“Äiti, olemme me, sinun lapsesi… Äiti…” Hän katsoi heitä. Anna ja Robert olivat eläneet köyhyydessä koko ikänsä. Nainen oli menettänyt toivonsa onnellisesta ja vauraasta elämästä. Hän oli joskus ollut nuori, rakastunut ja unelmoinut valoisasta tulevaisuudesta heille. Mutta elämä ei mennyt niin kuin hän oli kuvitellut. Robert teki kovasti töitä mutta ansaitsi vähän. Lisäksi nainen tuli raskaaksi. Heille syntyi kolme poikaa, yksi toisensa jälkeen. Anna ei ollut enää pitkään aikaan käynyt töissä. Pelkällä miehen palkalla ei pitkälle pötkitty. Lapset kasvoivat, tarvitsivat vaatteita ja kenkiä. Koko palkka meni ruokaan, lisäksi laskut ja muut menot. Kaksitoista vuotta tämänkaltaista elämää oli jättänyt jälkensä perheeseen. Robert alkoi juoda. Hän toi koko palkan kotiin, mutta tuli joka päivä humalassa kotiin. Anna alkoi menettää toivonsa mieheensä tällaisen elämän vuoksi. Eräänä päivänä mies tuli humalassa kotiin. Hänellä oli puolitäysi votkapullo kädessään. Anna ei enää kestänyt, tempaisi pullon miehen kädestä ja joi sen. Siitä hetkestä alkoi oma juominen. Jonkin ajan kuluttua hän tunsi olonsa paremmaksi. Kaikki ongelmat tuntuivat katoavan. Hän jopa piristyi. Siitä lähtien hän melkein joka päivä odotti, että mies toisi juotavaa. Niin he alkoivat juoda yhdessä. Anna unohti lapsensa. Kyläläiset ihmettelivät, miten viina voi muuttaa ihmisen. Pian pojat alkoivat kerjätä ruokaa kylällä. Lopulta naapuri ei enää kestänyt ja sanoi: — Anna, on parempi viedä lapset lastenkotiin kuin antaa heidän kuolla nälkään. Kuinka kauan voit juoda ajattelematta lapsiasi? Anna muisti nuo sanat hyvin. Ne jäivät vaivaamaan mieltä. Olisi varmasti parempi, etteivät lapset pyörisi jaloissa. Lopulta Anna ja Robert luopuivat lapsistaan. Niinpä pojat päätyivät lastenkotiin. He itkivät ja odottivat äitiä ja isää, mutta kukaan ei tullut hakemaan. Anna ja Robert eivät edes muistaneet poikiaan. Vuodet kuluivat. Yksi kerrallaan pojat lähtivät lastenkodista. He saivat pienet yksiöt, mutta oli sentään paikka asua. Kaikki löysivät töitä. He tukivat toisiaan. He eivät puhuneet vanhemmistaan, mutta silti halusivat nähdä heidät ja kysyä miksi. Eräänä päivänä he kokoontuivat ja ajoivat autolla lapsuudenkotiin. Matkalla he kohtasivat äitinsä, joka vaivalloisesti taivalsi kotia kohti. Hän käveli heidän ohitseen vilkaisemattakaan poikiinsa. — Äiti, olemme me, sinun lapsesi… Äiti… Hän katsoi heitä tyhjin silmin. Sitten hän tunsi heidät. Hän alkoi itkeä ja pyysi anteeksi. Mutta voiko tällaista antaa anteeksi? Pojat seisoivat hiljaa, eivätkä tienneet mitä sanoa. Lopulta he päättivät, että hän oli silti heidän äitinsä. Ja he antoivat anteeksi.

“Äiti, me ollaan sun lapset… Äiti…” Hän katsoi heitä.

Sanna ja Raimo olivat eläneet köyhyydessä koko aikuisikänsä. Sanna oli jo luopunut toivosta paremmasta elämästä. Hänestäkin oli joskus tuntunut, että elämä voisi olla valoisa ja rakkauden täyteinen, mutta arki ei koskaan kääntynyt heidän puolelleen. Raimo huhki pitkää päivää tehtaalla, mutta palkasta ei jäänyt ylimääräistä. Sanna tuli raskaaksi, eikä enää pystynyt palaamaan töihin. Yksi poika syntyi, sitten toinen ja kohta vielä kolmas. Kolmen lapsen kanssa Sanna jäi kotiin, eikä Raimon palkasta riittänyt pitkälle lapset kasvoivat ja tarvitsivat vaatetta ja kenkiä.

Kaikki rahat menivät ruokaan, sähkölaskuihin ja vuokraan. Kahdentoista vuoden jälkeen koko elämä tuntui harmaalta. Raimo alkoi juoda. Koko palkka tuli kyllä kotiin, mutta mies palasi illasta toiseen humalassa. Sanna oli jo lakannut tuntemasta mitään miestään kohtaan elämän turruttamana. Yhtenä iltana Raimo palasi taas kotiin viina kourassaan. Sanna ei enää kestänyt, nappasi pullon itselleen ja joi sen tyhjäksi. Siitä alkoi Sannankin alamäki.

Aluksi olo helpotti ja huolet tuntuivat katoavan sumuun. Sanna jopa nauroi taas. Pian hän odotti joka päivä, että Raimo toisi pullon tullessaan. He alkoivat ryypätä yhdessä iltaisin.

Sanna unohti lapsensa. Koko kylä alkoi ihmetellä, miten viina muutti aiemmin lempeän ja kunnollisen ihmisen. Lopulta poikien oli pakko kulkea talosta taloon pyytämässä ruokaa. Yhtenä päivänä naapuri suuttui ja tuli suoraan sanomaan:

Sanna, sun ois parempi viedä lapset lastenkotiin kuin katsoa tekemättä mitään, kun ne näkevät nälkää. Kuinka kauan aiot juoda ja sulkea silmäsi omilta lapsiltasi?

Nämä sanat jäivät Sannan mieleen pyörimään. Välillä hän toivoi, etteivät lapset pyörisi jaloissa. Vihdoin Sanna ja Raimo päättivät jättää pojat oman onnensa nojaan. Niin pojat vietiin lastenkotiin. He itkivät iltaisin ja odottivat, että äiti tai isä tulisi hakemaan turhaan. Sanna ja Raimo eivät enää edes muistaneet poikiensa nimiä.

Vuodet vieri, ja pojat lähtivät yksi kerrallaan lastenkodista. Jokainen sai pienen yksiön kunnalta, mutta sentään paikka, johon mennä nukkumaan. He kaikki pääsivät töihin ja pitivät huolta toisistaan. Vanhemmista ei juuri puhuttu, mutta kaikilla oli sama kaipuu: miksi tämä kaikki tapahtui?

Eräänä päivänä veljekset päättivät yhdessä lähteä katsomaan vanhaa kotia. He ajelivat autolla sinne, missä olivat viimeksi nähneet äidin ja isän. Matkalla he näkivät Sannan kamppailemassa kotiinsa. Hän meni heidän ohitseen vilkaisemattakaan poikiinsa.

“Äiti, me ollaan sun lapset… Äiti…”

Sanna käänsi kasvonsa heihin, silmät tyhjinä. Ja sitten tunnisti pojat.

Sanna romahti itkuun, pyysi anteeksi. Mutta voisiko tällaisen antaa koskaan anteeksi? Pojat olivat hetken hiljaa. He eivät tienneet, mitä sanoa. Sitten he päättivät, että vaikka mitä oli tapahtunut, Sanna oli heidän äitinsä. Ja niin he antoivat anteeksi.