Anna avain meidän asunnosta
Me ollaan jo Isän kanssa päätetty, Aila painoi kätensä poikansa käden päälle. Myydään mökki. Kaksi sataa tuhatta eurosta tulee ensimaksuun, ja se riittää teille, ei tarvitse enää vuokrakämpissä pyöriä.
Janne pysähtyi kesken kahvin hörppäyksen. Heli, hänen vaimonsa, lopetti pureskelun, ja pala piirakkaa jäi piikkinsä päälle.
Äiti, mitä sä nyt? Janne laski varovasti kahvikupin pöydälle. Mikä mökki? Tehän siellä joka kesä…
Kyllä se siitä, kestetään. Lauri, kerro nyt heille.
Isä, joka oli keskittynyt sekoittelemaan hilloaan, nosti katseensa.
Äiti on oikeassa. Neljäkymmentä vuotta se mökki on ollut. Katto vuotaa, aita lahoaa. Pelkkää vaivaa. Teille olisi oikea koti tarpeen.
Isä, me säästetään itse. Janne pudisti päätään. Vielä pari vuotta, ehkä kolme…
Kolme vuotta! Aila levitti käsiään. Kolme vuotta vuokrakämpissä, ja lapsi tulossa? Heli, sano nyt sinäkin!
Heli katsoi neuvottomana mieheensä ja sitten anoppiinsa.
Aila, se on iso raha. Ei sitä noin vain…
Kyllä voi, Aila sanoi napakasti. Ei tästä keskustella. Mä olen jo ollut yhteydessä välittäjään, lauantaina katselu.
Janne avasi suunsa, mutta Aila ehti ensin.
Kultaseni. Me ei nuorennuta. Isä on kolmatta vuotta verenpaineen kanssa, ensi vuonna mä täytän kuusikymmentä. Mitä me sillä mökillä tehdään enää? Tomaatit voin ostaa torilta. Ja lapsenlapset kasvavat omassa kodissa. Omassaan, ymmärrätkö?
Hiljaisuus laskeutui. Heli puristi miehensä kättä pöydän alla. Janne hieraisi otsaansa, kuten aina kun hän oli ymmällään.
Äiti… Me maksetaan takaisin. Pikkuhiljaa, jokaisen euron.
Anna olla, Lauri huiskautti. Tulipa takaisin tai ei, tärkeintä että lapsenlapsilla on kunnolla tilaa ryömiä.
Puolitoista kuukautta myöhemmin mökki oli myyty. Aila hoiti paperit, lasketti rahat, siirsi Janneelle kaksi sataa tuhatta euroa tilille. Kolmen kuukauden päästä Janne ja Heli muuttivat uuteen kaksioon Syreenikadun varrelle yhdeksäs kerros, ikkunat puistoon.
Tupaantuliaisissa väkeä oli viitisentoista. Helin vanhemmat toivat astioita, ystävät lahjoittivat pyyhkeitä, Jannen työkaverit keräsivät rahat kahvikoneeseen. Aila kierteli huoneita, silitteli seiniä, kurkisti kaappeihin, pudisteli päätään oliko se hyväksyvää vai arvostelevaa, vaikea sanoa.
Iltahämärässä, kun vieraat olivat hajaantuneet, Aila nappasi poikansa käytävässä.
Janne, pari sanaa.
Hän vei pojan ulko-oven luo, kauemmas korvista.
Anna avain.
Janne ei heti tajunnut.
Mikä avain?
Asunnon. Varalla. Voi elämässä sattua, Aila laski ääntä. Mehän autettiin teitä, ymmärrät. Jos jotain sattuu eikä päästä sisään. Ja muutenkin, hän katsoi tiukasti. Kaikki normaalit antavat vanhemmilleen vara-avaimen.
Janne siirtyi jalalta toiselle, ilme kertoi että hän haluaisi sanoa jotain vastaan mutta sanat puuttuivat. Tai rohkeus.
Äiti, no se… Heli…
Mitä Heli? Heli vastustaa vai? Aila siristi silmiään. Me ostettiin teille koti, ja Heli ei halua anta avainta?
Ei, sitä en tarkoittanut…
No anna nyt vaan. Mitä siinä jahkailet, kuin pikkupoika?
Janne kaivoi farkkujen taskusta avainnipun. Irrotti uuden, kirkkaan avaimen.
Tässä.
