Älä laske variksia, Jack! Useana päivänä Jack on kieltäytynyt ruoasta, jota hänelle toi Liisa: — No mutta rakas, nämä ovat juuri niitä samoja lihapullia, joita Timo-pekka sinulle osti. Hän ei nyt hetkeen tule… Älä odota, — Liisa levitti käsiään… Omituinen näky… Pitkällä keltaisella bussipysäkillä kaikki tehtaalaiset olivat kerääntyneet yhteen laitaan. Toinen puoli pysäkkiä oli tyhjä – ellei lasketa ruosteisenpunertavaa, takkuista koiraa, joka makasi leveästi penkin edessä… Jack täytti pian neljä vuotta, ja elämän hän tunsi yhtä hyvin kuin omat neljä tassuaan. Päivänsä Jack vietti lähes aina pysäkillä opiskelija-asuntolan vieressä. Takana oli tehdas, ja sen takana taas pelto. Ei mitään uutta – Jack oli nähnyt nekin ennenkin. Miten Jack sai nimensä, punainen koira ei enää muistanut. Niin häntä kutsuivat muutamat nuoret naiset asuntolasta. He ruokkivat häntä säälien koiraparan kovaa elämää. Useimmat ihmiset kuitenkin kiersivät Jackin kaukaa. Jack ei katsonut surullisesti, ei heiluttanut ystävällisesti häntäänsä… Sellainen Jack oli: kolmivuotias mutta kuin kiukkuinen vanha ukko, joka ei ollut tyytyväinen mihinkään. Useimmat ihmiset Jackin mielestä ansaitsivat lähinnä murinaa – kahta ruokkinutta asuntolanaista hän sentään armosta ei laskenut enemmistöön. Jack ei pitänyt ihmisistä eikä variksista, ja katsoi inhoten myös lätäköissä kylpeviä varpusia. Aika, jolloin oli vain pentu ja uskoi sokeasti, että jokainen lähestyvä ihminen tuli rapsuttamaan, oli mennyt – ja niin kävi Jackillekin. Hänen koiramaisessa arvioinnissaan ihmiset ja varikset pitivät samanlaisia rasittavia ääniä. Kun pysäkillä alkoi riita tai töniminen, Jack häädettiin syrjään jaloista. Miksi edes yrittää pitää niistä? Variksilla taas oli tapana varastaa ne harvat herkut, joita Jackille tuotiin asuntolasta. Jack hyökkäsi siivekkäitä kohti, jotka lehahtivat pakoon, neuvottelivat hieman ja palasivat – eivätkä aikoneet luovuttaa helposti. Niin päivä kului: välillä riidellen varisten kanssa, laskeskellen niiden lukua – montako vielä oli kokonaisena paikalla – ja välillä räksyttäen ihmisille… Keltaisella pysäkillä elämä oli kuitenkin kohtuullista; ei mikään linna, mutta tuulen ja sateenkin suojaksi löytyi aina paikka. Varjokin löytyi helteillä. Aina siellä vain oli liikaa ihmisiä… — Mikäs ukko siihen on parkkeerannut! Antaisitko meidän penkille, — ärähti joku ohikulkija, kengänkärki hipoi Jackin tassuja. Jack avasi silmänsä. Kengänkärki oli jo astumassa hänen ylitseen, mutta pysäkin isäntä oli toista mieltä: ”Tappelemaan vai? No, katsotaanpa!” Jack pomppasi pystyyn. Kengänkärki yritti pelastautua, mutta samassa pysäkkibussi jo saapui. Jack ei sietänyt katsoa, kun ihmiset hyppäsivät busseihinsa – monelta kiusaajalta pääsi näin karkuun. Kenkä jäi pysäkille – yksin ja elottomana. ”Sepä sulle oikein!” ajatteli Jack tyytyväisenä voittoonsa. Hän makusteli saalistaan hieman, pureskeli kenkää joka puolelta, ja kantoi sen ylpeänä roskiksen taakse. — Sanni, älä mene tuon hullun koiran luo, — vaaleahiuksinen nainen kiskaisi ystävänsä kauemmas. — Hurja koira, eihän sille kukaan mitään mahda, — myötäili tupakoiva mies. Tupakan tumpista yksi lensi ohi roskiksen ja oli pudota Jackin päälle. Koiran piti taas haukahdella. Mies kirosi ja meni pysäkin toiseen laitaan… ***** Seuraavana päivänä Jack kohtasi taas kengän omistajan. Hänellä oli mukanaan toinen mies. — Tuossa! — kengän omistaja osoitti Jackia vihaisena ja pysytteli mahdollisimman kaukana. — Tuossa on se agressiivinen koira! Tehkää tälle jotain! — Mitä? — toinen mies kohautti olkiaan. — Ette ole ainoa valittaja, mutta meidän kaupungissa ei ole eläinten kiinniottopalvelua. ”Kenkä” laski kätensä, mutta hermoili ja höpisi kuin harakka. Jack seurasi tarkkaavaisena. Myös toinen mies ryhtyi sanaharkkaan. Jack tuijotti heitä tyytyväisenä – näytelmä oli parempaa kuin varisten taistelu pähkinästä. Kenkämiehen mielestä Jack jopa virnisti itsetyytyväisesti. Tai ehkä se oli harhaa – eihän tuollaista sentään tapahdu? — Minä vartioin opiskelija-asuntolaa, en pysäkkiä! — vartija harppoi omaan koppiinsa. Sitten pysähtyi ja kääntyi: — Heittäkää sille välillä luu, niin ei se teitä häädä! Tuskin arvasi auttavansa parhaalla neuvollaan. — Jaa kiitos vaan! Varmaan pitäisikö vielä lihapullatkin kantaa lautasella, — virnuili kengän omistaja. Katsoi Jackia: — Ja sinä siinä, mikset haukkunutkaan? Pelkäsitkö vai? Jopas on peto! ”Peto” kuin ymmärtäen epäkohteliaan sävyn, auttoikin miestä bussiin niin rivakasti kuin rallikuski. Jack haukkui bussille, ja Timon (niin kyläläiset kutsuivat kenkämiestä) punakka naama pysyi kiukkuisena sumuisen ikkunan takaa… Jack ja Timo kohtasivat pian taas – Timo saanut uuden työn, auto rikki, ja pysäkin riekale kohta kävi tutuksi. Päätettyään kokeilla vartijan neuvoa (kyllä oli jo tarpeeksi saanut tehtaanväen irvailusta), Timo-pekka osti ruokalan lihapullan. — Syö pois, — kilautti hän herkun maahan ja jäi tuijottamaan Jackia. Jack oli jo valmistautunut haukkumaan kengän kunnolla bussiin, mutta lihapullan