Äiti Kaisa
Mitä sinä siinä nyyhkytät? Älä tee enää isompaa itkua! Ulkonakin on jo tarpeeksi kosteaa, eikä tuollaista mökää tarvita!
Tuumiva, suuri kuin talo, nainen istahti penkille Kaarinan viereen.
Onpa tänään lämmin! Ja sade, kuin tahallaan, kasteli jo aamusta. Nyt on kuin saunassa! Ja vaikka päivä on vasta puolessa, olen ihan hiessä, voisi puristaa vaikka liinat märiksi!
Nainen kaivoi laukustaan vesipullon, kömpi hetkisen korkin kanssa, ja ojensi pullon Kaarinalle.
Haluatko? hän kysyi ja hymyili. Sanovat, että sorjallinen vesi auttaa rauhoittumaan. Ei se minua auta. Juo vaikka ämpärillinen, pysyn silti levottomana.
Kaarina tuijotti kauhistuneena outoa penkkinaapuriaan. Mikä kirous tämä nyt taas oli? Mitä pahaa hän oli tehnyt, että kaiken jälkeen nyt vielä tämäkin osui hänen osakseen? Tai siis: tämä nainen.
Kaarina oli aina vierastanut lihavia ihmisiä. Heistä tuli hänelle alakulo. Eikö sitä nyt voisi vähän ajatella, ehkä liikkua enemmän, olla maltillinen syömisen kanssa, edes vähän. Ihmisiä on ympärillä, ei tässä yksin olla. Kaikki nuo laskokset, suuret vaatteet, hiki, tuoksut hyi! Hän muisti kerran, kun he olivat ystäviensä kanssa spa:ssa, ja altaaseen ui samanlainen nainen.
Minä en tuohon altaaseen mene, tytöt! totesi Kaarinan läheisin ystävä, Liina, ja venytteli hoikkaa, rusketettua vartaloaan. Niinhän se on, kun käy personal trainerin kanssa salilla monta kertaa viikossa.
Miksi et? Mehän suunniteltiin koko päivä täällä?
Tuon kanssa? Liina osoitti sormellaan kohti naista. En voi edes katsoa, saati olla vieressä. Inhottavaa!
Liina jatkoi pitkään, ja sanat jäivät Kaarinaa vaivaamaan. Mutta hän ei halunnut olla tekopyhä kyllä, samaa mieltä hän oli ainakin osittain. Jos ei itseään jaksa pitää kunnossa, pysyköön kotona.
Ja nyt, penkille viereen oli istahtanut nainen, joka oli varmasti kolme kertaa suurempi kuin se nainen spassa. Eikä siinä kaikki tämä puhui koko ajan! Vaan Kaarina ei jaksanut enää nousta. Useita tunteja hän oli jo ollut asemalla, ensin itkenyt, sitten vain tuijottanut seinää. Minnekään muualle ei ollut menemistä. Väkisinkin korva kuunteli naista, tuota outoa vierasta, ja hän hetken unohti itsensä.
Sinä olet niin nätti. Ei laukkuja, ei kasseja et siis ole lähdössä minnekään. Odotatko jotakuta? Vai etkö vain tiedä minne mennä?
Kaarina vei katseensa pois seinästä ja vilkaisi naista.
Lempeät, suuret posket, kuin pullat, hohtivat hymyn alla, joka hävisi kun Kaarina alkaa yhtäkkiä nyyhkyttää ja itki yhtäkkiä ääneen. Mitä tuossa naisessa oli, että lohdutti? Kaarina ei myöhemmin osannut selittää. Hän itki ja painoi päätään naisen haaleaa, kevyttä puseroa vasten. Kangas kastui heti, mutta Kaarina ihmetteli, kun hiki ei haissutkaan oli vain hentoa kukkaistuoksua. Pesuaine vai niityn yrtit? Hän haisteli, mutta säikähti yhtä äkkiä, ponnahtaen irti naisen halauksesta. Nyt muisti! Kyynelten keskeltä nosti mieleen äidin kädet. Ne tuoksuivat täsmälleen samalta. Äiti oli kuollut liikenneonnettomuudessa, kun Kaarina oli viiden vanha. Vain pieni tuokiokuva kukkaniitystä jäi muistoksi äiti punoi seppelettä ja hänen kädet tuoksuivat juuri tältä.
