Tapasin erään naisen hän oli kolmekymppinen. Itse olen neljäkymmentäkaksi. Ajattelin, ettei ikä ero merkitse mitään. Puolen vuoden jälkeen tajusin… että olin väärässä. Ja kaiken päätteeksi pistin hänet ulos ovesta, eikä se mennyt ihan hiljaisesti.
Me tapasimme salilla. Olin menossa juoksumatolle, kun hän seisoi viereisellä crosstrainerillä. Hän hymyili minäkin hymyilin takaisin. Harjoituksen päätteeksi jäätiin juttelemaan vesiautomaatin luona.
Moi, käytkö täällä usein treenaamassa? hän kysyi.
Joo, melkein joka päivä, vastasin.
Hänen nimensä oli Kaisa, kolmekymmentä vuotta vanha, markkinoija isossa suomalaisessa IT-firmassa. Minä olen insinööri, teollisuuslaitoksella, vuosikymmenten kokemuksella.
Ikäeroa oli tasan kaksitoista vuotta. Mietin, mitä sitten? Molemmat aikuisia, fiksuja, töissä. Mitä väliä?
Silloin en tiennyt vielä mitään. Se ikäero tuntui lopulta paljon isommalta kuin osasin kuvitella mutta ei niissä asioissa, joissa luulin.
Kolme ensimmäistä kuukautta kaikki sujui kevyesti ja mukavasti
Alussa kaikki oli kevyttä. Nähtiin pari kolme kertaa viikossa, käytiin elokuvissa, kahvilla, kävelyillä. Kaisa oli iloinen, energinen, kiinnostava.
Tuu katsomaan tätä uutta leffaa, haluaisin mennä, hän ehdotti.
Hyvä idea, mennään vaan, suostuin.
Keskusteltiin töistä, kirjoista, tulevaisuuden suunnitelmista. Intiimi läheisyys toimi, eikä mistään tarvinnut riidellä. Kuvittelin, että kaikki on kuin unelma.
Kaikki pienet jutut, jotka alkoivat häiritä ne ilmestyivät kolmen kuukauden jälkeen
Istuttiin kahvilassa eräänä iltana Kaisa selasi puhelinta ja näytti minulle jonkun TikTok-videon.
Katso miten hauska!
Video oli: joku jätkä tanssi hassusti, irvisteli musiikin tahtiin. En oikein tajunnut, miksi se oli hauskaa.
Niin, ihan kiva, sanoin kohteliaasti.
Et sä tajunnut lainkaan. No, ootkin tommonen vanha jäärä, ei tää sulle toimi! hän naurahti.
Ilmeeni kiristyi. Sana vanha jäärä osui. Olin hiljaa.
Kaisa rakasti ottaa videoita ihan kaikkialla. Ravintolan ruoka, auringonlasku Töölönlahdella, me kaksi autossa.
Otetaanpa stooria! Sano jotain hassua! hän pyysi, kun oltiin matkalla mökille.
Kaisa, ajan nyt autoa.
No edes moi!
Miksi?
Mun seuraajille! Älä oo tylsä!
Mumisin moi kameraan. Kaisa nauroi:
Ootpas sinä minun murjottaja! Ihana murjottaja!
Pisti videon Instaan tekstillä Mun pikkuinen ratissa. Inhosin tuota sanaa pikkuinen.
Lisäksi hän kutsui minua hölmöksi, jos unohdin ostaa maitoa kaupasta, tai sekoitin treffipäivän.
Oot sinä mun hölmö, hän tokaisi virnuillen ja pörrötti hiuksiani.
Olen neljäkymmentäkaksi. Ammattilainen. Ja hän sanoo minua hölmöksi.
Kaisa, en tykkää tuosta.
Miksi et? Sehän on vain hellyyttelyä!
Se tuntuu alentavalta.
Ole nyt, älä liioittele! Olet aina niin vakava, hän nauroi.
Tapahtuma, joka selvensi kaiken hänen ystävänsä synttärit
Toukokuussa Kaisan ystävä, Anni, vietti 29-vuotissynttäreitä. Paikalla oli viitisentoista nuorta.
Tuut moikkaamaan mun kavereita! Kaisa innostui.
Suostuin.
Juhliin mentiin kovaa musiikkia, ruokaa, viiniä, nuorta väkeä, kaikki noin 2535-vuotiaita.
Tässä on Topi, mun miesystävä! Kaisa esitteli minut.
Tervehdin. Istuin sohvalla viinilasi kädessä. Jutut liittyivät johonkin uuteen Netflix-sarjaan, johonkin meemibloggaajaan en tajunnut puoliakaan. Olo oli kuin väärässä seurassa.
