Vieläkin muistan ajan, kun olin pieni poika nimeltä Veikko, ja minulla oli vain äitini, Helmi. Hän oli kanssani aina pienestä vauvasta lähtien. Isiä en tuntenut, sillä hän oli jättänyt meidät ennen syntymääni. Meillä ei ollut ketään muuta, vain toisemme.
Eräänä iltana, vuosikymmeniä sitten Helsingissä, pieni Veikko lupasi itselleen olla rohkea ja odottaa äitiä kotiin. Hän vakuutti sydämessään, että jaksaisi odottaa, vaikka pelottaisi.
Aika kuluitunti, sitten kaksimutta äitiä ei kuulunut takaisin. Viisivuotias Veikko alkoi itkeä, hiipi makuuhuoneeseen tarkistamaan olisiko äiti siellä. Mutta nainen ja hänen kengät, ne samat joiden kanssa hän oli lähtenyt, puuttuivat.
Pelko valtasi sydämen, ja uusi itku pääsi ilmoille. Siinä surussaan Veikko nukahti sängylleen.
Aamulla auringonsäteet herättivät pojan. Hän nousi ja lähti taas etsimään äitiään. Veikko ei mennyt naapuriin, sillä äiti oli aina varoittanut siitä talosta, jossa asui Yrjö-setä, juoppo ja riidanhaastaja. Veikko pelkäsi häntä aivan aidosti.
Poika meni kadulle, toivoen kohtaavansa äitinsä. Ohi kulkevat ihmiset eivät edes huomanneet pientä poikaa. Lopulta väsyneenä hän istui puistonpenkille, jonka toisessa päässä lepäsi vanha nainen. Kyyneleet valuivat, eikä hän pystynyt enää pidättelemään suruaan. Mummo katsoi poikaa ja kysyi, mikä hätänä.
“Mene kotiin,” mummo neuvoi, luullen pojan vain merkillä olleen vallaton, ja ojensi Veikolle omenan. Siitä huolimatta poika jatkoi etsintöjään. Aikuiset, joita hän kohtasi, olivat kaikki kiireisiä eikä kellään ollut aikaa pysähtyä.
Lopulta Veikon väsymys voitti ja hän nukahti puiston nurmikolle. Ilta ehti jo uudelleen. Poikaa paleli ja vatsaa kurni. Joku sivullinen soitti poliisille. Näin Veikko päätyi poliisilaitokselle. Lopulta hänet vietiin tapaviin ja annettiin kasvattitädille.
“Haluan äitini!” Veikko itki jälleen, toivoen että näkisi äidin ovella. Mutta huoneessa, johon hänet vietiin, ei ollut ketään äitiä.
Toinen kasvattitäti tuli myöhemmin, toi puhtaat vaatteet ja auttoi vaihtamaan ne päälle. Sitten hän otti Veikkoa kädestä ja vei uuteen paikkaan. Pian Veikko huomasi olevansa muiden lasten joukossa, aivan kaltaistensa. Hän nojasi seinään ja istui pitkään oudon pyörryksen vallassa, tajuamatta kaikkea, mutta ymmärtäen että äiti oli poissa, ehkä lopullisesti.
P.S. Myöhemmin minulle kerrottiin, että äitini Helmi oli jäänyt auton alle sinä iltana, kun hän lähti ulos eikä enää palannut.
