Päiväkirjani, 10. tammikuuta
Olen aina ollut yksinhuoltajaisä, ja elämäni tärkein tehtävä on ollut kasvattaa Aini, rakas tyttäreni, kunnolliseksi ihmiseksi. Olen tehnyt töitä Rauman satamassa aamusta iltaan, jotta hänellä olisi kaikki tarvittava en koskaan säästänyt penniäkään kun kyse oli hänen hyvinvoinnistaan. Silti, tiedän ettei Ainin lapsuus ollut helppo; menetimme hänen äitinsä nuorena, mikä jätti syvän surun molempiin.
Aini joutui usein kantamaan ulkopuolisuuden taakkaa. Naapuruston lapset kiusasivat häntä joskus, ja muistan useita iltoja, jolloin hän itki huoneessaan. Yritin aina lohduttaa, sanoen että elämä kulkee omia, arvaamattomia polkujaan. Rakkaudella hänet kannattelin, erityisesti niinä vaikeina hetkinä. Ehkä suurin ilo oli nähdä, kuinka pieni ele, halaus tai lämmin sana riitti piristämään hänen päiväänsä.
Ainin suosikkijuhla oli aina uudenvuodenaatto. Siellä meidän kylän alakoulu järjesti naamiaiset, joissa lapset saivat pukeutua hienoihin tamineisiin, ja jokainen sai jopa pienen lahjan. Rahattomuus seurasi minua vuodesta toiseen, mutta yritin järjestää aina jotain erityistä tuolle illalle. Kerran säästin huolellisesti euroja ja ostin Ainille upean sinisen juhlamekon, jonka vuoksi hänestä tuli juhlien tähti; kaikki hänen ystävänsä ihailivat mekkoa ja Aini oli hetken maailman onnellisin. Hänen kiitoksensa, ne äärettömät halaukset, merkitsivät minulle enemmän kuin mikään.
Aini kasvoi, ja suoritettuaan lukion hän muutti Helsinkiin opiskellakseen yliopistossa hän oli aina ollut lahjakas ja määrätietoinen. Kaupungin elämä muutti häntä. Hän sai makua rahan arvoon ja alkoi seurustella miesten kanssa, jotka tarjosivat kallista elämäntyyliä ja illallisia hienoissa ravintoloissa. Tämä vieraannutti hänet kodin perinteistä.
Kun sitten kuulin Ainin odottavan lasta ja valmistautuvan avioitumiseen, iloitsin hänen puolestaan. Sulhanen oli vauras, ja tiesin, että Aini koki olevansa turvassa. Mutta yllätys oli suuri en saanut kutsua häiden juhlaan; sen sijaan Aini lähetti viestin, jossa pyysi minua olemaan tulematta, koska juhlat olisivat vain rikkaita varten, eikä hän halunnut minun tuntevan olevani ulkopuolinen.
Koko illan istuin kotona, sisälläni kipeä pettymys. Olinko tuhlannut vuodet turhaan ansaitsinko todella tällaisen kohtelun? Pohdin pitkään, mutta sydän ei antanut periksi. Lähdin junalla Helsinkiin.
Kun vieraiden tervehdysvuoro koitti, Astelin Ainille, ojensin pienen kukkakimpun ja suukotin hänen poskeaan. Sanoin toivovani hänelle onnea, ja käännyin sitten pois ja poistuin. Näin silmäkulmasta kuinka Aini jähmettyi selvästi häpeissään, tiedostaen oman ajattelemattomuutensa. Hän sai juosta perääni juhlasalista, kyynelissä pyytäen anteeksi ja luvaten ettei enää koskaan unohtaisi, mikä on oikeasti tärkeää.
Ehkä jonain päivänä Aini ymmärtää, että rakkaus ei mitata rahassa, vaan niissä hetkissä, jolloin olemme läsnä toisillemme.
