Nimeni on Leena. Olen viisikymmentäviisi vuotias, selkäni on kipeä, minulla on kaksi aikuista lasta ja vanha Toyota Corolla, jonka ostin osamaksulla ajaakseni taksia.
Koulutukseltani olen tradenomi, ja työskentelin lähes koko elämäni kirjanpitäjänä isolla tehtaalla Espoossa. Pari vuotta sitten tehdas joutui säästökuurille, henkilöstöä vähennettiin, ja minut pyydettiin ystävällisesti lepäämään. Lepäämään siis ilman palkkaa, eläkettä tai tunnetta siitä, että olen jollekin hyödyksi.
Saan työkyvyttömyyseläkettä, reilut 800 euroa kuussa. Vuokra, lääkkeet, ruoka siihen se melkein kaikki menee. Minulla on valittavana: joko elän tai hoidan terveyttäni. En ole kertonut lapsilleni, miten tiukoilla todella olen. He uskovat, että minulla on asiat ihan hyvin.
Poikani, Antti, on kolmekymmentäkaksivuotias IT-alalla ja asuu Vantaan kaksiossa, aina kiireinen sprinttien ja releasejen kanssa. Tyttäreni Sanni, kaksikymmentäseitsemän, työskentelee kampaamossa, jakaa yksiön toisen tytön kanssa ja on aina pienissä veloissa kynsienhoitoon ja uuteen iPhoneen.
Kun minut irtisanottiin, kuljin viikon ajan kuin sumussa. Sitten satuin näkemään netissä mainoksen: Kumppanitaksit, joustava työaika, tulot alkaen…. Ajattelin: miksi ei? Olen ajanut autoa kolmekymmentä vuotta, koskaan en ole ollut kolariherkkä, en käytä alkoholia. Otin lainan, ostin käytetyn Corollan ja liityin sovellukseen.
Äiti, säkö oikeasti rupeat kuskaamaan tuntemattomia? Sanni pyöritti silmiään nähdessään taksivalon. Sä oot nainen! Mitä jos sulle käy jotain pahaa, kun joku känniääliö tulee takapenkille?
Äiti, eikö toi oo vähän nöyryyttävää? Antti murisi. Tarvitsetko sä oikeasti rahaa? Mä voin siirtää sulle kerran kuussa jotain. Ei paljon, mutta…
En mä tarvitse jotain siirtoa, vastasin mahdollisimman rauhallisesti. Haluan elättää itseni ihan itse.
He vilkaisivat toisiinsa sillä samalla katseella, jolla aikuiset lapset katsovat vanhempiaan, joista eivät enää kaikkea ymmärrä: Mitä tuolle voi?
Yöllä Helsinki on aivan toisenlainen. Päivisin olen kipeäselkäinen entinen kirjanpitäjä. Öisin nimettömänä kuljettajana autoani täyttävät toisten salaisuudet.
Ajan varovasti, en laita radiota enkä tyrkytä juttuseuraa. Ihmiset alkavat usein itse jutella: tappelevat kaiuttimen kautta, supattavat olen jo matkalla, itkevät sysipimeään.
Yhtenä syksyisenä yönä lähellä puoliyötä sain kyydin tilauksen Itiksen suunnalta määränpää lähiössä, parinkymmenen minuutin matkan päässä kehäteitä pitkin.
Odotellessani autoon kipaisi pitkä ja hoikka nuori nainen, päässään syvä huppu ja poskilla pakkasen punaa.
Iltaa ehdin aloittaa.
Voisitteko ajaa nopeasti, kiitos? hän keskeytti hiljaisella, käheäksi itketyllä äänellä.
Hetken päästä hänen puhelimensa soi. Näytössä luki Äiti. Tyttö mutristeli suutaan, mutta vastasi silti.
Moi.
No, pääsitkö perille jo? kaiuttimesta kuului käheä, väsynyt naisenääni.
Olen autossa… tyttö nielaisi. Äiti, minä…
Taas itketkö? ärähti äiti. Olenko en mä sulle sanonut: lapsi pitää tehdä nuorena. Mutta kun sinä vaan ura, ura! Nyt sitte kukaan ei tartte, kun maha edessä.
Mä odotan vauvaa ja sen isä sanoi, ettei tarvitse tätä nyt… tyttö kuiskasi. Saanko tulla sinun luo?