Mikä sinua vaivaa? Kuka on satuttanut?
Kaarina pudisti ensin päätään, mutta nyökkäsi sitten.
Hanhikainen! Kun kehtasivat satuttaa! nainen kaivoi laukusta leipäpaketin ja ison punaisen omenan. Noniin! Ota siitä!
Nainen avasi voipaperia, ja tuore leivän haju sai Kaarinan vatsan kouristelemaan. Hän ei ollut syönyt vuorokauteen, eikä rahoja ollut, joilla ostaa ruokaa.
Ota, ota! Siinä on kinkkua, kanan. Itse keitin ja lihat leikkasin. Syö, hyvä tyttö! Olet aivan riutunut!
En syö lihaa Kaarina nieli sylkensä, käänsi päätään pois.
Mitä höpötät? nainen tönäisi leipää hänen käsiinsä, jakoi omenan kahtia. Syö nyt vaan!
Kaarinan silmät tuijottivat noita voimakkaita, käsiä, jotka eivät koskaan olleet tunteneet manikyyriä. Mikä sai valitsemaan junan? Hän puraisi leipää, ja nautinto sai hänet hytkymään.
Maistuu, vai mitä? Loput on hölynpölyä!
Nainen asetteli itseään penkille ja vilkaisi Kaarinaa, joka haukkoi jo toista puolikasta leivästään.
Syö vaan. Kerrankin kunnolla! Ja kerro, miksi olet täällä yksin, ilman tavaroita tai korjaa jos olen väärässä rahaa?
Kaarina nyökkäsi ja pyyhki kyyneleitä.
Odotapas hetki! Kertominen auttaa paljon paremmin. Joskus voi jopa nauraa kaiken jälkeen.
Kaarina ei halunnut puhua, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Elämässä ei ollut mitään suurta draamaa, mutta tässä hän oli ja muuta hänellä ei ollut.
Kotonaan Kaarina oli ollut vielä edeltävänä iltana. Tai oikeammin, hän oli paennut, kun isä ilmoitti, ettei Kaarina ole hänen lapsensa, ja heille tulisi nyt oikea lapsi. Kaikki tutut palaset järkkyivät, hän oli kasvanut tuon miehen kanssa ja kutsunut häntä isäksi. Eikä koskaan ollut antanut ymmärtää, ettei Kaarina ollut oma. Äitipuoleen, Annukka, Kaarina ei ollut koskaan saanut luotua yhteyttä. Annukka oli kolme vuotta vanhempi kuin Kaarina itse. Tervehdys oli vain muodollinen hymy, litteät huulet, eikä muuta.
Kaikki meni, kuten kliseisessä halvassa romaanissa ilkeitä tölväyksiä, itkua, juoruja. Mutta isä piti aina puolia, niin Kaarina uskoi, kunnes myöhäistä. Viimein, isä kutsui työhuoneeseen, pöydällä kasapäin papereita. Hän pyysi Kaarinan tutustumaan niihin, ja sitten sanoi sen minkä jälkeen ei ollut enää maata jalkojen alla ei oma isä, vaan Kaarina oli adoptoitu vauvana. Kuka hänen oikea isänsä oli, se jäi arvoitukseksi. Eikä äidiltä voisi enää koskaan kysyä
Puoli yötä Kaarina istui huoneessaan tumput suorana, kunnes puki vanhan tuulipuvun ylleen ja asteli ulos. Minne mennä? Vasta aamukajeessa hän tajusi suunnata asemalle. Puhelin oli tyhjä, eikä hän halunnut puhua kenenkään kanssa. Edes läheisiä ystäviä ei ollut, sillä muutot estivät siteiden syntyä. Ja ne, keiden kanssa sattumalta puhui, eivät varmasti auttaisi hädän hetkellä. Kaarina muisteli vanhaa suomalaista piirrossarjaa, jota hän oli kerran katsellut: Rakasta itseäsi! Hylkää muut! Niin löydät onnen! Siellä pieni piru, joka lopulta vastusti tuota sanomaa. Kaarina teetti silloin laukkukorun pikku pirun kuvalla, mutta sekin hukkui vuosien varrella.
