Minun äitini ja isäni
Äitini oli kaunis nainen. Käytän mennyttä aikamuotoa, sillä hän menehtyi puoli vuotta sitten, vain kaksi viikkoa sen jälkeen kun isäni kuoli. Vaikka molemmat olivat jo reilusti yli kahdeksankymmentä, tuntuu silti siltä, että heidän elämänsä jäi liian lyhyeksi. Sillä hehän olivat minun äitini ja isäni.
Niin. Äiti oli siis oikeasti kaunotar. Näin sen itsekin, vaikka olen poika, mutta kuitenkin myös mies. Ja isä muistutti minua siitä lakkaamatta läpi elämäni. Jopa silloinkin kun äiti suuttui minulle huonoista koulunumeroista tai muista kommelluksista, hän tuli huoneeseeni, huokaisi raskaasti, istui viereeni ja painoi kätensä polvien väliin kuten minäkin, huokaisi uudestaan ja jäi hiljaa viereeni. Lopuksi hän päätti hiljaisen hetkemme näin:
Älä suutu meidän äidille… No, huusi vähän, torui, mutta eihän me olla mitään nykyajan kultapoikia mekään. Ja äiti on kuitenkin… tyttö. Me tarvitaan häntä, niin kuin ilmaa. Kävisit pyytämässä häneltä anteeksi.
Ja minä, minä! Täytin rintani ilmalla ja olin valmis huutamaan, silmäni välkkyivät isään päin. Mutta isä ennakoi tunnetilani, ojensi kätensä eteenpäin, kämmen minuun päin, aivan kuin vaientaisi minut, ja sanoi hillitysti mutta jämäkästi:
Äläkä vain sano mitään pahaa minun vaimostani!..
Ja minä laannuin, enkä uskaltanut. Koska rakastin isää. Ja rakastin äitiäkin. Todella paljon.
Ehkä se johtui siitä, että tiesin miten heistä tuli pari. Isä kertoi minulle, salaa äidiltä. Ja äiti omana salaisuutenaan vain isältä.
Äiti opiskeli tuolloin Helsingin yliopistossa ensimmäistä vuottaan. Hän oli menossa naimisiin jonkun Erkki-nimisen kanssa. Eräänä päivänä Erkki tuli tapaamaan äitiä, mutta toi mukanaan ystävänsä Matti, joka oli juuri muuttanut Helsinkiin eikä keksinyt mitä siellä illalla tekisi yksinään. Niinpä Erkki ehdotti, että he menisivät yhdessä tapaamaan Erkin tyttöystävää eli tulevaa morsianta.
Erkki esitteli Matin (josta tuli myöhemmin isäni) vielä silloiselle tulevalle äidilleni. He kolmestaan viettivät koko illan yhdessä. Kävelivät Töölönlahden rannalla, ja jotta heidän ei tarvinnut ostaa lippuja, kiipesivät Kallion kesäteatterin katolle katsomaan jotain uskomattoman hauskaa elokuvaa. Katolle kiipeäminen oli isän idea (sellaista Erkki ei olisi koskaan keksinyt!). Isä vetäisi äidin katolle, koska hän oli jo silloin voimakas ja hartiat leveät aivan toista kuin tuo Erkki, jota en ole koskaan nähnyt mutta kuvittelen laiheliiniksi.
Erkki vitsaili koko illan, lausui runoja ja suunnitteli jo heidän elämäänsä yhdessä, sitten kun yliopisto on suoritettu. Isä taas oli vaiti, kuunteli ja hengitti raskaasti (äiti kertoi niin). Kun illan päätteeksi oli aika hyvästellä, isä tarttui äidin pieneen lämpimään käteen omien suurten ja lämpöisten käsiensä väliin ja sanoi:
Aino! Ei tämä Erkki sinulle sovi. Mene naimisiin kanssani.
Äiti säikähti ja kysyi yllättyneenä:
Milloin?..
Isä oli täysin tosissaan ja sanoi heti:
Huomenna…
Ja lyödäkseen vielä viimeisen niitin, lisäsi:
Me saadaan poika. Ja rakastetaan häntä yli kaiken. Ja siitä me rakastetaan toisiamme vielä enemmän. Annetaan hänelle nimeksi Kalevi, kuten vanha suomalainen sankari…
No olkoon, äiti sanoi, ja he menivät naimisiin.
