Sillä aikaa kun äidit täyttävät keskustelupalstoja kysymyksillä siitä, mitä pakata mukaan ensiapulaukkuun ja saako rattaat ottaa mukaan matkustamoon, muut matkustajat valmistautuvat hermostuneesti tulevaan lentoon heidän vierellään. Tämä on ollut pitkään arkipäivää. Ensin jotkut yrittivät syyllistää matkustajia muistuttamalla, että lapsia tulee rakastaa mutta nykyään lentoyhtiöitä jopa pyydetään järjestämään erillisiä alueita, joissa lapset ja muut matkustajat voitaisiin pitää kauempana toisistaan. Milloin tästä tuli normaalin arkea?
Toivotan teille mukavaa lentoa!
Missä vaiheessa siitä tuli trendikästä, ettei äidiksi tulo tarkoita elämän pysähtymistä neljän seinän sisälle? Käydään töissä, pidetään kiinni sosiaalisesta elämästä, osallistutaan tapahtumiin ja matkustetaan niin paljon kuin halutaan lapsen iästä riippumatta. Meidän äitimme eivät eläneet näin ylellisesti, eivätkä sellaista edes haaveilleet. Vaikea kuvitella esimerkiksi 1960-luvun suomalaisäitiä vauvan kanssa ravintolassa. Eikä juuri myöhemminkään. Silloin ajateltiin, että sekin oli onni, vaikka se tuntui täysin järkevältä.
Vaikka asiasta kuinka haluaisi irtautua, pitkän matkan matkustaminen lapsen kanssa on stressaavaa sekä lapselle että vanhemmille. Jotta kaikilla olisi mukavaa, vaaditaan yritystä ja joustoa mutta monilla tämä halu puuttuu. Heti kun lomasuunnitelmat alkavat, moni ottaa rennosti ja lapset jätetään selviytymään omillaan. Silloin muutkin saavat tuntea tämän vapauden seuraukset nahoissaan.
Kaikki arvostavat matkustusmukavuutta. Harva jaksaa istua edes kaksi tuntia hälyssä ja kiireessä, kun lentolipuista on maksanut sievoisen summan euroja. Matkustajat huomauttavat mielellään jopa istuimien väliköiden ahtaudesta, koska haluavat ojentautua ja rentoutua. Ja kuinka paljon rentoutumista tapahtuu, kun takana viisivuotias riehuu ja tutkii penkkiä edestakaisin? En muista nähneeni kenenkään hymyilevän tällaisen jälkeen tai ryhtyvän leikillä vuoheksi lapsen pyynnöstä.
Päiväkoti katoavaa kansanperinnettä
Yritin kerran olla ystävällinen. Viereeni lentokoneessa istuutui nainen alle vuoden ikäisen vauvan kanssa, ja odotin pahinta. Mutta eihän se siihen jäänyt perheessä olikin useampi lapsi! Pian he olivat järjestäytyneet ympärilleni, niin eteen, taakse kuin viereenkin: tavaroita leviteltiin joka suuntaan, juteltiin toistensa yli, välitettiin tuttipulloja ja tutteja riveittäin. Olin hetken varma, että minutkin adoptoitaisiin. Rehellisesti sanottuna tilanne oli todella epämukava. Minulta pyydettiin pitämään yhtä sun toista (ilman kiitosta) ja useamman kerran jouduin väistämään termarista loiskuvaa kiehuvaa vettä. Olisinpa voinut hypätä ulos koneesta
Toisella kertaa näin junassa, kuinka pienen tytön äiti viihdytti lastaan tauotta koko 26 tunnin matkan ajan. Nainen selvästi yritti pitää tyttärensä pois toisten häiritsemästä, mutta lopputulos oli toinen: vaunussa kaikui jatkuvasti Helmi, mennäänpäs tuonne, Helmi, katsotaan mitä ikkunasta näkyy, piirretäänpä nyt jonka jälkeen seurasi 40 minuuttia äänekästä piirtämistä kaikilla mahdollisilla värikynillä sekä kehujen ja kissojen maalaamista. Mietin, kumpi on pahempaa.
Miten siinä jaksaa olla myötätuntoinen, tai miten voisi olla syyttämättä ja ehdottamatta, että pysykää kotona kunnes lapset kasvavat? No, jos lapsi on rauhallinen, jaksaa kolme tuntia piirtää hiljaa ja nukahtaa piirroksensa päälle ehkä sitten. Mutta onko sellaisia lapsia oikeasti olemassa?
Ja tämä kaikki ilman mainintaa itkevistä vauvoista, jotka huutavat nousussa, laskussa sekä suurimman osan lennosta. Jos ennen koneessa saattoi olla ehkä yksi tällainen lapsi, niin nyt heitä on kolmekin tai viisi. Plus heidän iloisen kirkkuvat sisarukset, jotka juoksevat ja leikkivät käytävällä. Poistut koneesta samanlaisella vauhdilla kuin olisit sillä lentänyt.
Huomautan, etten ole lapseton vain periaatteesta. Minullakin on kokemusta matkoista pienen lapsen kanssa. Mutta rehellisesti sanottuna se oli pakon sanelemaa. Hermot eivät riitä lähteä lomalle ja palvella lasta samaan aikaan. Kun lapsi kasvoi niin isoksi, että pystyi laskemaan sormilla ja selkeästi komentamaan istu tässä, älä koske mihinkään, uskalsin ottaa mukaankin. Vaikka todellisuudessa tämä tarkoitti odottelua ilman värittämistä. Moni ei ajattele näin, vaan varustaa lapsen kaiken maailman aktiviteeteilla ja antaa juosta ympäriinsä, koska liikunta on tärkeää kasvavalle keholle ja siinä se oli.
Lopulta ymmärsin, että yhteinen matkustaminen vaatii välillä kompromisseja ja kärsivällisyyttä. Jokainen kaipaa rauhaa, mutta lasten kanssa maailma ei pysähdy. Kun kaikki kokevat olonsa huomioiduksi, matkasta jääkin hyvä muisto. Ehkä juuri siinä piilee isoin elämän oppi: yhteiselo, olipa se junassa, lentokoneessa tai arjessa, sujuu parhaiten, kun otamme huomioon toinen toistemme tarpeet emmekä jätä ketään pulaan omien mukavuuksiemme vuoksi.
