10. huhtikuuta
Salla, meidän pitäisi ostaa vielä yksi lippu teatteriin.
Katsoin ylös lautaseltani. Iltapala oli tuskin ehtinyt jäähtyä, ja Mikko istui jo puhelin kädessä, koko olemus kuin hallitusneuvottelussa.
Yksi lippu lisää? Onko joku tulossa mukaan?
Mikko ei edes vilkaissut minuun.
Äiti haluaa kovasti; kerroin hänelle eilen, ja hän innostui kovasti.
Laskin haarukan hiljaa lautasen reunalle, nousin ja käännyin tiskipöytää kohti muka hakemaan vesilasia. Ilme vääntyi itsekseen, eikä tullut mieleenkään yrittää hallita sitä. Kuhan Mikko ei näe en jaksanut taas selittää, ettei kaikki ole kunnossa…
Tietenkin. Äiti haluaa. Leena Halttunen on aina halunnut.
Seisoessani vesihanan ääressä mieleeni välähtivät meidän hääkuvat. Kaikki 240 kuvaa, jotka valokuvaaja antoi muistitikulla, nauhallakin vielä. Kävin ne läpi kolmeen kertaan, etsien edes yhtä, jossa olisimme kahdestaan ilman ketään muuta, ilman perhettä, ilman kutsumattomia vieraita. Sellaista ei löytynyt.
Joka kuvassa Leena-tädin hahmo vilahtelee: milloin hän suoristaa Mikon rusetin, milloin halaa poikaansa, milloin seisoo kirjaimellisesti keskellä meidän väliä hymyilemässä kuin pääosassa. Ajattelin tuolloin, että se on sattumaa, kamera vain osunut sellaiseen hetkeen. Nyt en usko sattumiin.
Anoppi käyttäytyi alusta asti niin, kuin olisin vain tilapäinen asuinkumppani Mikolle en puoliso. Ja asunto, missä asuimme, oli minun oma, ostettu minun rahoillani. Silti Leena kulki ovesta kuin kotonaan, ei koskaan ilmoittanut tulostaan, ja toi oman kantansa kaikkiin asioihin. Verhot väärät. Kattila huono. Lihat suolattu liikaa. Mikko laihtunut. Mikko kalpea. Mikko ei syö tarpeeksi.
Join lasillisen vettä ja nostin sen pöydälle…
Kaikesta tuli sama kuvio. Leffa viime kuussa? Kolmistaan. Joulun luistelu? Kolmistaan. Jopa siihen pieneen kahvilaan Annankadulla, jossa halusin istua rauhassa Mikon kanssa, hän kutsui äitinsä ja äiti tuli, istui meidän väliin, tilasi teen ja höpötti paineistaan ja naapurin Sirkasta, joka muka taas kasteli katon…
Teatteri. Se näytelmä oltiin juuri valittu tähän iltaan varten. Odotin sitä puolitoista kuukautta, sain liput eturivin kolmanteen penkkiriviin hyvät paikat. Siitä piti tulla meidän ilta. Vain meidän.
Salla, miksi olet hiljaa?
Mikko oli viimein nostanut katseensa ruudusta.
Ymmärrät varmaan, äidillä on niin yksinäistä, hän lisäsi. Se kuulosti niin totutulta, että aloin miettimään, huomaako hän itse toistavansa sitä kerta toisensa jälkeen?
Nyökkäsin hiljaa.
Osta vaan.
Mitä muutakaan olisi voinut sanoa? Samaa keskustelua oli käyty ennenkin. Lopulta Mikko vetäytyi mököttämään ja seuraavana aamuna Leena-täti soitteli ja tivasi, onko kaikki varmasti kunnossa. Loputon kierre, johon lakkasin jo etsimästä ulospääsyä.
Mikko hymyili kiitollisena ja uppoutui puhelimeensa…
… Kolmas penkkirivi oikeasti oli loistava. Näin lavasteiden kaikki yksityiskohdat ja näyttelijöiden ilmeet. Mutta sitä piti ihailla yksin: Mikko käänsi heti kasvonsa äitiinsä, eikä vilkuillutkaan minuun.
Leena-täti istui oikealla puolellaan ja he alkoivat heti punnita käsiohjelmaa, salia, ja jotain tuttua jonka muka näkivät narikalla. Istuin vasemmalla ja tuijotin lavaa, vaikka esitys ei ollut edes alkanut. Väliajalla Mikko vei äitinsä buffettiin; minä jäin yksin saliin, koska kukaan ei edes ehdottanut seuraa, enkä viitsinyt tyrkyttää itseäni. Palasivat, ja Leena selosti koko ensimmäisen näytöksen kuin poika ei olisi istunut viereisessä tuolissa. Minä selailin käsiohjelmaa ja mietin, ei nämä paikat olleet rahan arvoisia.
Kotimatka oli samanlainen. Käytiin viemässä Leena-täti kotiin, ja minä istuin autossa kymmenen minuuttia, kun Mikko auttoi äitiään ovella, väänteli avaimen kanssa ja kuunteli vielä ovenraossa neuvoja. Lopulta, kun hän palasi ratin taakse, naamalla lepäsi tyytyväinen hymy.
Menihän kaikki hienosti?
Käänsin pään ikkunaan. En jaksanut mitään small talkia, vedoten väsymykseen, vaikka uni ei kiinnostanut. Turha jutella Mikolle sinä iltana jokainen lause valuisi tyhjään.
