Anna anteeksi, poikani.
Tämä on tarina perheestä, jota Suomessa usein sanottaisiin “haastavaksi”. Äiti kasvattaa poikaansa yksin isä lähti jo silloin, kun poika oli vasta vauvaiässä. Nyt poika on 14-vuotias ja äiti 34, hän työskentelee pienen viraston kirjanpitäjänä Helsingissä.
Viime vuoden aikana elämä on muuttunut unenomaiseksi koettelemukseksi. Ensin koulu sujui pojalla hyvin, mutta viidennellä luokalla arvosanat alkoivat pudota. Sitten tuli pelkkiä kolmosia. Äiti toivoi enää vain yhtä asiaa: että Oskari suorittaisi peruskoulun loppuun ja saisi edes jonkin ammatin!
Koulusta tuli jatkuvasti Wilma-viestejä ja vanhempainiltoja. Luokanvalvoja ei peitellyt mielipiteitään, puhui suoraan useiden muiden opettajien myötäillessä. Kaikki pojan kommelukset ja laiska ote opiskeluun käytiin läpi ääneen. Pieni, harmaa käytävä, narisevat tuolit, vanhaa kahvia keittiössä. Kotiin äiti palasi murtuneena ja ärtyneenä mitään en saanut muuttumaan. Hänen nuhteensa ja puheet valuivat pojan ohi kuin syysaamuinen sumu: hiljaa, synkkänä tämä istui kuulolla. Koulu ei kiinnostanut, kotitöitä Oskari ei tehnyt.
Tänäänkin äiti palasi työpäivän jälkeen hikiseen, tunkkaiseen asuntoon, jossa olohuoneessa oli taas samanlainen kaaos. Vaikka hän aamulla tiukasti oli sanonut: “Tule koulusta ja siivoa kämppä!”
Hän laittoi veden kiehumaan ja ryhtyi väsyneesti siivoamaan, tuskin jaksoi ravistella vilttejäkään. Pyyhkiessään pölyä hän yhtäkkiä huomaa, että kristallimaljakko se ainoa, jonka naiset antoivat joskus syntymäpäivälahjaksi, se kallisarvoinen koriste, jota ei ikinä muuten olisi ollut varaa ostaa puuttui. Koko huushollin arvokkain esine. Hän hyytyi siihen paikkaan. Veikö muka Oskari sen? Myi?
Mielikuvat alkoivat kieppua kuin revontulet tummalla taivaalla. Viime aikoina hän oli kyllä nähnyt pojan parveilemassa joidenkin epäilyttävien poikien kanssa Sörnäisten pihalla. “Kuka tuo on?” hän oli kysynyt, johon poika oli murahtanut jotain epämääräistä, silmissä selkeä viesti: “Ei kuulu sulle!”
Ajatukset pyörivät kuin sumuisen järven yllä: “Joku huono porukka, epätoivoisia tekoja! Onko ne yrittäneet painostaa Oskaria? Eihän hän sentään ei voi! Hän ei ole sellainen!” Entä jos hän polttaa jotain? Tai jotakin pahempaa?
Hän ryntäsi alas rappusia, pakkasilmassa ilta oli jo sininen, katuvalot välkkyivät tuulessa. Pihalla oli hiljaista, muutama ohikulkija, joku taluttamassa lapinkoiraa. Hän palasi hitaasti kotiin, selkä kumarassa. “Syytä on minussa! Kaikki! Oskarin elämä on muuttunut kauheaksi minun takiani. Aamuisin herätän hänet huutamalla, iltaisin räyhään! Poikani minkälainen äiti olet sinulle osunut?” Äiti itki kauan, istuen keittiön pöydän ääressä. Lopulta hän alkoi taas siivota huoneita tarkemmin kuin koskaan ei pystynyt istumaan paikallaan.
Kun hän pyyhki jääkaapin takaa, hän huomasi sanomalehtisuttua. Kiskoi sitä ja kuuli lasin kilahduksen. Sieltä tuli esiin sanomalehteen käärityt kristallimaljakon sirpaleet.