Erkki oli häissä sulhaspoikana.
Sen jälkeen äiti ja isä valmistuivat ja muuttivat yhdessä Sodankylään, sillä heidän tutkintotodistuksissaan luki molemmilla “geologi-geodeetti”. Siellä, Lapin tuntureilla, he saivat ensimmäisen oman asuntonsa, jonka kaivoksen esimies määräsi remontoitavaksi nuorille odotetuille asiantuntijoille varastosta, joka oli ennen ollut täynnä rojua paikkakunnan kerholla.
Ajan mittaan syntyi odotettu Kalevi se olen minä. Ja he rakastivat minua niin paljon, kuin olivat aikanaan toisilleen luvanneet.
Isä pyysi tallilta vanhan tamman nimeltä Aleksandra, jotta hän voi tulla hakemaan äidin ja minut laitokselta kotiin.
Kun me kolmistaan saavuimme varaston eteen (isä kertoi tämän), huomasimme, että ovenpielessä seisoi Erkki, sylissään sinkkinen kylpyamme vauvaa varten. Hän oli saanut sen jonkun tutun kautta. Ja tuosta kylpyvadista tuli ensimmäinen sänkyni ja pesupaikkani. Äiti pehmusti sen suurella höyhenpeitolla, jonka oli saanut äidiltään myötäjäislahjaksi, ja peitti päällisen lakanalla. Siinä minä lekottelin. Kun tuli aika kylvettää, peitto nostettiin sängylle ja minä kävin vedessä. Isä kiirehti töistä kotiin ehtimään kylpyhetkeen ette kai arvaa, sanonko “punaisen hevosen”? En pojan ettei hetki menisi ohi ilman häntä. Hän tuki päätäni (äiti kertoi), ja äiti pesi “ruhtinaallisen” poikansa kehon.
No, myönnetään: ruhtinasta minusta ei tullut, mutta geologi, kuten vanhemmistakin, taisin kuitenkin tulla oikein kelpo sellainen.
Erikoista on, että vaimonikin on geologi. Tapasimme töissä, valmistumisen jälkeen. Äiti ihastui heti Marjaanani. Isä myös, omalla tavallaan. Kun vanhemmat kyläilivät tai kun me mentiin heille, ja isän kanssa mentiin parvekkeelle tupakalle, hän sanoi:
Niin juu Tiedätkö, tuntuu että minulle kävi elämässä tuuri kahdesti: ekalla kerralla kun tapasin äitisi, toisella kun sinä menit naimisiin Marjanan kanssa. Pidä hänestä kiinni hän on kuitenkin, kuten äitisi tyttö.
Isä kuoli yllättäen yöllä. Äiti tajusi heti, ettei isää enää ollut, ja heräsi
Hänen jälkeensä äiti vanheni nopeasti ja alkoi unohtaa asioita. Hän esimerkiksi unohti, ettei isää enää ollut. Ja vaikka muutimme hänet asumaan meille, hän istui ikkunan vieressä ja odotti isää töistä kotiin. Ja viimeiseen päiväänsä asti hän teki meille niitä kuuluisia silakkapihvejä, “niin kuin Matikainen rakastaa”Sain ensimmäistä kertaa elämässäni valmistaa silakkapihvit itse, niin kuin äiti teki tai ainakin yritin muistella, miten hän maustoi, miten asetteli sipulit, missä vaiheessa voin lisäsi pannulle. Marjana istui pöydän ääressä, ja poikani, pieni sankarini, nuuhki ilmassa leijuvaa tuoksua.
Kun nostin ensimmäisen pannulla ruskettuneen pihvin lautaselle, iski lämmin, kipeä tunne rintaan kuin laittaisin paikoilleen viimeisen palasen palapelistä, jota olin rakentanut lapsuudesta asti. Maistoin pienen palan. Suola oli oikeassa kohdassa, maku tuttu ja vieras yhtä aikaa. Katselin pöytämme ympärillä olevia kasvoja, niin omia ja niin ainutlaatuisia, ja tiesin yhtäkkiä, ettei mitään ollut menetetty oli vain muuttunut muodoksi, jollaista en ennen ollut huomannut.
“Kiitos, äiti ja isä”, kuiskasin mielessäni, kun haukkasimme yhdessä suupalan. Olimme yhä täällä, yhä yhdessä. Rakkaus oli kiertänyt kehän, tullut kotiin.