Seuraavat kaksi kuukautta toistivat samaa kaavaa. Leena-täti kävi säännöllisesti, Mikko vietti yhä enemmän aikaa keittiössä anoppinsa kanssa, ja minä istuin yhä useammin yksin, vaikka olin omassa kodissani. Iltaisin he nauroivat ja jutustelivat, yhteiset illalliset harvenivat, yhteiset viikonloput lähinnä tarkoittivat vierailua Leenalle tai reissua kolmistaan. Aloin mennä nukkumaan aikaisin, ja heräsin samaan painoon pallean alla, joka alkoi olla jo melkein tuttu.
… Maaliskuun puolivälissä sain töistä kunnon bonuksen ja kolmen päivän pohdinnan jälkeen uskalsin. Viisitoista päivää Kreetalla, kaikki valmiina, merenrantahotelli hyvillä arvosteluilla. Vertailin viikon ajan paketteja, luin keskustelupalstoja, mittailin etäisyyksiä rannalle. Tämä oli meidän mahdollisuus, tilaisuus olla yhdessä ilman ulkopuolisia muistoja siitä, millaista on ihan vain olla pari.
Mikko, varasin meille matkan, sanoin kun istuimme illallispöytään ja laskin varauspaperin hänen eteensä. Kreetalle, kesäkuussa, kahdeksi viikoksi, all inclusive, käytin koko bonuksen, mutta tämä oli tärkeää.
Mikko vilkaisi varauksen, nosti katseensa ja nyökkäsi. Kasvoille ilmestyi hento innostus.
Vau. Tosi hienoa, Salla.
Huokaisin helpotuksesta. Ehkä kaikki ei ole menetetty. Ehkä meidän täytyy vain päästä pois, matkustaa kauas ja sitten asiat muuttuvat, itsestään. Nukuin seuraavana yönä levollisemmin kuin pitkään aikaan.
Seuraavana iltana Mikko tuli töistä, istuutui, odotti että tarjoilin ruoan ja sanoi täysin arkisesti, haarukan ja veitsen välissä:
Salla, kerroin äidille Kreetan matkasta. Hänkin haluaisi mukaan, voisitko varata yhden lipun vielä?
Haarukka jähmettyi käteeni. Laskin sen takaisin lautaselle ja katsoin Mikkoa, yrittäen tajuta, onko tämä vitsi vai kuuleeko hän itse, mitä juuri sanoi.
En tällä kertaa vaiennut.
En lähde lomalle sinun äitisi kanssa, Mikko.
Mikko lakkasi pureskelemasta, katsoi minua kuin olisin puhjennut kiroilemaan kirkossa.
No Salla, hänellä on niin yksinäistä, ei ole käynyt ulkomailla kolmeen vuoteen. Eikö sinua yhtään haittaa?
Nousin seisomaan, menin ikkunan luo, painoin kämmenet pöytää vasten niin että sormet kalpenivat. Sisällä kupli jokin, joka oli kerääntynyt kuukausia, mutta nyt pääsi pintaan.
Menköön kaveriporukalla! Hänellä on viisi ystävää, Mikko. Viisi, jotka käyvät teellä joka viikko! Voisi lähteä vaikka heidän kanssaan jättäisi meidät kerran rauhaan!
Salla, hän on minun äitini, mitä sä
Tiedän kyllä! käännyin häneen, ja vuosien hillintä viimein katkesi. Tiedän erittäin hyvin! Koska hän on meidän elämässä KOKO AJAN! Leffat äidin kanssa, luistelemassa äidin kanssa, teatterissa äidin kanssa, dinnerit äidin kanssa! Olen kyllästynyt olemaan kakkosvaimo täällä, Mikko tajuatko?
Mikko työnsi lautasen pois, nousi, käsivarret ristissä.
Salla, sä olet kylmä. Et muka ymmärrä, miltä siitä tuntuu olla yksin.
En ymmärrä! menin aivan hänen eteensä, silmät kiiluen eikä minun tarvitse! Sinä olet minun mieheni, Mikko! Haluan lomailla kahdestaan, ensimmäistä kertaa kunnolla. En halua katsoa rannalla, kun juttelet äitisi kanssa verenpaineista ja jätän itseni varjoon.
Mikko siristi silmiään ja perääntyi askeleen.
Oot ilkeä. Kuule, joko äiti tulee mukaan tai minä en tule lainkaan.
Jähmetyin paikalleen ja katsoin häntä pitkään, kunnes sisällä napsahti jokin rauhallisesti, mutta lopullisesti.
Hyvä on. Sitten minä lähden ilman teitä.
Kävelin makuuhuoneeseen, vedin matkalaukun sängyn alta ja heitin sen peitteelle. Mikko ilmestyi ovelle hetkessä.
Salla, mitä sä oikein teet? Lopeta nyt voidaan jutella kunnolla.
Me ollaan aina juteltu kunnolla, Mikko. Ja aina keskustelu päätyy sinun äitiin. Otin hyllyltä mekon ja laskin sen laukkuun siististi. Haen avioeron. En jaksa näitä kolmistaan elettäviä suhteita, joissa minä olen ylimääräinen.
Mikko jäi ovelle sanattomana, nähden ehkä ensi kertaa, etten kilpaile tai huuda olen päättänyt.
… Kaksi kuukautta myöhemmin loikoilin aurinkotuolissa Kreetan hotellin uima-altaalla juuri siinä paikassa, jonka olin kuvista valinnut. Aurinko lämmitti olkapäitä, Välimereltä tuuli kosteaa, suolaista ilmaa, kylmän juoman lasi hikoili sormissa. Kukaan ei puhunut vieressä verenpaineista, valittanut vetoisista ikkunoista eikä raportoinut naapurin viimeisimmistä soittoyrityksistä. Siinä ei ollut ketään muuta, ja se tuntui täydelliseltä. Otin siemauksen drinkistä ja mietin, että olisi kannattanut hoitaa tämä jo kauan sitten, eikä venyttää kahden vuoden ajan ihmisen takia, joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi.