Nainen kuunteli kaiken, kysymättä mitään. Kun Kaarina lopetti, nainen kaivoi käsilaukustaan nenäliinan ja ojensi Kaarinalle.
Pyyhi kyyneleet.
Hän kaivoi laukustaan vanha nahkalompakon.
Kuules, tyttö. Isäsi kanssa pitää toki vielä jutella, mutta sillä ei ole kiire. Onko puhelimesi toiminnassa?
Akku loppui.
Selvä. Ota tämä.
Nainen ojensi varapuhelimen, sellaisen vanhanaikaisen, johon painetaan nappuloita.
Onko vanhanaikainen? Minusta se on hyvä, tyttäreni antoi lahjaksi. Isot näppäimet ja hyvin kuuluu. Lähetä viesti, että olet kunnossa. Hän ei ehkä ole mikään esimerkillinen isä mutta huolestuttaa toista turhaan ei tarvitse.
Nainen katsoi, kun Kaarina näpytteli viestin. Sitten hän nousi reippaasti ja suoristi rypistyneen ja Kaarinan kyynelistä märän puseronsa.
Olen täti Kaisa. Asun pienen matkan päässä kaupungista. Lähdetkö mukaan? Kun ei muutakaan vaihtoehtoa ole, et mene huonompaa paikkaan.
Miksi?
Miksi mitä?
Miksi haluat auttaa? Olen vieras.
Nainen hymyili ja tarttui Kaarinaa leuasta, sormenpäät pehmeänä ja lämpiminä.
Ei maailmassa ole vieraita lapsia ollenkaan. Yksikään nuori ei saa jäädä yksin.
Enkä minä ihan lapsi enää ole
Ja mitä vielä! Tule nyt, ostetaan sinulle lippu. Junaa ei odotella kahta kertaa.
Näin Kaarina päätyi Kaisa Miettisen luo.
Matkalla täti Kaisa ei udellut uutisia. Myöhemmin hän selittäisi Kaarinalle, että joskus pitää antaa kipujen tulla ulos omalla ajallaan.
Sielua ei sovi rynniä, Kaarina. Jotkut kertovat heti, jotkut eivät koskaan. Aika kuluu, ja sitten kerrotaan koko tarina.
Väsynyt Kaarina nukahti junaan ja heräsi, kun täti Kaisa kosketti hänen olkapäätään.
Herääpä, tyttö. Ollaan perillä!
Laiturilla täti Kaisa heilautti kättään ja pitkä, hoikka nainen syöksi vastaan.
Äiti Kaisa! Myöhästyn jo toisesta junasta! Luulin ettet tulekaan. Miten Ninni jaksaa?
Kaikki hyvin. Laitoin heidät Jaron kanssa taloksi. Muutaman päivän päästä käyn katsomassa.
Entäs lääkäri?
Luvannut hoitaa. Nuori, mutta tuntuu tietävän.
Ja tämä? nainen vilkaisi Kaarinaa.
Vähemmän kyselyitä nyt, Satu. Meillä on nälkä.
Selvä! Mennään nyt!
Vanha Lada nostatti Kaarinalle hymynpurskahduksen.
Mitä? Aerografiaa! Sakari maalasi.
Ilmakuvaus. Kaarina korjasi automaattisesti ja seurasi maalattua Mirriä.
Mistä tällainen viisas on löytynyt? Satu availi ovea ja auttoi Kaisaa.
Asemalta.
Niin kuin minutkin Satu tarkasteli Kaarinaa. Osaako piirtääkin?
Jonkin verran. Kävin taidekoulua.
No huh! Sakari ilahtuu. Ei ole käynyt koulua, piirtää vain.
Todella hienoa. Kaarina nosti katseensa. Mestariluokkaa.
Silloin kerrot hänelle. Tule kyytiin.