tuoksu houkutti – sinne katosi pulla hetkessä. Jack nuolaisi huuliaan ja katsoi miestä kysyvästi. — Oho! Eikö yhdestä pullasta riittänyt? No vain koiran naama ratkea, jos joka päivä lihapullan sulle roudaan! ***** Aamulla Timo-pekka ihmetteli: — Mitä ihmettä, Jack ei enää hauku sinua, Timo-pekka! – nauroi pyöreäposkinen sihteeri Liisa. — Kyllä, Liisa, taisi alkaa arvostaa, — vastasi Timo-pekka ja vilkaisi Jackia yllättyneenä. Siitä lähtien Jack totuttautui siihen, että joka aamu pysäkille ilmestyi lihapulla, kun Timo-pekka tuli. Ehkä kaikki ihmiset eivät olleetkaan niin typeriä? Ehkä ne olivatkin enemmän kuin varikset, jotka alati kiistelivät jostain kiiltävästä kannesta? Pikku hiljaa sää kylmeni. Eräänä aamuna keltainen pysäkki oli valkoisen lumen peitossa, pellolta puhalsi hyinen tuuli. Timo-pekka tarjoili Jackille pullat edelleen. Koko koira tärisi, mutta lihapulla katosi taas niin nopeasti kuin mitään ei olisikaan. Timo-pekka katseli tärisevän Jackin kylkiä. — Bussi, Timo-pekka, — Liisa veti miestä hihasta, mutta Timo vain huitaisi. — No, — tokaisi Timo-pekka ja kääntyi takaisin portille. Vähän myöhemmin mustaan nahkahanskaan verhottu käsi silitti varovasti Jackia. Koiran katse kohtasi miehen. — Noo, palelitko broidi? Et ole enää mikään tappelija… Laitetaanpa pahvilaatikko tähän, ehkä vähän lämpimämpi… Saat vielä pullan… ***** Lauantaina Timo-pekka oli kotona. Pihan kukkapenkit olivat hävinneet paksun lumen alle, kylmä tuuli pöllytti hiutaleita ympäriinsä. Timo paistoi aamiaismakkarat, söi vähän ja meni lapioimaan tietä auki. Miehen mieli oli muualla, kun hän katseli lumihiutaleiden valssia. Lopulta hän laski lapiosta ja kiirehti ulos… Pysäkillä ei ollut ketään. Jack tiesi, että joskus oli näitä päiviä – bussi kuitenkin pysähtyi, mutta ulos tuli tuskin kukaan. Nälkä kurni vatsassa pahemmin kuin koskaan. Naiset asuntolasta puuttuivat tänään. Jack nousi ja tiesi, että pitkän matkan päähän kaupan ja talojen luo pitäisi suunnata ruokaa saadakseen. Juuri kun Jack oli aikeissa lähteä, pysäkille pysähtyi taas bussi. — Mihinkäs matka? Aiotko kadota pyryyn? Timo-pekka laski monta pakettia nakkeja Jackin eteen, ja koira hotki kuin viimeistä päivää. — Lihapullia ei nyt saanut – ruokala kiinni… Mutta katos nyt tätä… Pysäkille ilmestyi suuri laatikko, jonka sisällä oli vanha haalari. — En muuta keksinyt. Mene sinne, siellä on vähän parempi olla… Jackille lumi ja tuuli lakkasivat olemasta – sisälle syttyi lämmin tunne. Jack ajatteli vain: eipä kukaan ennen ole tuonut minulle tällaista… ***** Moneen päivään Jack ei taas syönyt Liisan tarjoiluja. — Mikä nyt on, rakas. Nämä ovat juuri niitä lihapullia, joita Timo-pekka sulle osti. Hän ei nyt tule, sairastui pahasti… Älä jää odottamaan, — Liisa levitti käsiään. Jack painoi korvat alas ja katsoi. Hän ponkaisi aina, kun bussi pysähtyi tai tehtaan ovesta tuli väkeä. Mutta ei, oikeaa miestä ei näkynyt… Jack painautui peitolleen. Varikset riitelivät leivänpalasta pysäkin takana. Jack katsoi haikeana niitä. Hau! Omituisia lintuja! Hänelläkin oli oma salapaikka – kuoppa pysäkin takana, juuri roskiksen luona. Jack juoksi katsomaan koloa. Hän ei ollut typerä varis, joka unohti aarteet. Ja siinähän se, kenkä! Hän muisti kyllä. Mitä tunne tämä oli, joka teki sisällä kipeää? Hän nosti kengän esille. Missä Timo-pekka? Sillä oli jopa oma lempinimi ”hänen ihmisensä”… Mutta oliko se ystävä? Oliko Jack oikea koira, jos sille kerran oli tullut oma ihminen – ja sitten hän onnistui menettämään? Jack ärisi variksille. Sisällä heräsi jotain. Nyt riittää! — Timo-pekka! Timo-pekka! Jack nosti korvansa, kun nuori nainen puhui puhelimessa. — Huonosti kuuluu… Odotas, nousen bussiin. Sain teille mukaan nipun papereita allekirjoitettavaksi… Liisa istahti bussiin. Jack seurasi kuin varjo – kenkä tiukasti hampaissa… ***** Jack katsoi tyttöä, joka toisteli miehen lempinimeä varmana. Liisa hautautui kaulahuiviin ja hyppäsi ulos. Jack perässä, kenkä tiukasti suussa. Jackilla oli ensimmäistä kertaa hyvä mieli. Miten lumi olikaan ennen ollut ikävää – nyt se narisi iloisesti Liisan saappaissa! Liisa soitti kelloa. Portilla kuului tuttu ääni. Jack haukkui. Liisa, joka ei ollut huomannut koko matkaa karvaista seuraajaa, säikähti ja liukastui. Paperinippu tömähti lumeen… — Timo-pekka, ehkä autat minut ensin ylös, etkä vaan halaile koiraa? Timo-pekka katsoi kuin sumun läpi. Mistä nämä kyyneleet? — Tulitko minulle? Sä tulit minulle! Ja tuotkin lahjan, vai — hän soitti, rutisti koiraa ja kenkää. Liisa pääsi ylös ja sai teetä. — En vaan ymmärrä, Timo-pekka, — Liisa katseli keittiössä pyörivää koiraa, — miksi et aiemmin vienyt sitä kotiin? Omakotitalo, tilaa vaikka millä mitalla… — Pelkäsin, — huokaisi Timo-pekka, — olin pitkään yksin, ymmärräthän. Koira on huolta, vastuuta. Se on kuin pieni perhe… Nyt en enää päästä sitä pois. Kunhan tokenen, opettelen lihapullia paistamaan… — Ehkä teidät täytyy valloittaa! — Liisa nauroi päätään pudistellen. — Mutta Jackpa otti nyt itse ohjat. Ja Liisa kätki hymyn teekuppiinsa…