Anni ehdotti peliä:
Pelataan “Totuus vai tehtävä”!
Nyökkäsin, enkä edes tuntenut sääntöjä. Peli alkoi, joku kertoi ensisuudelmasta, joku joutui tanssimaan.
Kaikki nauroivat. Jonkin ajan kuluttua vuoro tuli Kaisalle.
Totuus vai tehtävä? Anni kysyi.
Tehtävä!
Kuvaa video, jossa suutelet Topia ja laitat sen Instagram Storyyn tekstillä Mun sugar daddy.
Porukka ratkesi nauruun. Kaisa otti puhelimen ja kääntyi suuntaani:
No, suudellaan nyt stooria varten!
En, sanoin ja väistin.
Miksi et?
Koska en halua.
Topi, tää on vaan peli, älä oo tylsä!
Kaisa, en halua että minua naureskellaan netissä tuolla tavalla. Se on alistavaa.
Hiljaisuus. Kaikki tuijottivat.
Topi, se on vitsi! Kaikki tajuaa! Kaisa punastui.
Minä en. Anteeksi.
Menin parvekkeelle haukkaamaan raitista ilmaa.
Kotimatka ja keskustelu
Lähdettiin kotiin hiljaa. Kaisa tuijotti ulos ikkunasta, loukkaantuneena.
Kaisa, meidän pitää jutella, sanoin kun pysäköin.
Mistä nyt?
Meistä. Tänään ymmärsin jotain. Elämme ihan eri maailmoissa.
Mitä tarkoitat?
Sinulle tärkeää on some, videot, meemit, seuraajien reaktiot. Se, mikä naurattaa kavereita.
Hän oli hiljaa.
Minulle tärkeää on kunnioitus, yksityisyys, tietty vakaus. Ei tykkäykset vaan rehellinen olo itsestä.
Mutta se oli vain peli…
Sinulle ehkä. Minulle nöyryytystä. Kutsut minua “pikkuiseksi” ja “hölmöksi”, kuvaat minua salaa, vitsailet iästäni. Se tuntuu pahalta.
Kaisa alkoi itkeä.
En mä halunnut loukata…
Tiedän. Mutta silti loukkaat. Meillä on eri arvot. Sulle tämä on hauskaa, mulle epäkohteliasta.
Ehkä sä oot liian vakava?
Ehkä niin. Mutta olen jo neljäkymmentäkaksi. En halua tiktokkailla, leikkiä typeriä pelejä enkä että minua kutsutaan vanhaksi ukoksi edes vitsillä.
Kaisa nyökkäsi.
Selvä. Eipä sitten.
Niin kai.
Eroaminen ja satunnainen mietteeni jälkikäteen
Erosimme seuraavana päivänä rauhassa, ilman suurempaa draamaa.
Kiitos yhteisestä ajasta. Sä olet hyvä, ollaan vaan liian erilaisia, Kaisa kirjoitti.
Sinäkin olet hyvä. Liian eri planeetoilta, vastasin.
Nyt on neljä kuukautta siitä. Olen miettinyt paljon meidän suhdetta. Ongelma ei ollut ikä numeroina, vaan elämänvaiheissa.
Kaisa kolmekymmentä. Hänelle oli tärkeää ilo, hyväksyntä, kaveripiiri, some ja yhteiset pelit. Minulle, neljäkymmentäkaksi, tärkeää on rauha, kunnioitus, oma tila. Me puhuimme eri kieltä.
Hänelle pikkuinen oli hellä sana. Minulle se oli vähättelevä.
Hänelle videot someen olivat sympaattisia. Minulle ne olivat kuin tunkeutuminen yksityisalueelle.
Hänelle vitsi sugar daddy oli läppä minulle se loukkaus.
Emme vaan ymmärtäneet toisiamme. Kyse ei ollut tahdosta, vaan iästä ja kokemuksesta.
Olen miettinyt: Olinko oikeassa, kun erosin kaksitoista vuotta nuoremmasta naisesta, koska elämämme eivät vain yksinkertaisesti kohdanneet? Oliko Kaisa väärässä, kun hän ei osannut kunnioittaa rajojani, vai olenko vain liian herkkänahkainen?
Onko 12 vuoden ikäero kysymys persoonasta vai arvoista? Onko ok, että nainen kutsuu miestä “pikkuiseksi” ja “hölmöksi” yli nelikymppisenä, vai onko se aikuisen miehen vähättelyä kauniilla korulauseilla?
Opin, että ikäero ei itsessään ratkaise mitään vaan se, mitä arvostat ja kuinka paljon arvostat omaa rauhaa ja kunnioitusta. Ja että omia rajojaan saa suojella oli siinä miten hassuja leikkejä tahansa.