Aila pyöritteli avainta sormissaan. Lisäsi sen omaan nippuunsa kotitalon ja auton avaimen väliin. Metalli kilahti metallia vasten.
Hyvä poika, hän taputti poikaansa poskelle. Nyt mennään syömään kakkua, kohta kaikki muut pistää sen suihinsa.
Ilta oli kaikin puolin onnistunut.
…Aila tarkasteli kangasta, pyöritteli tyynyä käsissään. Sametti liukui mukavasti sormien alla, lämmin sinappi sopi Helin harmaaseen sohvaan täydellisesti. Toinen samanmoinen, mutta tiilenpunaisena. Hän näki jo silmissään: tyynyt kulmissa, välissä viime viikolla nähty villahuopa.
Trollikassa Aila puristi pakettia rintaa vasten. Ikkunan takaa vilahteli pihoja, leikkipaikkoja, parkkeerattuja autoja. Syreenikatu, hänen pysäkkinsä.
Rappukäytävässä tuoksui tuore maali oli remontoitu vasta. Aila nousi yhdeksänteen, kaivoi nipusta oikean avaimen. Lukko napsahti hiljaa, ovi aukesi.
Hiljaista. Ketään kotona.
Aila riisui kengät, asteli olohuoneeseen. Totta: sohva oli aivan paljas ja tylsä. Hän asetti tyynyt paikoilleen, astui kauemmas ihan hyvältä näytti. Ihan eri tunnelma.
Mutta pöly hyllyllä pisti silmään. Ja likainen muki ikkuna-laudalla. Aila ravisteli päätään, mutta jätti koskematta. Ei vielä hänen asiansa. Ei vielä.
Illalla noin yhdeksältä puhelin soi.
Äiti, kävitkö meillä?
Jannen ääni oli jännittynyt.
Tottahan toki. Toitko tyynyt? Kauniita, eikö?
Äiti tauko. Voisitko jatkossa ilmoittaa etukäteen. Heli tuli kotiin ja siellä oli tavarat vaihtaneet paikkaa, pari uutta tyynyä…
Parit tyynyt? Aila hymähti. Ne maksoivat puolitoista sataa kappale! Ja sano Helille, että teillä on kyllä sotkuista. Pölyä joka nurkassa, mukit likaiset. Katsoin myös jääkaappiin puoliksi tyhjä. Elättekö kuin opiskelijat? Rahat eivät tulleet sitä varten, että te nuhjuisitte.
Äiti, voisit vain ilmoittaa tulevasta. Soita edes…
Voi Janne, Aila pyöräytti silmiään, vaikka poika ei sitä nähnyt. Asia selvä, nyt täytyy mennä, Isä kutsuu.
Hän painoi katkaisua, odottamatta vastausta.
Viikon päästä Aila toi heille uuden pussilakanasetin. Laadukasta satiinia. Heli oli kotona, mutta suihkussa Aila kuuli veden kohinan. Hän jätti paketin sängylle, ei jättänyt lappua. Eivät ne mitään lappuja tarvitse.
Kolmen päivän päästä uusi kattilasarja. Nuorilla oli joku kiinalainen hylky, rumat ja kuluneet.
Lauantaina Janne ja Heli tulivat syömään. Istuttiin pöydän ääressä, syötiin karjalanpiirakoita, puhuttiin säästä ja naapurin remonteista. Kaikki kohteliaasti, mutta etäisesti.
Heli laski haarukan.
Aila…
Niin?
Voisitko jatkossa… Heli epäröi, vilkaisi Jannetta. Ilmoittaa etukäteen kun tulet? Ihan vain että tiedetään.
Aila pyyhkäisi huuliaan rauhallisesti.
Helinä, Isä ja minä annettiin teille kaksi sataa tuhatta euroa. Kaksi. Sataa. Tuhatta. Mulla on oikeus käydä kun haluan. Sehän on meidänkin asunto.
Äiti, Janne koetti väliin.
Mitä äiti? Onko joku väärin muka?
Hiljaisuus. Lauri tökkäsi piirakkaansa, antaen ymmärtää ettei puutu asiaan.
Kiitos ruoasta, Heli nousi. Janne, meidän pitää mennä.
He lähtivät ripeästi, kiireisesti. Hymyt olivat vinoja, teennäisiä. Aila sulki oven heidän peräänsä, palasi keittiöön siivoamaan. Jok in sai tarttua ikkunaan, juuri kun nuoret tulivat ulos rapusta.
