Äiti on väsynyt
Katri huusi kassalla niin kovaa, että vanhan myyjän kädet vapisivat.
Vieläkö aiot tonkia niitä ostoksia?! Jos et osaa tehdä töitä kunnolla, pysy kotona!
Anteeksi, nainen sopersi ja yritti vielä nopeuttaa tuotteiden skannaamista, vaikka oli jo kiireinen.
Katri, Olli, hänen miehensä, kosketti varovasti Katriin kyynärpäätä. Riittää jo, mennään.
Katri kääntyi salamana:
Ole sinäkin hiljaa! Kukaan ei kysynyt sinulta mitään!
Olli katsoi syyllisenä pois ja vaikeni. Niin hän teki aina.
***
Kotona tuoksui kanakeitto. Anoppi, Irja Virtanen, seisoi hellan ääressä, sekoitteli kattilassa lientä.
Voi mutta, te tulitte! Keiton laitoin, kanoja ja nuudeleita, tuu syömään.
Olen sanonut sata kertaa, pysy pois minun keittiöstäni, Katri sihisi. Asutteko jo täällä, vai oletteko vain kylässä?
Irja kalpeni ja laski lusikan alas.
Minä vain halusin auttaa
Ei tarvitse auttaa! Kyllä minä pärjään!
Seitsemänvuotias Topi syöksyi olohuoneesta:
Äiti, hei! Veli tuolta nelosrapusta sanoi että olen nynny! Enhän ole, vai mitä?
Mene pois, Katri ärähti. Etkö näe, että olen kiireinen!
Topi pysähtyi ja katsoi mummia. Mummi käänsi katseensa muualle.
Katri käveli omaan huoneeseen ja paiskasi oven kiinni.
***
Heidän elämänsä oli aina tällaista.
Päivästä toiseen kaikki toisti itseään. Katri heräsi vihaisena, meni nukkumaan vihaisena ja huusi kaikille, jotka osuivat tielle. Miehelle, anopille, pojalleen, myyjille, työtovereille, ventovieraille.
Joskus, hyvin harvoin, Katri ehti ajatella: Jumalauta, mitä minä teen? Mutta ajatus hukkuin synkkään tyhjyyteen, jossa ei ollut ulospääsyä.
Mies kesti. Oli tottunut. Kymmenen vuoden avioliitto oli opettanut hänet vain vaikenemaan ja katoamaan taustalle.
Olli teki kahta työtä, toi rahaa ja teki juuri niin kuin Katri halusi. Öisin, kun Katri oli vihdoin nukahtanut, Olli siirtyi keittiöön, joi teetä ja tuijotti pitkään samaan kohtaan. Miettien, miettimättä.
Irja oli tullut kolme kuukautta sitten auttamaan Topin kanssa, kun vanhemmat olivat töissä.
Irja oli suostunut, mutta joka päivä tunsi Katrin vihamieliset katseet polttavina ihollaan.
Topi Topi vain eli. Juoksi, leikki, kyseli kaikkea. Aina äidin luo tullessaan hän törmäsi seinään.
Aluksi Topi itki. Sitten enää harvemmin. Lopulta hän hakeutui mummin viereen ja istui hiljaa. Siellä oli rauhallisempaa.
***
Perjantaina kävi taas niin kuin monta kertaa ennen.
Katri tuli töistä raivoissaan: pomo karjui, kollega kieroili, ratikassa joku astui varpaille.
Juuri ennen Katrin tuloa Topi oli läikyttänyt mehua upouudelle beigensävyiselle sohvalle, joka oltiin ostettu osamaksulla.
Poika seisoi tyhjä lasi kädessä ja tuijotti punaista läikkää kauhusta jäykkänä.
Mitäs sinä nyt menit tekemään?! Katri kiljui ovesta sisään, Tiedätkö paljonko tuo sohva maksoi euroissa?!
En tarkoittanut, äiti. Älä viitsi suuttua. Mä pelkään sua
Pelkää vielä! Katri ärjyi entistä kovempaa. Osaat vain rikkoa kaiken! Ei tässä saa hetken rauhaa!
Äiti, anna anteeksi…
Mars omaan huoneeseen! Ettehän enää näkisi!
Topi livahti pois. Katri jatkoi huutamistaan vielä pitkään, kunnes ääni käheytyi.
***
Yöllä Katri ei saanut unta. Hän nousi keittiöön, istui ikkunalaudalle. Ikkunan takana tihutti vettä.
Katri tuijotti pisaroita, jotka juoksivat ikkunaa alas. Mietti, kuinka väsynyt kaikkeen oli. Että kunpa kaikki vain loppuisi. Että kaikki jättäisivät hänet rauhaan. Hiljaisuus.
Hän ei huomannut, miten nukahti istualleen pöydän ääreen.
Heräsi kylmyyteen. Kello näytti neljää aamulla.
Kaikki olivat hiljaa. Olli nukkui, Irja nukkui, Topi nukkui.