En lasken variksia Jarkko ei enää halua ruokaa!

Jo useamman päivän ajan Jarkko on kieltäytynyt ruoasta, jota Lempi hänelle tarjoilee:

Ei kai sinulla nyt mitään, hyvä koira, nämä ovat ihan samoja lihapullia, joita Arto Laaksonenkin sinulle toi. Ei se nyt ihan heti tule… Ei kannata odottaa, Lempi levittelee käsiään…

Outo näky… Pitkällä keltaisella pysäkillä kaikki tehtaalaiset ovat pakkautuneet yhteen reunaan odottamaan bussia.

Toinen puoli pysäkistä on vapaa, ellei oteta lukuun isoa, takkuista, oranssinruskeaa koiraa, joka loikoilee raukeana penkin edessä…

Jarkko täyttää pian neljä vuotta, ja elämä on hänelle yhtä tuttua kuin omat neljä tassuaan. Päivänsä hän viettää pysäkillä opiskelija-asuntolan kupeessa. Asuntolan takana alkaa tehdasalue, siitä pelto Jarkko on siellä käynyt, monta kertaa jo.

Nimen Jarkko hän sai sattumalta. Muutama opiskelijatyttö alkoi kutsua häntä sillä nimellä, ja Lempi oli yksi heistä. Tytöt ruokkivat häntä säälistä, sillä koiran elämä oli karua. Mutta suurin osa ihmisistä karttoi Jarkkoa.

Jarkko ei katsonut ketään surumielisesti. Hän ei heiluttanut ystävällisesti häntäänsä…

Ei Jarkko ollut sellainen. Kolmivuotiaana hän muistutti ikääntynyttä, aina vähän nurisevaa ukkoa, jolle mikään ei ole koskaan hyvin. Jarkko piti etäisyyttä, ja ihmiset pelkäsivätkin hänen totista olemustaan.

Mitä ihmisistä voisi hyvää sanoa? Useimmista ei juuri mitään! Lempi ja pari muuta lempeää opiskelijaa olivat harvinaisia poikkeuksia.

Jarkko ei pitänyt ihmisistä, ei variksista, ja katseli halveksuen lätäköissä kylpeviä varpusia.

Se vaihe, kun pentuna vielä ajatteli jokaisen ihmisen haluavan vain silittää ja helliä, oli mennyt jo aikoja sitten. Jarkon mielestä ihmiset ja varikset ääntelevätkin samalla tavalla: epämiellyttävästi ja karskeasti. Aina vain toruvat, tuuppivat, hätistävät koiraa pois jaloista.

