Äiti Katariina
Mitä sinä siinä nyhjötät? Levität vielä lisää kosteutta, kun ulkona on jo muutenkin märkää!
Paksuhko, kotoinen, taloa muistuttava nainen istahti penkille Kallan viereen.
Kuuma päivä! Ja tietenkin satoi aamusta. Nyt on kuin saunassa. Ja vielä vain puolipäivää takana, mutta olen jo aivan hiessä, voisi puristaa vaikka pesulapuksi.
Nainen kaivoi laukustaan vesipullon ja kamppaili vähän aikaa ennen kuin sai korkin auki.
Haluatko? hän ojensi pullon Kallalle. Sanotaan, että vesi rauhoittaa. Minuun ei tehoa. Join vaikka ämpärillisen, ei auta.
Kalla katsoi kummastellen leveää penkkikaveriaan. Mikä rangaistus tämä taas oli taivailta hänen kohdalleen? Miksi hänen piti kärsiä lisäksi vielä tästä, kaiken muun ahdinkonsa päälle?
Kalla ei koskaan erityisemmin pitänyt lihavista ihmisistä. He saivat hänet alakuloiseksi. Eikö itsestään voisi pitää edes sen verran, että liikkuisi vähän, söisi vähemmän ja huomioisi välillä muitakin? Kaikki nuo poimut, suuret housut, hiki, haju… Hyi! Hän muisti, miten he ystävineen kerran rauhoittuivat rauhassa kylpylässä, kun altaaseen tuli nainen, jonka tukevuus jäi pysyvästi mieleen.
Minä en nyt mee enää uimaan, tytöt! Tänään piisaa, totesi hänen paras ystävänsä, Leeni, venytellen pitkässä, treenatussa vartalossaan. Kukapa ei pysyisi kunnossa niin, jos viettäisi salilla puolet ajastaan ja olisi vielä oma valmentaja.
Miksi ei? Mehän aiottiin olla täällä koko päivä?
Tuollako? Leeni viittasi takanaan kohti uimahallin naista. Voin pahoin jo katsomalla, saati sitten vieressä olemisesta.
Kalla oli silloin vaivautunut. Leenin sanat loukkasivat, mutta hän ei ollut kaksinaamainen vähän samaa mieltä hänkin oli. Ei se käy päinsä, ei. Jos ei saa itseään kuntoon, voisi pysyä kotona siinä ystävä oli oikeassa.
Nyt Kalla istui naisen vieressä, joka oli lähes kolme kertaa isompi kuin tuo silloin kylpylässä nähty. Ja tuo nainen puhua pulputti taukoamatta! Mutta Kalla ei enää jaksanut nousta penkiltä. Hän oli istunut monta tuntia asemalla, ensin itkenyt, sitten vain tuijottanut seinää. Ei ollut muuta paikkaa minne mennä kuin rautatieasema. Hän kuunteli vierasta naista puoliväkisin ja jäi yhtäkkiä sanattomaksi.
Kaunis tyttö. Ei matkalaukkua, ei edes laukkua. Oletko odottamassa jotakuta? Vai onko sinulla paikkaa mihin mennä?
Kalla käänsi katseensa seinästä ja rohkaisi mielensä katsoa naista.
Hyväntahtoinen, punaposkinen, pyöreä naama hymyili niin aidosti, että Kalla tirskui, eikä voinut olla hautaamatta kasvojaan tuon naisen pehmeään syliin. Hän itki ja itki, pää rosoisena muodinmukaisesta hiusleikkauksesta, poski laskien naisen kepeää, ohutta paitaa vasten. Hetken Kalla tajusi, ettei haistanut mitään epämiellyttävää, vain hennon tuoksun villikukista. Oliko se pesuaine, vai oliko nainen todella huuhtonut paitansa suopursuissa? Kalla nuuhkaisi uudelleen ja hätkähti. Nyt hän muisti! Aivan näin äidillä tuoksui kädet niillä joita hän ei enää muistanut; äiti oli kuollut liian aikaisin. Kalla oli viisi, kun äiti meni auto-onnettomuudessa. Vain yksi muisto äidistä jäi: kukkaketo, jossa äiti punoi seppelettä hänen päähänsä. Ja äidin kädet tuoksuivat juuri tältä.