Katri kävi vessassa ja ohitti Topin huoneen. Ovi oli raollaan. Hän kurkisti nähdäksesä, oliko poika peitelty.
Topi nukkui käpertyneenä ja rutisti tyynyään. Pöydällä, sängyn vieressä, lojui auki jätetty vihko tavallinen ruutuvihko. Kannen oli Topi värittänyt maastokuviolla.
Katri oli aikeissa lähteä, kun huomasi sivulla tekstin:
Äiti.
Hän tarttui vihkoon ja istahti vuoteen laidalle. Alkoi lukea.
Se oli päiväkirja.
Ensimmäinen merkintä oli syyskuulta.
Tänään äiti taas huusi. Isä sanoi, että äiti on väsynyt. Halusin halata, mutta äiti työnsi pois. Varmaan olen huono.
Katri nielaisi. Käänsi sivua.
Lokakuu. Tänään mummilla on synttärit. Piirsin kortin, hienon, kukilla. Halusin antaa aamulla. Mutta äiti taas huusi isälle, enkä uskaltanut. Laitoin kortin tyynyn alle. Ehkä annan kun äiti ei ole kotona.
Vielä eteenpäin.
Marraskuu. Rikoin sen auton, jonka isä antoi. Tahallani. Ajattelin että jos särjen oman, äiti ei huuda. Mutta huusi kuitenkin. Sanoi ettei mikään kelpaa, ja että olen tyhmä.
Katrin kädet alkoivat täristä.
Joulukuu. Pian on joulu. Kirjoitin Joulupukille. Toivoin, että äiti lakkaisi huutamasta. Harmi kun sellaista toivetta ei kukaan voi antaa.
Tammikuu. Koulussa piti kirjoittaa, miksi haluaisin isona tulla. Kirjoitin, että haluaisin olla näkymätön. Että äiti ei näkisi minua eikä huutaisi koskaan. Opettaja ihmetteli ja soitti isälle. Isä tuli ja puhui mun kanssa. Sanoi että äiti on oikeasti kiltti, hänellä on vain vaikeaa. Mä tiedän. Muistan millainen äiti oli ennen. Halasi ja nauroi. Nyt ei naura koskaan.
Katri jäi istumaan, kykenemätön liikkumaan. Kyyneleet tippuivat vihkoon ja sulattivat musteen.
Helmikuu. Tänään kaadoin mehua sohvalle. Äiti huusi pitkään.
Silloin kun äiti huutaa, tuntuu että kuolen vähän kerrallaan. Ensin korvat, sitten sydän, lopuksi mieli. Makasin ja suljin silmät. Mietin, jos kuolen yöllä, itkisiköhän äiti? Vai ajattelisiko vain: hyvä, yksi murhe vähemmän?
Vihko putosi Katrin käsistä. Hän vapisi, mutta ei itkenyt ääneen. Hän pelkäsi herättävänsä pojan. Pelkäsi, että tämä näkisi hänet näin. Pelkäsi kaikkea.
Hän istui pitkään. Ehkä kaksikymmentä minuuttia, ehkä tunnin. Sitten hän nosti vihon sängylle ja poistui.
Palasi omalle vuoteelleen, kävi Ollin viereen. Tuijotti kattoa aamuun asti.
***
Aamulla Topi heräsi ensimmäisenä.
Hän availi silmiään, venytteli ja nousi istumaan. Huomasi oven olevan raollaan ja muisti eilisen. Huokaisi.
Topi kurkisti käytävään. Hiljaista. Yleensä tähän aikaan äiti jo kolisi astioita ja huusi, että kaikki ovat laiskoja unikekoja.
Hän kurkkasi keittiöön.
Äiti istui pöydän ääressä. Ei huutanut, ei kolistellut. Istui vain ja katsoi ikkunasta ulos. Edessä seisoi kupponen teetä, jäähtynyttä jo.
Äiti? Topi kysyi hiljaa.
Katri kääntyi ja hänen kasvonsa olivat omituiset ei vihaiset, ei väsyneet, vaan jotain muuta, jota Topi ei osannut sanoa.
Huomenta, Katri sanoi pehmeästi. Tule syömään aamupalaa.
Hän istui pöytään. Äiti nosti hänen eteen lautasen puuroa ja istahti vastapäätä.
Topi söi, vilkuili äitiään. Odotti, milloin räjähdys tulisi. Ei tullutkaan.
Äiti, poika aloitti, mikä sulla on?
Ei mikään.
Miksi oot hiljaa?
Mä mietin.
Mitä mietit?
Katri katsoi Topia pitkään. Sitten ojensi kätensä ja silitti poikaa päästä. Ilman syytä, ihan vain niin.
Sinuahan minä ajattelen, Katri sanoi. Meitä.
Topi jäi kauha suussa tuijottamaan.
Äiti, oletko kipeä?
En, poika. Päinvastoin alan parantua.
Topi ei ymmärtänyt, mutta nyökkäsi. Pääasia, ettei äiti huutanut.
