselee, missä olet. Kaikki muut jo paikalla.” Anna hengitti syvään. Hänen huulilleen levisi outo hymy. ”Hyvä on”, hän ajatteli, ”jos he haluavat täydellisen miniän, he saavat sellaisen.” Auto käynnistyi ja suuntasi takaisin appiukkonsa talolle. Suunnitelma oli syntynyt silmänräpäyksessä. Ei enää mielistelyä. Oli aika näyttää kaikille, millainen ”oikea” miniä voisi olla. Anna marssi sisään levein, säteilevin hymyin. ”Äiti-kulta!”, hän hihkaisi ja rutisti anoppiaan teatraalisesti. ”Anteeksi pieni viivästys, jouduin käymään kolmessa kaupassa, että löysin juuri ne kynttilät jotka tiedän sinun rakastavan!” Anoppi jähmettyi yllättyneenä. ”Minä kun…”, tämä aloitti, mutta Anna jatkoi: ”Ajattele, näin matkalla ystävättäresi Beatrixin! Niin viehättävä nainen – aina yhtä suorasukainen, eikö totta?” Anna katsoi anoppiaan merkitsevästi ja huomasi tämän kalpenevan. Illallisen ajan Anna osoitti parasta näyttelijäntaitoaan: nosti anopille parhaat palat, ihaili ääneen jokaisen mielipiteen, kyseli taukoamatta neuvoja kodinhoitoon. ”Sano äiti, pitäisikö borssi keittää viisi vai kuusi tuntia? Ja matot – imuroisitko iltaisin vai aamuisin? Ehkä pitäisin tauon töistä… Eero ansaitsee kunnon perheen, vai mitä?” Eero katsoi Annaa hämmentyneenä, suvun jäsenet vilkuilivat toisiaan. Mutta Anna jatkoi: ”Olen miettinyt – pitäisikö ilmoittautua emännänkurssille? Jättää tuo kirurgisuus sikseen… Kyllähän naisen paikka on kodin sydämessä, eikö äiti?” Anoppi naputti hermostuneesti haarukalla lautastaan ja menetti itsevarmuuttaan hetki hetkeltä. Ja miten kaikki lopulta päättyi? No, joskus tarinat pitää lukea ihan loppuun asti…

Anni pysäytti Fordin naapurikadulle anoppinsa talon lähelle. Kello näytti 17.45 reilusti etuajassa. Ehkä tällä kertaa hän arvostaa täsmällisyyttäni, Anni mietti ja silitti uuden mekkonsa helmaa. Takapenkillä odotti huolellisesti paketoitu lahja vanha rintakoru, jonka etsimiseen hän oli käyttänyt kuukausia antiikkiliikkeissä ympäri Helsinkiä.

Kun Anni lähestyi taloa, hän huomasi keittiön ikkunan olevan auki raolleen. Sisältä kuului selvästi anopin ääni:

Ei kuulkaa, Bea, voiko tällaista uskoa? Ei kysynyt edes, minkälaista kakkua minä haluaisin! Tilasi jotakin ihme muotivaahtoa… Meidän Matti on aina rakastanut perinteistä Aleksanterinleivosta, mutta tämä pieni tauko, ei tajua sitä ollenkaan. Seitsemän vuotta avioliittoa!

Anni jähmettyi paikoilleen. Jalat tuntuivat juurtuvan routaiseen maahan kiinni.

No sanohan sinäkin eihän Anni sovi Matille ollenkaan. Töissä se painaa yötä päivää terveyskeskuksella, harvoin kotona. Mikä emäntä se sellainen on? Kävin eilenkin siellä likaiset astiat, sormella pystyi kirjoittamaan pölyyn… Ja missä Anni oli leikkelemässä jotakuta! Voi elämä.

Annin sisällä avautui hiljaisuus. Hän nojasi aitaan ja tunsi polviensa vapisevan. Seitsemän vuotta hän oli yrittänyt olla täydellinen miniä: kokannut, siivonnut, muistanut syntymäpäivät, vienyt flunssateetä anopille. Ja lopputulos?

No, en minä mitään sano, mutta onko tuo oikeasti sitä, mitä meidän Matti tarvitsee? Kunnon perhe, arjen lämpöä… Ja tämä juoksee joka seminaarissa ja tekee yötöitä. Lapsiakaan ei edes ajattele! Kuvittele nyt!

Annin päässä surisi kuin naapuruston ruohonleikkuri. Mekaanisesti hän kaivoi puhelimen taskusta ja näppäili miehensä numeron.

Matti? Myöhästyn vähän… Joo, kaikki hyvin. Töölössä liikenne jumissa.

Hän kääntyi ympäri ja käveli takaisin autolle. Istuessaan hän tuijotti ulos kuin olisi unohtanut, miten maailma toimii. Anopin sanat kaikuivat päässä: Ehkä suolaa enemmän? Silloin naiset pysyivät kotona… Matti tekee töitä rankasti, ansaitsisi parempaa huolenpitoa

Puhelin värisi viesti Matilta: Äiti kysyy missä oot. Kaikki muut jo täällä.

Anni veti syvään henkeä, hymynkaltainen ilmestyi kasvoille. No niin, hän mietti, sitä täydellistä miniää tässä kai tarvitaan annetaan sitten sellaista.

Hän käynnisti auton ja kurvasi kohti anopin pihaa. Suunnitelma syntyi sillä hetkellä.

Ei enää yritystä miellyttää. Oli aika näyttää, millainen oikea miniä voisi olla.

Anni asteli ovesta sisään niin leveä hymy kasvoillaan, että naapureita olisi voinut huijata luulemaan lottovoittajaksi. Äiti kulta! hän kailotti ja rutisti anoppia niin, että tämä oli tiputtaa kännykkänsä. Anteeksi että myöhästyin, mutta jouduin kiertämään kolme K-Markettia löytääkseni juuri ne kynttilät, joita eniten rakastat!

Anoppi jähmettyi, yllättyneenä ylitsepursuavasta innosta. Ajattelin, hän yritti, mutta Anni höpötti jo:

Ja kuule, törmäsin matkalla ystävääsi Beatriin! Tosi hurmaava nainen aina suoraan sydämestä! Eikö olekin kiva kun ihmistä sanotaan rehelliseksi? Anni vilkuili anoppia merkitsevästi; tämä muuttui kalpeaksi kuin lahnan perkauslaudalla.

Koko illallisen ajan Anni veti parasta rooliaan. Hän mätti anopille lautaselle parhaat palat, huudahteli joka lauseelle ihailua ja pyysi taukoamatta vinkkejä kodinhoitoon.

Äiti, oliko se nyt niin, että borssikeittoa pitää keittää viisi vai kuusi tuntia? Ja matot pestäänkö ne aamulla vai illalla? Ehkä pitäisi lopettaa lääkärihommat kokonaan ja keskittyä oikeisiin kotitöihin, kun Mattilla täytyisi olla kunnon perhe, vai mitä?

Matti tuijotti Anniin kuin olisi vasta huomannut vaimonsa olemassaolon. Sukulaiset vilkuilivat toisiaan. Anni jatkoi:

Mietin ihan vakavissani pitäisikö mennä emäntäkursseille? Jättää tämä typerä kirurgia, kun eihän nainen ole mitään jos ei osaa imuria käyttää. Eikö niin, äiti kulta?

Anoppi rapisteli hermostuneesti kahvilusikallaan. Itsevarmuus suli kuin vanha lumi huhtikuussa.

Ja mitä sitten tapahtui? No, kaikki hyvät tarinat jäävät aina jännittyneeseen kohtaan…