Mikä paniikissa? Kuka satutti sinua?
Kalla yritti kieltää päätään pudistellen, mutta nyökkäsi lopulta.
Kuka kumma! Tuollaista lasta satutetaan! nainen kaivoi laukusta käärön eväitä ja punaisen omenan. Noniin, otappa!
Kalla haistoi voileivästä niin hyvän tuoksun, että vatsa kiertyi solmuun. Hän ei ollut syönyt miltei vuorokauteen, eikä rahaa ruokaan ollut.
Ota nyt! Kinkkua. Itse paistoin. Syö! Olet niin laiha, että hirvittää!
En syö lihaa… Kalla nielaisi ja käänsi katseensa pois.
Mitä höpötät nainen työnsi voileivän hänen käteensä, mursi omenan puoliksi ja pisti toisen puolen Kallan käteen.
Ei mitään… Kalla tuijotti naisen vahvoja, huolitellun manikyyrin puuttuvia käsiä, ja tajusi, ettei pako asemalle ollut ollut paras mahdollinen idea. Hän haukkasi voileipää ja huokaisi autuaasta.
Hyvää? Sepäs pääasia! Muut onkin ihan hölynpölyä, sinä tollo!
Nainen asettui paremmin ja sitten katsoi Kallaa, joka oli jo hotkaissut ensimmäisen leivän ja vilkuili toivorikkaasti toista.
Syö pois! Syö oikein kunnolla! Ja kerro. Mitä sinulle tapahtui, kun olet täällä yksin, ilman tavaroita, eikä taida olla rahaakaan?
Kalla nyökkäsi, itku palasi.
Kaikkea tahtoo, mutta kerro ensin. Ja sitten, tyttö hyvä, itketään vaikka yhdessä ja ehkä joskus vielä nauretaankin.
Kalla ei olisi halunnut kertoa. Kuitenkin siinä hetkessä hänellä ei ollut vaihtoehtoa. Koko tarina ei paljon painanut, mutta se oli hänen elämänsä, eikä toista ollut.
Kalla oli lähtenyt kotoa edellisenä iltana. Tai oikeammin karannut sen jälkeen kun isä ilmoitti, ettei Kalla olekaan hänen biologinen tyttärensä, ja että he saavat uuden lapsen. Siinä hetkessä romahti kaikki. Mies, jota hän oli kutsunut isäksi kaikki nämä vuodet, ei ollutkaan oikea isä?! Ei ollut koskaan näyttänyt, etteivät muka olisi läheisiä.
Uuden äitipuolen, Iiris, kanssa eivät löytäneet yhteistä säveltä. Eikä ihme hän oli vain muutaman vuoden vanhempi kuin Kalla itse. Tapaaminen ei ollut lämmintä, vaan hieman kylmää hymyä ja valmiiksi puristettuja huulia.
Välit kotona kiristyivät. Pientä piikittelyä ja salaisuuksia. Kalla tunsi jääneensä yksin liian myöhään.
Lopulta tuli ratkaiseva ilta, kun isä levitti paperit eteensä työhuoneessa ja sanoi, ettei hän ole isä. Kalla oli adoptoitu kolmen kuukauden ikäisenä. Kallan kysymykseen oikeasta isästä ei tullut vastausta isä ehkä ei tiennyt, ehkä ei halunnut kertoa. Eikä äidiltä voinut enää kysyä
Yön Kalla istui, tuijotti huoneensa seinää, kunnes veti takin päälleen ja lähti. Ei tietä, minne mennä, ei suunnitelmaa. Aamulla hän tajusi mennä rautatieasemalle. Puhelin oli sammunut, eikä Kalla halunnut, eikä voinut, soittaa kellekään. Ystäviä hänen elämässään ei juuri ollut, koska perhe vaihtoi paikkakuntaa usein. Ne, joita hän tunsi, tuskin olisivat auttaneet. Elämä kulki kuin vanhan animaation mielilausahdus: Rakasta itseäsi, älä välitä muista, menestys tulee itsestään! Siitä hän oli joskus tilannut avaimenperänkin, joka sitten hukkui.