Mitä siitä on rakastaa? Ei tarvitse edes etsiä syytä…

Toinen asia oli varikset. Nuo paksunahkaiset veijarit kävivät anastamassa Jarkon vähätkin herkut, jotka opiskelijaneidot jättivät hänelle pysäkille.

Jarkko hyökkäsi lintujen kimppuun, mutta nämä lensivät paikalta, neuvottelivat keskenään ja palasivat aina yrittämään uudelleen.

Niin kului päivä. Sotkuisia variksia piti laskea ja ajella poissa, kaksijalkaiset piti haukkua…

Keltaisella pysäkillä elämä ei ollut hassumpaa. Palatsiksi ei voi kutsua katosta, mutta sateelta ja tuulelta se antoi suojan, edes vähän. Varjoakin riitti hellepäivinä. Ihmisiä vain ehkä turhan paljon…

No niin, herra hieno, löhöät siinä, pääsisikö tähän penkille? jonkun kenkä osui Jarkon unelman pehmeään reunaan.

Jarkko avasi silmänsä. Kengän omistaja aikoi kivuta hänen yli, mutta pysäkin isäntää ei huvittanut.

Taistella aiot? Odotapas!

Jarkko ponkaisi ylös. Kengän omistaja yritti väistää onneksi hänen bussinsa tuli juuri silloin.

Eniten Jarkko vihasi sitä, kun ihmiset hyppäsivät busseihinsa ja pääsivät karkuun. Monet kiusaajista olivat näin paenneet.

Mutta tällä kertaa, kengän omistaja oli niin hätäinen että jätti toisen kenkänsä pysäkille. Yksin ja elottomana.

Niin pitääkin! Jarkko iloitsi hänen taistelusaaliinsa! Hän pyöritteli kenkää, nakerrellen sitä tarmokkaasti, ja kantoi voitonriemuisena sen roskiksen taakse.

Saila, älä mene sen karvaisen sekopään lähelle, vaalea nainen veti ystävänsä kauemmas.

Hullu koira, eihän sille pärjää, tupakkamies yllytti.

Tumpin mies heitti ohi roskiksen ja se lensi melkein Jarkon päälle. Koira haukahti vimmalla. Tupakkamies poistui kiroten pysäkin toiseen laitaan…

*****

Seuraavana päivänä Jarkko näki taas kengän omistajan, tällä kertaa toisen miehen seurassa.

Kas! mies osoitti aggressiivisesti Jarkkoa Tässä tämä hyökkäävä koira! Tehkää nyt vihdoin jotain!

Mitä? toinen mies kohautti hartioitaan. Eihän täällä pienessä kaupungissa mitään eläinsuojelutoimistoa ole.

Kenkä heilutti nyt jo käsiään samalla kun papatti, aivan kuin harakka. Jarkko kuunteli korvat höröllä.

Lopulta toinenkin mies alkoi kinastella. Jarkko katseli kohti, tyytyväisyys loisti naamassa. Eikö se ollutkin ihan mukavaa, kun ihmiset ärhentelevät toisilleen?

Kenkää hätkähdytti hetken, kun näki koiran ilmeessä ehkä jotain pilkallista. Ehkä kuvitteli vain.

Minä vartioin asuntolaa, en tätä pysäkkiä! vahtimestari palasi töihin, mutta vielä kääntyi: Heitä sille luu joskus, se ei nalkuta.

Ihan hyvä neuvo.

Kiitos vaan! Haluaako koira vielä ehkä puolet ruoista, mitä työpaikan ruokalasta saan? Kenkiä piikitteli. Katsoi Jarkkoon: Olisit edes ärähtänyt. Vaarallinen otus!

Tulokas näki, miten Jarkko taas saattoi hänet bussiin kuin kisan voittaja, ja haukkui vielä perään.

Bussin ikkunassa Arto Laaksonen, sillä nimellä ihmiset hänet tunsivat, kiroili yhä.

Ja seuraavaa kohtaamista ei voinut välttää. Arto Laaksonen oli juuri nimitetty tehtaan tuotantopäälliköksi.

Kaikki oli uutta. Nyt vielä epäonniset kohtaamiset tämän erikoisen koiran kanssa pysäkillä… Eikä autokaan toiminut, se oli huollossa. Joka aamu tulikuuma haukku piti seuraa pysäkillä. Miksi juuri tämä rääsyinen olento oli takertunut häneen?

Siitä alkoi kauna. Jarkko inhosi juuri Arto Laaksosta, ei muita ihmisia. Vain hänet hän haukkui palavasti joka päivä.

Päätti kuunnella vahtimestaria (ei jaksanut enää muiden virnuiluja)! Arto osti lihapullan eväslounaansa yhteydessä.

Syö nyt, hän rapautti lihapullan maahan ja katsoi vaativasti koiraa.

Jarkko oli valmis haukkumaan kenkää taas, mutta lihapullan tuoksu oli liian houkutteleva…

Lihapulla katosi niin nopeasti, ettei sitä ehtinyt nähdä. Vain pölyinen asfaltti jäi sitä ihastelemaan. Koira lipaisi suupieliään ja katsoi miestä odottavasti.

Katsos sitä! Joko jäi nälkä? No, ei auta. Minulla ei ole vaimoa tekemässä lihapullia, enkä osaa laittaa itsekään. Ruokalasta niitä vieminen johan tuo naamas halkeaa, jos rupean kantaamaan joka päivä!