“Rikkoi rikkoi…” välähti unessa hänen mieleensä, ja kyynel vierähti uudestaan. Mutta nyt se oli helpotuksen kyynele. Oskari ei siis vienyt eikä myynyt maljakkoa hän oli vahingossa rikkonut sen, piilotti sirpaleet. Ja nyt hän, höpsö, ei uskalla tulla kotiin. Mutta äkkiä ajatus vaihtoi sävyä: poika ei ole mikään höpsö! Mikä raivo hänellä olisikaan ollut, jos olisi nähnyt maljakon rikki? Raskas huokaus. Hän alkoi laitella ruokaa kattasi pöydän, asetteli servetit ja lautaset kauniisti.
Poika tuli kotiin vasta lähempänä puolta yötä. Seisoi ovella vaiti, takki märkänä. Äiti kiirehti hänen luokseen: “Oskari-kulta! Missä sinä olet ollut? Minä jo huolestuin, kylmäkin on ollut. Palelitko?” Hän otti pojan kädet omiinsa ja lämmitti niitä, suuteli poskelle. “Mene pesemään kädet. Tein sinun lempiruokaasi.” Poika, hiukan hämmentyneenä, meni kylpyhuoneeseen.
Kun hän tuli keittiöön, äiti sanoi: “Laitoin pöydän valmiiksi olohuoneeseen.” Poika kulki sinne; huoneessa leijui outo, unenkaltainen siisteys ja kirkkaus. Hän istuutui varovasti pöydän ääreen. “Syö, rakas,” äiti sanoi lempeästi. Hän ei muistanut, milloin äiti viimeksi oli puhunut tuolla äänellä. Hän istui hiljaa, tuijotti lautastaan, ei koskenut mihinkään.
Miksi et syö, Oskari?
Poika nosti päätään ja sanoi värisevällä äänellä:
Minä rikoin sen maljakon.
Tiedän, poikani, äiti vastasi. Ei se haittaa. Kaikki särkyy joskus, niin tavarat kuin sydämetkin.
Poika nyökkäsi, ja sitten nojautui pöydän ylle ja alkoi itkeä. Äiti tuli viereen, kietoi kätensä hänen hartioilleen, ja kyyneleet valuivat molempien poskille. Kun poika rauhoittui, äiti kuiskasi:
Anna anteeksi, Oskari, että huudan, olen kova ja väsynyt. Ehkä näet, että sinulla ei ole samoja vaatteita tai kenkiä kuin muilla, työ uuvuttaa, otan töitä kotiinkin. Anna anteeksi. Lupaan olla enää satuttamatta.
Hiljaa he söivät. Hiljainen oli yökin. Aamulla äidin ei tarvinnut enää herätellä poikaa; hän nousi itse. Lähtiessään äiti suuteli poskelle ja sanoi ensi kertaa: “No, nähdään illalla!”
Illalla kotiin tullessaan äiti huomasi, että lattia oli pesty ja Oskari oli paistanut perunoita iltaruoaksi.
Sen jälkeen äiti kielsi itseltään koululla saarnaamisen tai arvosanoista tivaamisen. Jos kotikäynnit olivat hänelle itselleen piinaa, millaista se olisikaan pojalle?
Kun poika yllättäen sanoi jatkavansa oppikoulun jälkeen lukiossa, äiti ei paljastanut epäilyksiään. Hän vilkaisi kerran pojan Wilmaa ei yhtään hylättyä!
Mutta tärkein hetki tuli kuitenkin silloin, kun iltana, kun laskupino oli levitetty ruokapöydälle, Oskari istui vasemmalla, ilmoitti auttavansa laskuissa. Kun tunnin päästä äiti huomasi, että poika oli painanut päänsä hänen olkaansa vasten, hän jähmettyi. Oskari, pieni poika taas, kuten ennen istui vieressä, nukahtamaisillaan siihen.
Hän ymmärsi unessaan, että oli saanut poikansa takaisin.