Syö, Katri sanoi. Kouluun pitää lähteä.
Topi joi teensä loppuun, nousi ja meni pukemaan. Oven vierellä hän pysähtyi.
Äiti, hän kysyi nolona Ethän illalla… et kai taas huuda?
Katri meni pojan eteen kyykkyyn.
Kuuntele tarkkaan, sanoi Katri lempeästi mutta lujasti. En voi luvata etten enää koskaan huuda. Mutta yritän, todella yritän. Ettet koskaan enää pelkäisi. Ymmärrätkö?
Topi nyökkäsi.
Entä jos kuitenkin huudat? hän kuiskasi.
Silloin sano suoraan: Taas aloitit?. Niin muistan.
Mitä muistat?
Kaiken, Katri suukotti Topin otsaa. Nyt menoksi.
Topi lähti.
Katri jäi seisomaan eteiseen. Hän kuunteli, kun hissin ovi kolahti kiinni. Sitten hiljeni.
Keittiöstä ilmestyi Olli, harottavin hiuksin.
Miksi olet ylhäällä jo? hän kysyi.
En saanut unta.
Olli katsoi häntä rauhallisesti.
Onko kaikki kunnossa?
On, Katri vastasi. Mene syömään.
Mies asteli keittiöön, Katri perässä.
He istuivat alas. Olli kaatoi teetä itselleen
Olli, Katri kysyi yllättäen, miksi oikeastaan rakastat minua?
Olli hätkähti.
Mitä?
Miksi? Minä… Minähän olen oikea hirviö.
Olli laski kuppinsa ja katsoi häntä pitkään.
Et ole hirviö, Olli sanoi. Olet vain unohtanut, millainen olit.
Millainen sitten olin?
Monenlainen, Olli hymyili vähän. Minä muistan. Osaat olla lämmin, hauska, lempeä. Osaat halata niin että luut rutisevat… Minä muistan kaiken, Katri. Sinä et vaan enää muista.
Katri vaikeni.
Tiedätkö, minä odotan, että palaat omaksi itseksesi, Olli sanoi hiljaa. Odotan vaikka kuinka kauan.
Katri tarttui Ollin käteen. Puristi sitä.
***
Sinä päivänä hän ei huutanut kenellekään.
Koulusta tultuaan Topi heitti repun nurkkaan ja juoksi halaamaan äitiään ihan muuten vain.
Äiti, mä sain tänään kympin!
Hienoa, Katri kehui. Olen sinusta ylpeä!
Topi pysähtyi, hämmentyneenä.
Ihanko oikeasti?
Ihan oikeasti.
Poika hymyili leveästi ja kirkkaasti, niin kuin ei ollut hymyillyt kuukausiin.
Tiedätkö, sanoi Topi, mä mietin koulussa, että mitä jos joskus illalla sä vain halaisit minua? Ja nyt teit sen!
Höpö, Katri rutisti pojan syliinsä. Nyt aion halata sinua joka päivä!
***
Illalla Katri hiipi Topin huoneeseen. Poika nukkui jo. Pöydällä oli sama vihko.
Katri avasi sen ja etsi viimeisimmän sivun. Hän otti kynän ja kirjoitti alle:
Poikani, minä rakastan sinua valtavasti. Anna anteeksi. Lupaan yrittää parhaani.
ÄitiHän laski kynän hiljaa pöydälle ja silitti Topin hiuksia. Poika uneksi jo jostain paremmasta, kääntyi syvemmälle tyynyyn eikä tiennyt, millainen muutos oli juuri alkanut.
Katri nousi, jäi seisomaan kynnykselle ja katsoi pimeässä hämärtyvää huonetta pientä sänkyä, pöydän kulmalla lepäävää vihkoa, piirroksia seinällä. Jotakin kevyttä, haurasta, oli yhtäkkiä hänen rinnassaan. Hän hengitti sen varovasti, ettei kadottaisi. Joka solullaan hän toivoi, että huomenna jaksaisi taas ja että ehkä jo pian, kun Topi kirjoittaisi vihkoonsa uuden päivän, siinä lukisi:
Tänään äiti nauroi. Halaus tuntui melkein taikalta. Ehkä vielä joskus kaikki on hyvin.
Katri hymyili itsekseen, hipaisi ovenkahvaa ja sulki oven perässään ei äänettömästi, eikä aivan varmasti, mutta tarpeeksi lempeästi, ettei kukaan herännyt pelkoon.
Kun hän kulki käytävän läpi keittiöön, ensimmäinen auringonsäde hiipi verhon raosta pöydälle. Katri pysähtyi, antoi valon osua kasvoilleen ja päätti: tästä päivästä alkaen hän opettelisi rakastamaan hellästi, vaikka vähän kerrallaan, ja kaikesta huolimatta.
Sydämessään Katri tiesi: ehkä hän ei koskaan olisi täydellinen. Mutta ehkä hänestä tulisi taas äiti, jota joku uskaltaisi rakastaa takaisin.