*****

Seuraavana aamuna Arto kummasteli.

No, alkaa tuntua siltä että Jarkko ei enää vihaa sinua! Lempi, pyöreäposkinen sihteeri, hihitti.

Joo, Lempi, taitaa arvostaa jo, Arto totesi ja kurkisti salaa koiran suuntaan.

Tästä päivästä lähtien Jarkko tottui herkkupaloihin lihapulla ilmestyi joka aamu.

Ehkä kaikki ihmiset eivät olleetkaan aivan hölmöjä, kuten koira oli kuvitellut. Kenties ihmiset olivat erilaisia kuin varikset, jotka kinastelivat kuin päätön lauma kannenpalanreunasta.

Syksy vaihtui kylmempään. Talvi hiipi pehmeästi kohti, ja eräänä aamuna keltainen pysäkki oli lumen peitossa. Ensilumen mukana tuuli toi jäätävää vilua pelloilta.

Arto toi taas lihapullan ja muuta syötävää.

Tärisevä koira haisteli ruokaa. Niin nopeasti se upposi, ettei siitä jäänyt jälkeäkään. Koira nuolaisi taas suupieliään ja katseli miestä.

Nyt se tulee bussi, Arto, Lempi veti miestä hihasta, mutta tämä vain huitoi kättään.

Hmpf! Arto totesi ärtyneenä ja kääntyi kohti tehdasta.

Vähän ajan kuluttua mustakäsineinen käsi silitti varovasti Jarkkoa. Koira katsoi ylös.

Paleltaako, vaeltaja? Et ole enää niin hurja tänään. Tule tänne, laitoin pahvin siinä on lämpimämpi. Tässä sinulle vielä lihapulla…

*****

Lauantaina Arto oli kotona. Etupihan penkit hautautuivat lumeen. Kova tuuli vei lumihiutaleita ilmassa.

Arto paistoi itselleen munakkaan makkaralla. Söi, otti lapion, ja alkoi puhdistaa pihaa. Ajatukset olivat jo jossain muualla…

Arto pysähtyi ja katseli ilmassa pyörteileviä hiutaleita. Jutteli itsekseen, viskasi lapion ja juoksi ulos pihasta…

Pysäkillä ei ollut ketään. Jarkko tiesi että joskus oli sellaisia päiviä, jolloin ihmiset eivät juuri liikkuneet. Bussi kuitenkin avaa ovensa, vaikka ulos tulee vain muutama matkustaja.

Sellaisina päivinä koiran maha kurisi erityisen kovaa. Opiskelijatyttöjäkään ei näkynyt…

Jarkko nousi ylös. Tiesi, että hänen pitäisi juosta vielä kauas ennen kuin pääsisi tutun kaupan ja kerrostalojen läheisyyteen, josta voisi löytää välipalan, jos pysäkillä ei ruokaa löytynyt.

Juuri kun hän oli lähtemässä pesästään, pysähdyttiin bussi nenän eteen.

Mihis menet, aiotko kadota tuiskuun?

Arto kaivoi esiin paketillisen makkaroita. Koira hotki ne kuin ne olisivat hetken kuluttua haihtuneet taivaan tuuliin.

Lihapullia ei ole, ruokalakin kiinni tässä nämä makkarat… Arto selitteli. Mutta vielä yksi juttu…

Pysäkille ilmestyi suuri laatikko, sisällä vanha, pesty viltti.

Eipä muuta tullut mieleen. Käy sisään, onpa lämpimämpi…

Äkkiä lumimyräkkä ja kylmä tuuli unohtuivat Jarkolle. Sisällä levisi outo, lämmin tunne. Eipä sellaista kukaan ollut aiemmin tuonut…

*****

Jo monta päivää Jarkko on taas kieltäytynyt Lempin tarjoamasta ruoasta.

Voi hyvänen aika, nämä ovat juuri niitä samoja lihapullia, mitä Arto sinulle toi. Ei se nyt hetkeen tule kipeänä makaa kotona… Ei kannata odottaa, Lempi levittelee käsiään.

Jarkko vetää häntänsä piiloon ja katsoo naista surullisena.

Hän pomppii ylös joka kerta, kun bussi avaa ovensa, tai kun tehdasportilta tulee joku ulos. Mutta ei hänen ihmistään ei näy.

Jarkko käpertyy peittonsa päälle pahvilaatikkoon. Varikset tappelevat leipäpalasta pysäkin takana jokainen haluaisi viedä sen omiin kätköihinsä.

Jarkko katsoo niitä alakuloisena. Hau! Typerät linnut! Hänelläkin on salaisuus reikä pysäkin alla, aivan roskiksen takana.

Jarkko loikkaa laatikostaan ja suuntaa koloon. Hän ei ole niin kuin nuo huutavat varikset, jotka aina unohtavat kätkemänsä aarteet. Onhan tässä kenkä. Totta kai, hän muistaa. Sitä hän joskus vihasi. Nyt…

Mikä tunne häntä riipii? Jarkko kaivaa kengän esiin. Missä on Arto? Jarkko kuulee vierestä, miten muutkin puhuvat hänen ihmisestään hänen omasta ihmisestään…

Onko hän enää koira, jos kerran on saanut ihmisen, ja hups vaan menettänyt hänet?