Odottaako siellä ketään?
Näet.
Satu ajoi niin vauhdikkaasti, että kaarteissa Kaarina sulki silmänsä.
Hiljennä nyt, Satu! Kaisa naurahti. Minä olen tottunut, mutta lapsi ei vielä.
Kaikesta oppii! Satu jarrutti portille. Perillä!
Lapset syöksyivät ulos pihaan. Kaarina häkeltyi ihmismäärästä.
Kaikki minun, lapsi! Kaisa kömpi alas autosta. Mutta älä huoli, asun yksin. He vain kokoontuvat tänne usein. Kaikki kotitalon liepeillä. Talo on aina täynnä. Tule vaan!
Kaisa taputteli päitä ja poskia.
Omat kulta!
Kaarina tutustui Kaisan suureen perheeseen viikon ajan. Ei meinannut pysyä mukana kuka on kenenkin. Viimein Satu toi pienimmän poikansa Kaisa-mummolle hoitoon ja selvensi.
Katso, Satu heilautti kättään kadun suuntaan. Tuolla asuu kolme meidän porukkaa. Sitten naapurissa on kaksi, Olli ja Veera. Ja minä asun toisella laidalla Sakarinsa ja Ninnin kanssa, jolla on Jaro, sydänvika. Toivotaan, että leikkaus onnistuu.
Satu, sekosin jo Kuka on kenenkin lapsi?
Maltat. Kaikilla omat vaiheensa. Mutta meitä yhdistää täti Kaisa. Et kai luullut, että me kaikki olemme hänen omia?
Satu nauroi.
Ei hän synnyttänyt meitä. Me kaikki olemme löytölapsia, kuten sinäkin.
Kaarina pysähtyi:
Löytölapsia?
Niin vain. Kuule, tullaan sisälle, keitän teetä.
Sadun koti oli pieni mutta lämmin. Kaarina istui keittiöön, Sadun ajettua kissan pois divaanilta.
Tunne olosi kotoisaksi, Satu sanoi. Vien Vekan nukkumaan.
Kaarina ihaili siistiä keittiötä, ikkunoiden pitsiverhoissa oli käsin kirjottuja kissankelloja.
Kauniita. Kenen tekemiä?
Tytön. Kun odotin lapsia, istuin sairaalassa kuukausia ja kirjoitin. Vekan verhoissa on kissankelloja, Lauran päivänkakkaroita ja Lotan unikoita. Äiti opetti, en osannut mitään ennen.
Niin miten sinusta tuli osa tätä perhettä?
Vanhempani joivat liikaa. Ei ollut helppoa lapsuuteni. Äiti Kaisa sanoi, että joskus ihminen unohtaa kaiken kivun. Pakenin kotoa 13-vuotiaana. Ei ollut paikkaa minne mennä. Asemalla tapasin sitten täti Kaisan. Hän ruokki minut ja toi mukanaan.
Niin kuin minut nyt. Kaarina hymyili.
Kaisalla on kyky löytää tällaiset. Ja niin minusta tuli hänen tyttärensä. Sakari tuli perässä. Kaisalla meni paljon voimia Sakarista, mutta kuka nyt laskee
Onko Kaisalla omia lapsia?
Ei. Näit kai? Hänellä on vanhan ajan diabetes, ja sydän sairastaa. Mutta lapsia hän silti toisaalta sai me kaikki.
Satu hengähti, vaimensi ääntään.
Kaisa oli kaunis nuorena. Opiskeli hyvin, suunnitteli lääkäriksi. Jäi kuitenkin kesken. Rakkaus vei mukanansa, hän muutti miehen perässä. Mies oli julma. Kaisa ei ollut koskaan puhunut siitä paljon. Mutta ne murtumat, joita löytyi, puhuivat puolestaan. Lopulta Kaisa jätti miehen ja palasi kotitilalle. Vanhemmat kuolivat pian. Sisar on kaukana. Kaisa ei koskaan mennyt uudestaan naimisiin eikä voinut enää saada lapsia. Niinpä me olemme hänen lapsensa. Hän auttoi jokaista. Asuntoasiat, tuet, asiat viranomaisten kanssa. Jos joku möi talon kysyi ensin Kaisalta.
