Viime vuonna äitini teki jotain, mitä en olisi osannut odottaa hän päätti myydä meille vihanneksia omasta puutarhastaan. Hän sanoi, että emme ole käyneet hänen luonaan, emmekä ole auttaneet häntä, joten nyt asiat menevät näin. Kukahan ne vedenkulutukset, kasvihuoneet ja palkatut apulaiset maksoi, jotka möyryivät maata ja auttoivat laatikoiden rakentamisessa ne hän taisi unohtaa nopeasti.
Ostimme hedelmät ja vihannekset muutenkin halvemmalla kaupasta.
Meillä ei koskaan ollut omaa kesämökkiä. Asuimme kaupungissa, ja isä tuskin tiesi, miltä peruna näyttää ennen kuin se on tiskillä. Äiti taas oli maalaistaustainen, ja hänellä oli kyllästymiseen asti kokemusta lapsuutensa puutarhoista, eikä hän enää halunnut sellaista elämää.
Isän eläessä ei tarvinnut viljellä mitään elannon eteen hän tuki perhettä, vaikka tilanne olisi kuinka vaikea. Äiti oli myös töissä, mutta isä hoiti suurimman osan kustannuksista.
Sen jälkeen ei juuri mikään muuttunut. Aikuisena, kun olin itse töissä, pystyin auttamaan äitiäni, ja asuimme yhdessä, joten jaoimme menot. Muutin pois vasta kaksi vuotta sitten, kun menin naimisiin.
Viime vuonna äiti jäi eläkkeelle ja halusi ostaa pienen tontin mökkeineen. Hän kaipasi sitä tunnelmaa, mikä oli lapsuudessa suurenmummon puutarhassa. Äiti nosti tililtään rahaa ja teki kaupat. Minun mielestä mökki ei ollut kovin viihtyisä, mutta äiti tykkäsi, ja sehän oli tärkeintä.
Totta kai minun ja mieheni piti osallistua remontin ja pihan parantelun kustannuksiin. Palkat olivat hyvät, joten siihen oli varaa. Palatsia emme saaneet aikaan, mutta saimme talon kuntoon, veden tontille sekä lasitetun kuistin.
Kieltäydyimme heti lähtemästä työvoimaksi mökille. Ei meitä kiinnostanut maata rapsutella. Viikonloppuna haluamme nukkua pitkään, nähdä ystäviä ja viettää aikaa kahdestaan.
Äitimme ei ollut tästä tyytyväinen ja antoi monta moitetta, mutta ne lopulta unohtuivat, kun seuraava taloudellinen tuki tuli tilille. Niitä tarvittiin kasvihuoneiden rakentamiseen, laatikkopuutarhan perustamiseen, maan kaivamiseen ja pensaiden poistoon. Me maksoimme kaiken; äiti ei joutunut panostamaan muuta kuin aikaa.
Maksimme myös taksikyydit kaupungista mökille, kun ostokset painoivat liikaa junaan tai kävelymatkalle.
Ajoittain äiti kertoi pienviljelystensä saavutuksista, lähetti kuvia värikkäästä pihasta ja kehuja satelemassa. En tuntenut juuri mitään se ei ollut minun juttuni. Tämä jatkui, kunnes äiti lähetti kuvan tuoreista mansikoista.
Ne näyttivät isoilta ja punaisilta minulle tuli heti veden kielelle. Pyysin äitiä laittamaan minulle oman rasian, hakisin töiden jälkeen. Enpä arvannut, että äiti seuraavaksi lähettää kuvan eri kokoisista rasioista ja hintoineen.
Luin viestin monta kertaa en meinannut uskoa, että äiti aikoi myydä mansikoita minulle. Soitin hänelle ja kysyin, ymmärsinkö oikein. Kyllä, se oli äidin tarkoitus.
Mihin luulet ryhtyväsi? Täällä minä huhkin joka marjan eteen, ja te miehesi kanssa ette ole tienneet koko mökistä mitään! Miksi antaisin mitään ilmaiseksi? Joka ei tee mitään, ei saa mitään, äiti perusteli.
Muistutin äitiä, että me olemme maksaneet aika paljon tämän kaiken mahdollistamisesta. Hän loukkaantui, että ylipäätään otin asian esille: Miten sinä kehtaat puhua tuolla tavalla omalle äidillesi?
Päätin, etten osta ruokaa periaatteesta äidiltäni. Saakoon myytyä muille. Me haemme mieheni kanssa vihannekset torilta tai kaupasta, se on helppoa nyt. Äiti yritti tarjota vielä kurkkuja ja kesäkurpitsoita, mutta vastasimme kieltävästi.
Emme aio auttaa äitiä enää mökkihommissa, vaikka pyytäisikin. Jos kyseessä ovat laskut, lääkkeet tai tärkeät elämiseen liittyvät menot, autamme kyllä, mutta puutarhaan rahaa emme enää laita!