Jarkko murahtaa variksille. Jotain hänen sisällään herää. Tämä saa riittää! Ei kiinnosta enää!

Arto! Arto!

Jarkko höristää korviaan ja katsoo toiveikkaasti naista, jolla on puhelin kädessään.

Huonosti kuuluu… Menen nyt bussiin, toin kansiosi allekirjoitettavaksi…

Lempi istahtaa penkille, eikä huomaa, kun oranssi häntä livahtaa hänen perässään bussiin kuin varjo…

*****

Koira seisoi Nadjan kanssa, kun nainen toisti muutaman kerran hänen ihmishenkilönsä nimeä.

Lempi, kietoen huivia tiukemmin kaulaan, hypähti ulos bussista. Jarkko perässä, tiukasti musta kenkä hampaissaan.

Jarkon mieli oli kummallisen kepeä. Miten hän oli voinut ajatella, että valkoinen peitto olisi kylmä ja ilkeä? Oi, miten iloisesti se narisee Lempin jalkojen alla.

Lempi painaa ovikelloa. Kohta portilta kuuluu tuttu ääni. Jarkko haukkuu innoissaan. Lempi horjahtaa yllätyksestä ja liukastuu. Kansio napsahtaa hankeen…

Arto, auttaisitko ensin ylös, etkä vain halaa koiraa!

Arton silmissä oli sumea katse. Oliko siinä kyyneliä?

Sinä tulit minulle? Sinä tulit minulle asti? Ja tuotkin vielä tällaisen tuliaisen… hän toisti ja rutisti koiraa toisella kädellä, kenkää toisella.

Lempi pääsi ylös ja sai teetä.

Yhtä en käsitä, Arto, Lempi totesi, koiraa katsellen, mikset aiemmin ottanut sitä kotiisi? Onhan sinulla pihaa ja talo, tilaa vaikka mille…

Pelkäsin, Arto huokaisi, kauan olin yksin. Koirasta on aina huolta, vastuuta. Se on jo pientä perhettä… Nyt en enää päästä sitä pois. Kunhan paranen, opettelen lihapullia paistamaan…

Eli joskus pitää vaan valloittaa koti, Lempi naurahti ja pyöräytti päätään. Hyvä, että Jarkko tuli lopulta itse.

Lempi kätki hymynsä juoden lisää teetä.

Tänä päivänä ymmärsin: jopa koiralle ja miehelle voi elämä yllättäen tuoda uuden ystävän, kun vain uskaltaa antaa uuden mahdollisuuden.