Ikkuna oli raollaan. Helin ääni kuului selvästi ja terävänä:
…joko maksetaan tämä velka, tai ero. En jaksa enää.
Aila jäi seisomaan lautanen kädessään.
Mikä velka? Mistä se puhuu?
Alhaalla Janne sanoi jotain, mutta sanat katosivat. Auto nytkähti liikkeelle.
Aila laski lautasen altaaseen.
Ei. Tämä ei tuntunut enää hyvältä.
…Aila käänsi avainta, työnsi oven auki ja melkein törmäsi Janneen. Poika seisoi eteisessä, kuin odottamassa. Heli kurkisti keittiöstä, kuivasi käsiä.
Te olette kotona, Aila hämmentyi, otti itsensä heti takaisin. Mä toin teille…
Äiti, odota hetki.
Poikansa ääni oli oudolla tavalla päättävä, ja Aila hiljeni. Janne kaivoi esiin sisäpuolelta takista kirjekuoren. Valkoinen, paksu, selvästikään ei tyhjä.
Palautetaan tämä.
Aila otti kuoren, kurkisti sisään jalat hyytyivät alta.
Rahaa. Paljon.
Mitä tämä on?
Kaksi sataa tuhatta, Heli astui viereen, miehensä rinnalle. Otettiin lainaa.
Te… Aila nosti katseensa. Olette tulleet hulluksi? Miksi otitte lainaa?
Koska emme halua olla velkaa kenenkään. Heli puhui suoraan, katselematta pois. Aila, me ollaan väsyneitä. Vierailuihin. Tarkistuksiin. Siihen että sinä käyt kun haluat ja tutkit meidän tavaroita.
En tutki! Toin vain tyynyt! Lakanat! Kattilat!
Äiti, Janne laski kätensä Helin olalle. Me vaihdetaan lukot. Huomenna tulee lukkoseppä.
Aila räpytti silmiään. Hetken kesti ymmärtää.
Lukot?
Kyllä. Avain ei enää käy.
Hiljaisuus leijui painavana. Aila etsi poikansa ja miniän kasvoista vastauksia. Kurkkua kuristi, posket kuumenivat.
Te… te… hän nielaisi. Olette pikkusieluisia. Kiittämättömiä. Me myytiin mökki teidän vuoksi! Nyt te pidätte minua varkaana, kun etten saisi tulla!
Ei, Heli ei väistänyt. Pyydämme vain, että nyt lähdet.
Aila puristi avainnippua taskussa. Sormet menivät tunnottomiksi.
Janne, oikeasti? Sallitko sinä tämän?
Janne katsoi alas, oli hiljaa. Sitten katsoi äitiään silmiin.
Äiti. Tämä oli meidän yhteinen päätös.
Aila kääntyi ja lähti, mitään sanomatta.
Koko matkan kotiin hän mietti, mitä sanoisi kun Janne soittaa ja pyytää anteeksi. Huomenna, viimeistään ylihuomenna. Kyllä poika perääntyy, ymmärtää.
Viikko kului. Puhelin pysyi hiljaa.
Aila yritti soittaa, mutta joka kerta laski luurin. Ei. He tulkoot ensin. Pyytääkää anteeksi. Hänhän on äiti. Ei hän pahaa tarkoittanut.
Kuukauden päästä Lauri varovasti kysyi illallisella, joko ovat sopineet. Aila vain kohautti olkapäätä ja vaihtoi puheenaihetta.
Kahden kuukauden päästä hän ei enää pelästynyt joka soittoa.
Kolmen jälkeen kaikki selvisi.
Poika ei soittanut. Ei huomenna, ei ensi viikolla, ei vuoden päästä.
Aila istui keittiössä, katsoi avainnippua. Kotitalon avain, autotallin avain. Ja se yksi, entinen Syreenikadun asunnon avain.
Hän halusi vain auttaa. Oikeasti halusi. Tyynyt, kattilat ja lakanat eikö se ole välittämistä? Eikö niin kuulu? Vanhemmat auttavat, lapset kiittävät, kaikki onnellisia.
Jossain vaiheessa jokin meni rikki. Ja Aila vaikka kuinka kelasi mielessään keskusteluja ja käyntejä ei saanut selville, missä kohtaa.
Ehkä ei halunnutkaan tietää.
Korjata ei enää voinut.
