“Äiti, me olemme… lapsesi… äiti…” He katsoivat häntä.
Saara ja Tapio olivat eläneet köyhyydessä koko elämänsä. Saara oli jo kadottanut toivon onnellisesta tulevaisuudesta. He olivat kerran nuoria ja rakastuneita ja toivoneet kirkkaampaa huomista. Elämä ei kuitenkaan mennyt niin kuin Saara oli aikanaan unelmoinut. Tapio teki pitkää päivää tehtaalla ja sai vain niukkaa palkkaa. Lisäksi Saara tuli raskaaksi. Kolme poikaa syntyi, peräkkäin. Saara oli ollut jo kauan poissa työelämästä. Yhden miehen palkalla ei pitkälle pötkitty. Pojat kasvoivat ja tarvitsivat vaatteita ja kenkiä.
Kaikki rahat menivät ruokaan. Sähkölaskut, veden maksu ja muut menot puristivat lisää. Kaksitoista vuotta tällaista elämää painoi heidän harteilleen kuin jatkuva marraskuun harmaus. Tapio alkoi juoda. Hän toi koko palkkansa kotiin, mutta palasi joka ilta humalassa. Vähitellen Saara menetti toivon mieheensä. Eräänä iltana Tapio asteli kotiin puolityhjä Koskenkorva-pullo kädessään. Saara nappasi pullon hänen kädestään, nosti sen huulilleen ja ryysti kaiken alas. Siitä hetkestä lähtien Saarakin alkoi juoda.
Jonkin ajan kuluttua hänestä tuntui paremmalta. Kaikki murheet leijuivat sumussa pois ja hänen poskilleen hiipi outo ilo. Siitä lähtien hän odotti miehensä tuovan viinaa lähes joka päivä. He alkoivat juoda yhdessä, kevyt hölmö hymy kasvoillaan.
Saara unohti omat lapsensa. Kyläläiset supisivat: miten voi koskenkorva muuttaa ihmistä noin paljon? Lopulta pojat kulkivat ovelta ovelle, pyytämässä leipää ja vanhoja sukanvarsia. Erään kerran naapurissa asuva Hilkka ei enää kestänyt ja sanoi:
Saara, eikö olisi parempi viedä lapset lastenkotiin, kuin katsoa heidän nääntyvän nälkään? Kuinka kauan aiot juoda välittämättä lapsistasi?
Saara muisti nuo sanat kuin talviyön pakkasen. Ajatus jäi kihisemään hänen korviinsa. Ehkä olisi helpompaa, jos lapset eivät pyörisi jaloissa. Ajan myötä Saara ja Tapio antoivat periksi ja jättivät poikansa. Niin pojista tuli lastenkodin asukkeja. He itkivät ja odottivat vain äitinsä ja isänsä palaavan mutta kukaan ei tullut. Saara ja Tapio eivät enää muistaneet edes poikiensa nimiä.
Niin vuodet kuluivat, kuin lumi sulaa keväällä hiljaa, pysähtymättä. Vihdoin nuorukaiset jättivät lastenkodin taakseen, yksi kerrallaan. He saivat pieniä yksiöitä kaupungin lähiöistä. Mutta oli edes katto pään päällä. Jokainen löysi jostain töitä; yhdessä he tukivat toisiaan kuin halkopinot liiterissä. Menneisyyden muistoista ei puhuttu, mutta mielessä kyti yhä halu nähdä äiti ja kysyä: miksi?
Eräänä päivänä he kokoontuivat yhteen ja ajoivat vanhalle kodille. Matkalla he törmäsivät yllättäen äitiinsä, joka laahusti lumisella polulla kotiin päin. Saara kulki heidän ohitseen, katse eksyneenä.
Äiti… me tässä… lapsesi… äiti…
Saara katsoi heitä lävitse. Sitten jokin syttyi hänen silmissään.
Hän puhkesi itkuun ja pyysi anteeksi niinkuin kyynel olisi voinut sulattaa koko elämän kovettuman sydämestä. Mutta voiko sellaista antaa anteeksi? Pojat seisoivat hiljaisina, sanat tukehtuivat lumen alle. Sitten he ymmärsivät: niin hauras kuin hän oli, hän oli silti heidän äitinsä.
Ja pojat antoivat anteeksi, vaikka koko maailma jatkoi yhä hidasta talviyötään ympärillä.