Rate article
vsematerialy
Älä laske variksia, Jack! Useana päivänä Jack on kieltäytynyt ruoasta, jota hänelle toi Liisa: — No mutta rakas, nämä ovat juuri niitä samoja lihapullia, joita Timo-pekka sinulle osti. Hän ei nyt hetkeen tule… Älä odota, — Liisa levitti käsiään… Omituinen näky… Pitkällä keltaisella bussipysäkillä kaikki tehtaalaiset olivat kerääntyneet yhteen laitaan. Toinen puoli pysäkkiä oli tyhjä – ellei lasketa ruosteisenpunertavaa, takkuista koiraa, joka makasi leveästi penkin edessä… Jack täytti pian neljä vuotta, ja elämän hän tunsi yhtä hyvin kuin omat neljä tassuaan. Päivänsä Jack vietti lähes aina pysäkillä opiskelija-asuntolan vieressä. Takana oli tehdas, ja sen takana taas pelto. Ei mitään uutta – Jack oli nähnyt nekin ennenkin. Miten Jack sai nimensä, punainen koira ei enää muistanut. Niin häntä kutsuivat muutamat nuoret naiset asuntolasta. He ruokkivat häntä säälien koiraparan kovaa elämää. Useimmat ihmiset kuitenkin kiersivät Jackin kaukaa. Jack ei katsonut surullisesti, ei heiluttanut ystävällisesti häntäänsä… Sellainen Jack oli: kolmivuotias mutta kuin kiukkuinen vanha ukko, joka ei ollut tyytyväinen mihinkään. Useimmat ihmiset Jackin mielestä ansaitsivat lähinnä murinaa – kahta ruokkinutta asuntolanaista hän sentään armosta ei laskenut enemmistöön. Jack ei pitänyt ihmisistä eikä variksista, ja katsoi inhoten myös lätäköissä kylpeviä varpusia. Aika, jolloin oli vain pentu ja uskoi sokeasti, että jokainen lähestyvä ihminen tuli rapsuttamaan, oli mennyt – ja niin kävi Jackillekin. Hänen koiramaisessa arvioinnissaan ihmiset ja varikset pitivät samanlaisia rasittavia ääniä. Kun pysäkillä alkoi riita tai töniminen, Jack häädettiin syrjään jaloista. Miksi edes yrittää pitää niistä? Variksilla taas oli tapana varastaa ne harvat herkut, joita Jackille tuotiin asuntolasta. Jack hyökkäsi siivekkäitä kohti, jotka lehahtivat pakoon, neuvottelivat hieman ja palasivat – eivätkä aikoneet luovuttaa helposti. Niin päivä kului: välillä riidellen varisten kanssa, laskeskellen niiden lukua – montako vielä oli kokonaisena paikalla – ja välillä räksyttäen ihmisille… Keltaisella pysäkillä elämä oli kuitenkin kohtuullista; ei mikään linna, mutta tuulen ja sateenkin suojaksi löytyi aina paikka. Varjokin löytyi helteillä. Aina siellä vain oli liikaa ihmisiä… — Mikäs ukko siihen on parkkeerannut! Antaisitko meidän penkille, — ärähti joku ohikulkija, kengänkärki hipoi Jackin tassuja. Jack avasi silmänsä. Kengänkärki oli jo astumassa hänen ylitseen, mutta pysäkin isäntä oli toista mieltä: ”Tappelemaan vai? No, katsotaanpa!” Jack pomppasi pystyyn. Kengänkärki yritti pelastautua, mutta samassa pysäkkibussi jo saapui. Jack ei sietänyt katsoa, kun ihmiset hyppäsivät busseihinsa – monelta kiusaajalta pääsi näin karkuun. Kenkä jäi pysäkille – yksin ja elottomana. ”Sepä sulle oikein!” ajatteli Jack tyytyväisenä voittoonsa. Hän makusteli saalistaan hieman, pureskeli kenkää joka puolelta, ja kantoi sen ylpeänä roskiksen taakse. — Sanni, älä mene tuon hullun koiran luo, — vaaleahiuksinen nainen kiskaisi ystävänsä kauemmas. — Hurja koira, eihän sille kukaan mitään mahda, — myötäili tupakoiva mies. Tupakan tumpista yksi lensi ohi roskiksen ja oli pudota Jackin päälle. Koiran piti taas haukahdella. Mies kirosi ja meni pysäkin toiseen laitaan… ***** Seuraavana päivänä Jack kohtasi taas kengän omistajan. Hänellä oli mukanaan toinen mies. — Tuossa! — kengän omistaja osoitti Jackia vihaisena ja pysytteli mahdollisimman kaukana. — Tuossa on se agressiivinen koira! Tehkää tälle jotain! — Mitä? — toinen mies kohautti olkiaan. — Ette ole ainoa valittaja, mutta meidän kaupungissa ei ole eläinten kiinniottopalvelua. ”Kenkä” laski kätensä, mutta hermoili ja höpisi kuin harakka. Jack seurasi tarkkaavaisena. Myös toinen mies ryhtyi sanaharkkaan. Jack tuijotti heitä tyytyväisenä – näytelmä oli parempaa kuin varisten taistelu pähkinästä. Kenkämiehen mielestä Jack jopa virnisti itsetyytyväisesti. Tai ehkä se oli harhaa – eihän tuollaista sentään tapahdu? — Minä vartioin opiskelija-asuntolaa, en pysäkkiä! — vartija harppoi omaan koppiinsa. Sitten pysähtyi ja kääntyi: — Heittäkää sille välillä luu, niin ei se teitä häädä! Tuskin arvasi auttavansa parhaalla neuvollaan. — Jaa kiitos vaan! Varmaan pitäisikö vielä lihapullatkin kantaa lautasella, — virnuili kengän omistaja. Katsoi Jackia: — Ja sinä siinä, mikset haukkunutkaan? Pelkäsitkö vai? Jopas on peto! ”Peto” kuin ymmärtäen epäkohteliaan sävyn, auttoikin miestä bussiin niin rivakasti kuin rallikuski. Jack haukkui bussille, ja Timon (niin kyläläiset kutsuivat kenkämiestä) punakka naama pysyi kiukkuisena sumuisen ikkunan takaa… Jack ja Timo kohtasivat pian taas – Timo saanut uuden työn, auto rikki, ja pysäkin riekale kohta kävi tutuksi. Päätettyään kokeilla vartijan neuvoa (kyllä oli jo tarpeeksi saanut tehtaanväen irvailusta), Timo-pekka osti ruokalan lihapullan. — Syö pois, — kilautti hän herkun maahan ja jäi tuijottamaan Jackia. Jack oli jo valmistautunut haukkumaan kengän kunnolla bussiin, mutta