Mulle? nainen naurahti kuivasti. Olisit ajatellut aiemmin, kun sen opiskelijakämpässä makasit. Mulla on omat suunnitelmani, aion vielä elää eikä passata sun…
Puristin rattia rystyset valkoisina. Olin lähellä sanoa jotain, mutta pysyin hiljaa.
Mulla ei ole ketään muuta… tyttö sanoi hauraasti. Voin vaikka odotella bussipysäkillä koko yön.
Tee mitä lystäät, äiti tokaisi. Sanoihan äiti: miehet tulee ja menee, mutta äiti pysyy. Sinä valitsit miehen mene sit sen luo! Soita kun järki palailee.
Linjan katketessa ilmassa leijui vain ilmastoinnin humina.
En malttanut enää.
Kuulehan, sanoin matalasti. Älä nyt pahastu, tuntematonhan minä olen, mutta et kyllä aio olla yötä tässä ulkona.
Hän säpsähti, nosti katseensa turvonneet silmät, ripsivärit pitkin poskia. Näin hänessä Sannin. Tai siis sen seitsentoistavuotiaan Sannin, joka itki yötä myöten poikaystävän jätettyä, ja jota rauhoittelin keittiön pöydän ääressä että maailma ei tähän kaadu.
Onko sulla ketään muuta, kenelle voisit soittaa? kysyin lempeästi.
Ei ole, huokaisi hän. Tulin tänne opiskelemaan. Asuin tyttöjen kanssa, mutta ne heittää nyt ulos. Mies ei aio auttaa. Äitikin kuulitte.
Olimme jo hänen osoitteensa kohdalla; perus kerrostalo, eteisen ikkunoista kellankeltainen valo.
Pysähdyin, mutta en klikkaa matkaa päättyneeksi.
Kuulepas, sanoin, enkä uskonut omia sanojani. Nyt meet ylös, haet tavarasi ja tulet alas. Odotan.
Miksi? hän katsoi peloissaan.
Koska mulla on kotona tilaa. Poika jo asuu omillaan, tytärkin. Sänky, vaatekaappi ja vedenkeitin löytyy. En ota sinulta vuokraa, mutta yhdellä ehdolla.
Millä ehdolla?
Huomenaamulla syöt kunnon aamiaisen. Ja alat miettiä, mitä sinä haluat, et sitä, ketkä astuu sinun ylitse.
Hän katsoi minua pitkään, sitten painoi kasvot käsiin ja itki nyt jo helpotuksesta.
Aamulla paistoin lettuja kahdella pannulla, keittiössä tuoksui pulla ja kahvi. Tytön nimi oli Marjatta, kaksikymmentäkaksi, istui pöydän ääressä kylpytakissani omat tavarat muovikassissa oven pielessä. Hän nosti ujosti hihansuun, kuin varovasti ettei likaisi toisen tavaraa.
Ettekö te pelkää? hän kuiskasi. Että huijaan tai varastan tai petän…
Tiedätkö, kuinka paljon kuulen yössä humalaisten totuuksia? naurahdin. Kaksinaamaiset harvoin itkee noin.
Aloin järjestää hänen asioitaan: käytiin yhdessä terveydenhoitajalla, selitettiin hänen oikeuksiaan, etsittiin etuudet ja osa-aikatöitä. Marjatta oli fiksu, kolmannen vuoden ekonomian opiskelija, suunnitteli nyt äitiyslomaa ja opiskelujen jatkoa.
Viikon kuluttua kerroin lapsilleni, että luonani asuu alivuokralainen.
Tavattiin videopuhelussa. Antin taustalla järjestelmämonitorit, Sannilla täydelliset kulmat.
Voi äiti sentään… Sanni henkäisi. Otitko sä jonkun randomin majoitukseen? Ootko järjissäsi?
Äiti, eihän se ole turvallista, Antti totesi huolestuneena. Teitkö edes mitään sopimusta?
En tehnyt, sanoin. Mutta otin jotain tärkeämpää. Lapsen, jota ei ajeta ovesta ulos, kun se vain haluaa syntyä.
He mulkaisivat toisiaan.
Jaaha, eli me ollaan huonoja lapsia? Sanni tiuskaisi. Sä et oo koskaan kertonut että sulla on vaikeaa. Nyt ryhdyt marttyyriksi randomin takia!
Sanni, oletko koskaan kysynyt, miten minä oikeasti voin? kysyin hiljaa. En vain taksina tai automaattina, vaan ihmisenä.
Siitä tuli parin viikon mykkäkoulu.
Mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta.
