Ajan paraikaa pitkin talvista maantietä, joka kulkee halki lumisten kuusimetsien jossain päin Pohjois-Pohjanmaata. Tie on tuttu: olen ajanut täällä kymmeniä kertoja. Autoja on tällä kertaa vähän liikkeellä, joten laitan radiosta J. Karjalaisen soimaan ja annan ajatusteni vaeltaa.
Yhtäkkiä edessä syttyy jarruvalot kirkkaana. Edessäni oleva auto pysähtyy kuin seinään. Painan jarrun pohjaan vaistomaisesti ja vältyn törmäykseltä vaivoin. Sydän jysähtää rinnassa.
Mitä ihmettä mutisen ja nostan katseeni.
Nähdessäni syyn pysähdykseen jähmetyn. Tien poikki astelee susilauma. Ei yksi, ei kaksi kokonainen lauma. Ne astuvat esiin metsästä rauhallisesti, kuin niillä ei olisi kiire minnekään, harmaat varjot valkoisella hangella. Silmät hohtavat auton valojen heijastaessa.
Jään paikoilleni. Sudet etenevät suoraan autojen suuntaan.
Yksi susista pysähtyy juuri tuulilasini eteen ja tuijottaa suoraan minua. Tuntuu kuin se näkisi suoraan sisimpääni. En saa katsetta irti, vaan tuijotamme toisiamme muutaman sekunnin, joka tuntuu ikuisuudelta.
Yritän peruuttaa, mutta taustapeilissä näkyy jotain vielä pahempaa. Niitä on joka puolella takana, sivuilla, puiden lomassa. Autoni on saarroksissa.
Hengitykseni kiihtyy, kädet tärisevät ratin ympärillä, sormet puristuvat kalpeiksi. Yhtäkkiä yksi susista syöksähtää liikkeelle ja hyppää kapealle konepellilleni.
Tömäys kaikuu autossa, kun susi liukuu peltipinnan yli, kynnet rahisevat metallia vasten. Se murisee matalasti tuulilasiin painaen, ääni saa veren jäätymään suonissa.
Huuskaisen.
Ajan pitkin talvista maantietä lumimetsän laitaa, kun susilauma yhtäkkiä tukkii tien; yksi niistä loikkaa suoraan konepellilleni ja juuri, kun olen varma, etten selviä tästä, tapahtuu jotakin täysin odottamatonta
Olen vakuuttunut, että seuraavaksi lasi pirstoutuu ja lauma tunkeutuu sisään pelon turruttamana ajattelen vain: “Tästä ei voi selvitä.”
Mutta silloin tapahtuu jotakin täysin odottamatonta.
Sitä ennen metsästä kaikuu syvä, matala ääni. Ei ulvontaa, ei haukahdusta vaan käsky.
Ääni tuntuu värähtelevän jopa auton pellin läpi. Konepellillä seisova susi jähmettyy, sen korvat höristyvät. Se kääntää päänsä kohti metsää, jonne ilmestyy hitaasti muita suurempi susi.
Se astuu esiin tyynesti ja päättäväisenä, liikkeessä on vain hillittyä voimaa ja varmuutta. Se pysähtyy keskelle tietä ja katsoo laumaa vain lyhyt katse, mutta kaikki muuttuu.
Susi konepellillä hypähtää alas ei enää hurjuutta, ei vihaa. Muut seuraavat esimerkkiä ja vetäytyvät toinen toisensa jälkeen. Johtajasusi päästää matalan murahduksen uudestaan.
Ymmärrän: tämä ei ollut hyökkäys. Tämä oli käsky.
Ajan pitkin talvista metsätietä, kun susilauma yllättäen tukkii ajoreitin; yksi hyppää konepellille ja kun odotan pahinta, tapahtuu jotain käsittämätöntä
On kuin johtaja sanoisi: “Ei saa. Ihmiset eivät ole saalista. Autot eivät ole vihollisia.” Koko lauma tottelee empimättä.
Sudet kääntyvät ja palaavat metsän suojaan, vain hiljaista kurinalaisuutta voi aistia. Viimeisenä katoaa johtaja.
Juuri ennen kuin se häviää kuusien varjoihin, se pysähtyy hetkeksi ja katsoo suoraan silmiini. Niissä ei ole vihaa. Vain syvä rauhallisuus ja jotain muuta kuin se tietäisi tarkkaan, mitä tekee.
Ja sitten se katoaa pimeään. Tie hiljenee.
Istun hetken paikallani liikkumatta, kädet yhä täristen. Ymmärrän, että ilman tuota yhtä sutta kaikki olisi voinut päättyä toisin.