lihapullan tuoksu houkutti – sinne katosi pulla hetkessä. Jack nuolaisi huuliaan ja katsoi miestä kysyvästi. — Oho! Eikö yhdestä pullasta riittänyt? No vain koiran naama ratkea, jos joka päivä lihapullan sulle roudaan! ***** Aamulla Timo-pekka ihmetteli: — Mitä ihmettä, Jack ei enää hauku sinua, Timo-pekka! – nauroi pyöreäposkinen sihteeri Liisa. — Kyllä, Liisa, taisi alkaa arvostaa, — vastasi Timo-pekka ja vilkaisi Jackia yllättyneenä. Siitä lähtien Jack totuttautui siihen, että joka aamu pysäkille ilmestyi lihapulla, kun Timo-pekka tuli. Ehkä kaikki ihmiset eivät olleetkaan niin typeriä? Ehkä ne olivatkin enemmän kuin varikset, jotka alati kiistelivät jostain kiiltävästä kannesta? Pikku hiljaa sää kylmeni. Eräänä aamuna keltainen pysäkki oli valkoisen lumen peitossa, pellolta puhalsi hyinen tuuli. Timo-pekka tarjoili Jackille pullat edelleen. Koko koira tärisi, mutta lihapulla katosi taas niin nopeasti kuin mitään ei olisikaan. Timo-pekka katseli tärisevän Jackin kylkiä. — Bussi, Timo-pekka, — Liisa veti miestä hihasta, mutta Timo vain huitaisi. — No, — tokaisi Timo-pekka ja kääntyi takaisin portille. Vähän myöhemmin mustaan nahkahanskaan verhottu käsi silitti varovasti Jackia. Koiran katse kohtasi miehen. — Noo, palelitko broidi? Et ole enää mikään tappelija… Laitetaanpa pahvilaatikko tähän, ehkä vähän lämpimämpi… Saat vielä pullan… ***** Lauantaina Timo-pekka oli kotona. Pihan kukkapenkit olivat hävinneet paksun lumen alle, kylmä tuuli pöllytti hiutaleita ympäriinsä. Timo paistoi aamiaismakkarat, söi vähän ja meni lapioimaan tietä auki. Miehen mieli oli muualla, kun hän katseli lumihiutaleiden valssia. Lopulta hän laski lapiosta ja kiirehti ulos… Pysäkillä ei ollut ketään. Jack tiesi, että joskus oli näitä päiviä – bussi kuitenkin pysähtyi, mutta ulos tuli tuskin kukaan. Nälkä kurni vatsassa pahemmin kuin koskaan. Naiset asuntolasta puuttuivat tänään. Jack nousi ja tiesi, että pitkän matkan päähän kaupan ja talojen luo pitäisi suunnata ruokaa saadakseen. Juuri kun Jack oli aikeissa lähteä, pysäkille pysähtyi taas bussi. — Mihinkäs matka? Aiotko kadota pyryyn? Timo-pekka laski monta pakettia nakkeja Jackin eteen, ja koira hotki kuin viimeistä päivää. — Lihapullia ei nyt saanut – ruokala kiinni… Mutta katos nyt tätä… Pysäkille ilmestyi suuri laatikko, jonka sisällä oli vanha haalari. — En muuta keksinyt. Mene sinne, siellä on vähän parempi olla… Jackille lumi ja tuuli lakkasivat olemasta – sisälle syttyi lämmin tunne. Jack ajatteli vain: eipä kukaan ennen ole tuonut minulle tällaista… ***** Moneen päivään Jack ei taas syönyt Liisan tarjoiluja. — Mikä nyt on, rakas. Nämä ovat juuri niitä lihapullia, joita Timo-pekka sulle osti. Hän ei nyt tule, sairastui pahasti… Älä jää odottamaan, — Liisa levitti käsiään. Jack painoi korvat alas ja katsoi. Hän ponkaisi aina, kun bussi pysähtyi tai tehtaan ovesta tuli väkeä. Mutta ei, oikeaa miestä ei näkynyt… Jack painautui peitolleen. Varikset riitelivät leivänpalasta pysäkin takana. Jack katsoi haikeana niitä. Hau! Omituisia lintuja! Hänelläkin oli oma salapaikka – kuoppa pysäkin takana, juuri roskiksen luona. Jack juoksi katsomaan koloa. Hän ei ollut typerä varis, joka unohti aarteet. Ja siinähän se, kenkä! Hän muisti kyllä. Mitä tunne tämä oli, joka teki sisällä kipeää? Hän nosti kengän esille. Missä Timo-pekka? Sillä oli jopa oma lempinimi ”hänen ihmisensä”… Mutta oliko se ystävä? Oliko Jack oikea koira, jos sille kerran oli tullut oma ihminen – ja sitten hän onnistui menettämään? Jack ärisi variksille. Sisällä heräsi jotain. Nyt riittää! — Timo-pekka! Timo-pekka! Jack nosti korvansa, kun nuori nainen puhui puhelimessa. — Huonosti kuuluu… Odotas, nousen bussiin. Sain teille mukaan nipun papereita allekirjoitettavaksi… Liisa istahti bussiin. Jack seurasi kuin varjo – kenkä tiukasti hampaissa… ***** Jack katsoi tyttöä, joka toisteli miehen lempinimeä varmana. Liisa hautautui kaulahuiviin ja hyppäsi ulos. Jack perässä, kenkä tiukasti suussa. Jackilla oli ensimmäistä kertaa hyvä mieli. Miten lumi olikaan ennen ollut ikävää – nyt se narisi iloisesti Liisan saappaissa! Liisa soitti kelloa. Portilla kuului tuttu ääni. Jack haukkui. Liisa, joka ei ollut huomannut koko matkaa karvaista seuraajaa, säikähti ja liukastui. Paperinippu tömähti lumeen… — Timo-pekka, ehkä autat minut ensin ylös, etkä vaan halaile koiraa? Timo-pekka katsoi kuin sumun läpi. Mistä nämä kyyneleet? — Tulitko minulle? Sä tulit minulle! Ja tuotkin lahjan, vai — hän soitti, rutisti koiraa ja kenkää. Liisa pääsi ylös ja sai teetä. — En vaan ymmärrä, Timo-pekka, — Liisa katseli keittiössä pyörivää koiraa, — miksi et aiemmin vienyt sitä kotiin? Omakotitalo, tilaa vaikka millä mitalla… — Pelkäsin, — huokaisi Timo-pekka, — olin pitkään yksin, ymmärräthän. Koira on huolta, vastuuta. Se on kuin pieni perhe… Nyt en enää päästä sitä pois. Kunhan tokenen, opettelen lihapullia paistamaan… — Ehkä teidät täytyy valloittaa! — Liisa nauroi päätään pudistellen. — Mutta Jackpa otti nyt itse ohjat. Ja Liisa kätki hymyn teekuppiinsa…