Nainen kuunteli koko tarinan, sanomatta mitään. Lopulta hän ojensi Kallalle nenäliinapaketin.
Pyyhi nyt ne kyyneleet.
Sitten hän kaivoi suuren lompakon laukustaan.
Tehdään näin, tyttöseni. Pitäisi puhua isäsi kanssa, mutta se odottaa. Onko puhelimesi kunnossa?
On loppu.
Tottahan toki. Tässä vanha puhelin, nappimalli vielä. Tyttäreni antoi minulle. Hyvä peli! Soita tai lähetä vaikka viesti, että olet kunnossa. Ei se isäkään halua suotta kauhistua.
Kalla viestitti isälle varovasti olevansa elossa ja kunnossa. Nainen katseli häntä hetken, nousi, suoristi Kallan kyyneleistä pehmenneen paitansa ja nyökkäsi.
Minua kutsutaan täti Katariinaksi. Asun kaupungin ulkopuolella, pienessä kylässä. Tuletko meille? Jos et minnekään kuulu, niin se ei ehkä ole huonoin vaihtoehto.
Miksi? Kalla kysyi.
Siksi, että toisen lasta ei ole. Jokainen tarvitsee aikuisen, joka huolehtii. Varsinkin, kun vielä olet melko nuori.
En minä nyt lapsi enää ole
Sen verran vielä kuitenkin. Tulehan, ehditään ostaa sinulle matkalippu.
Niin Kalla päätyi Katariina-tädin luo.
Junassa Katariina ei kysynyt mistään muusta. Vasta myöhemmin hän kertoi Kallalle, että joskus pitää odottaa, että toinen on valmis kertomaan.
Toisen sisimpään ei sovi tunkea, lapsi hyvä. Jollakin tuska on valmis jaettava, joku ei. Aika paljastaa, kenelle ja milloin.
Väsynyt Kalla nukahti junaan ja heräsi vasta, kun Katariina kevyesti kosketti häntä olkapäähän.
Perillä ollaan, kulta!
Laiturilla kurkisti laiheliini, vaaleahiuksinen nainen, ja juoksi Katariinan luo.
Äiti-Katariina! Jäin jo toisesta junasta odottamaan! Miten menee, miten Jari?
Hyvin on, asettunut taloksi, lääkäriäkin tavataan lähipäivinä.
Voiko se lääkäri jotain tehdä?
Lupasi yrittää. Nuori on, mutta pätevän oloinen.
Entäs tämä? nainen vilkaisi Kallaa.
Kysymykset myöhemmin, Leena. Olemme väsyneitä ja nälkäisiä.
Kallan nauratti vanha Lada, jolla Leena ajoi.
Ei saa nauraa! Se on ihan erikoisteipattu Samin tekemänä.
Aerografia, sinä tarkoitat. Kalla korjasi, silmäillen piirrettyä Mirri-kissaa auton kyljessä.
Mistä tuollaisia löydät, äiti-Katariina?
Asemalta. Katariina hymyili ja auttoi Kallan autoon.
Pian saapuivat Katariinan talolle. Lapsilauma juoksi pihaan vastaan.
Kaikki minun kullanmurut! Katariina huusi, hyväili käsillä päitä ja poskia.
Kalla vietti melkein viikon tutustuen tähän suureen joukkoon. Vasta kun Leena toi pojistaan nuorimman Katariinan hoitoon ja samalla esitteli Kallalle kylää, alkoi hän ymmärtää kokonaisuutta.
Tässä asuu, Leena heilautti, kolme meidän porukasta vierekkäin. Tuo on Kaisa, tuo Mikko, tuo Anna. Kaikilla lapsia, näkyivät silloin kun tultiin. Tuolla asuu Niina, jolle Katariina kävi lääkäriltä hakemassa lausuntoa Jari-poikaa varten pojalla sydänvika. Sitten on vielä Minna, se meni hiljattain naimisiin. Minä asun toisella puolella, puolisoni, veljeni Samin ja Niinan kanssa.