Miten hänellä on varaa auttaa?
Hyvä kysymys. Vähän tulee valtiolta, mutta käyttöönkin menee. Ja sitten Paavo.
Kuka Paavo?
Poika, jonka Kaisa poimi kaupungin kadulta. Hylätty, sairas poika, henkisiä vaikeuksia. Kaisa toi hänet kotiin, ja myöhemmin löytyi Paavon isä varakas liikemies, Jouni. Isä oli etsinyt poikaa, mutta poika oli ollut aina tiellä. Kaisa sai kasan kiitosta ja ystävyyttä siitä tuli iso apu. Jouni auttoi paperiasioissa, neuvoi juristien kanssa. Hänestä tuli meidän suojelija ja ystävä. Täällä on nyt kuin yksi iso Suomi-filmin perhe.
Kaarina istui ja katsoi ympärilleen, perhettä, lapsia, nauravia miehiä. Ja tajusi, ettei hänellä koskaan ollut tällaista yhteyttä. Kotona syötiin eri tahtiin, eristäydyttiin. Nyt mieli kaipasi tällaista taloa, jossa nauretaan ja rakastetaan. Hän ei edes huomannut, kun kyyneleet taas putosivat.
Hei, suolasin kyllä jo keiton! Satu hymyili, kokosi Kaarinan syliinsä, etsi kuivaa käsipyyhettä. Noin, nyt on hyvä. Olet kotona. Kukaan ei satuta.
Sinä päivänä Kaarina kertoi kaiken, mitä oli tapahtunut: äidin, isän, Annukan. Kävi helpommaksi ja helpommaksi, jokainen lause vei kipua pois. Satu kuunteli hiljaa, kysyi joskus.
Siitäpä tiedät älä kanna kaunaa isällesi. Hän kasvatti sinua, vaikka ei ollut oma. Mutta ilo sokaisee joskus. Onko hän jo ehtinyt tehdä isyystestin?
Kävi heti mielessä minullakin.
Hän taisi luulla ettei voi saada lapsia. Nyt ilo vie pään. Mutta kyllä asiat järjestyvät.
Perheeseen syntyi uusi lapsi, Kaarina opiskeli omilla ansioillaan. Isä maksoi ensimmäisen vuoden, Kaarina hoiti loput. Hänestä tuli kaupungin paras lastensuojelun psykologi, ja usein ajat varattiin viikoiksi eteenpäin. Annukka synnytti pojan ja Kaarina iloitsi heidän puolestaan, mutta yhteyttä ei ollut. Uusi perhe, jonka Kaisa loi, oli läheisempi. Kun Kaisa sairastui, Kaarina jätti kaiken ja muutti Kaisa-tädin luokse hoitamaan häntä. Puolen vuoden aikana, jotka Kaisa vietti vuoteessa, Kaarina löysi elämänsä tärkeimmät hetket kuuluvansa joukkoon, olevan rakastettu sellaisenaan. Ja silloin hän ymmärsi, mitä Satu oli sanonut.
Perhe teki kaiken mahdollisen, ja Kaisa nousi vielä jaloilleen vaikka kulku jäi hitaaksi ja puhe epäselväksi. Sakari ja Ruska nikkaroivat Kaisalle uuden penkin portille, jossa Kaisa istui päivisin, ja lapset hyörivät ympärillä kuin omassa lastentarhassaan.
No, miltä uusi valtakunta tuntuu, majesteetti? Tulisiko teekuppi?
Mummi, näitkö? Kuinka korkealle pääsin! Ja Fede teki maalin, jopa ensimmäisen! Pääsisi varmaan maajoukkueeseen!
Kaarina lähti takaisin kaupunkiin vasta kun varmistui, että Kaisa pärjäsi. Kun koitti Kaarinan hääpäivä, kutsui hän ensimmäisenä Kaisa-mummun.
Äiti Kaisa Tuletko viereeni?
Aina, Kaarina. Aina.