Eräänä lauantaiaamuna ovi aukesi varovasti, ja kynnyksellä seisoi molemmat lapseni. Kasseja, kukkakimppu ja sellainen ilme, että nyt tehdään jotain uutta.
Oli juuri Marjatta laittamassa teetä. Hän hätkähti.
Voin mennä pois jos…
Ei tarvitse, sanoin. Tulkaa tutustumaan. Marjatta asuu nyt täällä hetken.
Sanni tiirasi hänen mahaansa, Antti katsoi suoraan silmiin.
Heippa, mumisi Antti. Äiti, voidaanko puhua?
Menimme keittiöön kolmistaan.
Me ollaan mietitty, Antti aloitti näpertäen muovikassin reunaa. Tajuttiin, että ollaan oltu aika no, ajattelemattomia. Et koskaan kertonut, että sulla oli rankkaa. Sanoit aina vaan että pärjäät.
Ja sitten kuultiin, miten puhuit hänelle, Sanni jatkoi, nyökkäsi Marjattaan. Otin kännykkäsi kun kävit hakemassa vettä ja vahingossa kuulin kaiuttimen kautta. Sanoit hänen olevan rohkea jo pelkästään sillä kun jaksaa. Että hän ei ole yksin. Ajattelin, koska oon kuullut sua sanovan minulle noin?
Olin hiljaa. En tiennyt heidän kuunnelleen.
Kuule, Sanni jatkoi. Ehkä nyt on aika, että mekin tehdään jotain. Jos viihdyt taksissa, kiva, mutta sijoitetaan yhdessä vuokraan ja oikeasti juhlitaan sun syntymäpäivää. Ja kuunnellaan sua eikä vaan avauduta.
Antti nyökkäsi:
Mä tuon sulle huomenna uudet nastarenkaat ja autokameran. Oot kyllä kaikkien aikojen äiti, mutta täällä on liikaa hulluja liikenteessä.
Katsoin heitä ja ymmärsin: tämä ei ole satu eikä mikään täydellinen muodonmuutos. Eivät he täydellisiksi muutu, unohtavat ja hermostuvat. Mutta kehitys alkoi.
Kolme kuukautta myöhemmin Marjatta synnytti tytön. Synnytyssairaalan papereissa äidin kotiin hakijana luki minun tietoni. Olin käytävällä hermostuneena, oikomassa peitettä, kun lapseni sähelsivät ympärillä.
Sanni ripusti turvakaukalon autoon, Antti kantoi kasseja.
Varo päätä, älä taivuta! Sanni komensi.
Oon kyllä netistäkin lukenut, miten nämä laitetaan! Antti mutisi.
Illalla istuttiin keittiössä: minä, aikuiset lapseni, Marjatta ja pieni nyytti vaunuissaan. Keittiössä oli ahdasta ja äänekästä ja juuri oikein.
Ei tämä mikään satu loppu ole. Ajan edelleen yövuoroa taksissa, koska nautin siitä, etten ole pelkkä mummo. Selkää särkee. Lapset välillä taas unohtavat kuunnella. Marjatta suree, kasvaako vauva ilman isää.
Mutta tärkein on muuttunut: nyt, jos hän yöllä kuiskaa puhelimeen äiti, olen väsynyt, linjan toisessa päässä on aina joku. Joskus minä, toisinaan Sanni tai Antti, joka on oppinut jopa vaihtamaan vaippoja ja nukuttamaan.
Oivalsin: joskus omat lapset näkevät sinussa ihmisen vasta, kun ojennat käden ventovieraalle. He ehkä tajuavat, että lämmin side, jonka annat muille, olisi voinut olla myös heillä. Jos vain olisivat ajoissa ojentaneet kätensä.
Opetus: Me usein siirrämme vanhemmat taka-alalle taksiksi, keittiöksi, tukipalveluksi unohtaen, että heilläkin on omat pelkonsa, haaveensa, väsymyksensä. Toisinaan on helpompi auttaa vierasta kuin itseä. Mutta jos vanhempi hetkeksi lopettaa hiljaiset uhrautumiset ja alkaa elää, saa lapsi tilaisuuden kasvaa aikuiseksi ja nähdä hänessä ihmisen, ei pelkkää roolia.
Mitä mieltä sinä olet toiminko oikein, kun päästin oman kotiini vieraan nuoren raskaana olevan naisen enkä yrittänyt enää pakolla pitää kulissia omien lasten edessä? Vai oliko se liian iso riski ja vastuutonta?