Miten Katariinalla on varaa tähän kaikkeen?
Kiitos kysymästä. Vähän rahaa saadaan toki kunnalta, mutta Pasi, hän toi kunnon avun. Katariina löysi pojan kadulta ja kertoi paikallisille, nämä auttoivat. Pian selvisi, että Pasin isä on varakas perheyrittäjä, ja tuki näkyy nykyisin joka asiassa. Juristit, lainoppi ja raha Katariina järjestää, että jokainen kasvatellaan itsenäiseksi.
Onko Katariinalla omia lapsia? Kalla kysyi.
Ei. Kaikki me muut olemme löydettyjä. Tai siis, Katariina on löytänyt meidät. Hänellä on sellainen vaisto kokoaa meitä, särkyneitä, yhteen.
Kalla alkoi käydä taloissa, oppi pian, mihin jokainen kuuluu ja mistä kukin oli tullut. Joka kodissa emännät keittivät teetä, ompelivat verhoihin käsin kirjottuja sinisiä lemmikkejä ja maksoivat kylissä kiitollisuudella.
Kalla uskalsi ensimmäistä kertaa elämässään istua oikeassa perhepöydässä. Täällä naurettiin yhdessä, härnäiltiin, kilisteltiin ruisnäkkärillä pyhäisin ja syötiin yhteistä kermaista lohikeittoa. Se tuntui Kallasta niin vieraalta, mutta samalla turvalliselta. Hän huomasi, että olisi ehkä sittenkin osa jotakin suurempaa.
Ensimmäistä kertaa Kalla kertoi koko tarinansa alusta loppuun äidistä, isästä, Iiriksestä, peloistaan ja suruistaan. Leena kuunteli hiljaa ja antoi välillä kannustavia sanoja.
Anna vain ajan kulua. Sun isä pitää sinusta varmasti edelleenkin, vaikka nyt tuntuu pahalta.
Isä lopulta tuli hakemaan Kallaa. Isä ja Katariina olivat keskustelleet pitkään. Siinä asemalaiturilla isä pyysi Kallaa kotiin.
En tule, isä. Anna minun olla. Näin on parempi, usko pois.
Eikö sitten voisi auttaa sinua? Auttaisin rahallisesti.
Alussa ehkä, mutta otan itsestäni vastuun. Sinä aina opetit, että pitää pärjätä omillaan.
Siksi et luota minuun enää?
Luotan, mutta nyt tuli minun vuoroni päättää.
Isä tulisi kuitenkin maksamaan Kallan koulutuksen. Kalla valmistuisi lastenpsykologiksi Helsinkiin, ja hänen vastaanottonsa muuttuisi pian varatuksi kuukausiksi eteenpäin. Iiris saisi pojan, ja Kalla iloitsisi aidosti, mutta perheestä tulisi harvinaisempi käyntikohde.
Sillä todellinen perhe löytyi Katariinan kautta. Kun Katariina myöhemmin sairastuisi, Kalla olisi ainoa, joka jäisi hoitamaan häntä. Moni pyyhkii kyyneliä puhuessaan siitä, kuinka yhteisö nosti Katariinan takaisin jaloilleen sairauden jälkeen. Sami ja Ruska tekivät penkin talon portille, missä Katariina istuisi paljon, ja naapuruston lapset palvelisivat häntä:
No, miltäs tuntuu vallanpenkillä? Valtakuntasi pikkuihmisiä ympäröi kerrankin!
Lapset touhuisivat ruokapöydässä, pyytäisivät tuomaroimaan pelejä ja kehuskelisivat loistavista potkuistaan.
Kalla palaisi vasta, kun näkisi, että kaikki järjestyy.
Vihkäistessään oman perheensä, hän pyytäisi ensimmäisenä Katariinan:
Äiti-Katariina, tuletko vierelleni?
Aina, tyttöni, aina…
