Äiti jäi vihdoin eläkkeelle. Siitä on jo pari vuotta. Olen väsynyt, hän sanoo. Terveys on nollassa. Työ oli hermoja raastava, työyhteisö myrkyllinen, ikääkin on jo. Haluan nyt elää itselleni, en enää kaikkea tätä.
Kukaan ei oikeastaan vastustellut. Äidillä on sellainen luonne, ettei häntä vastaan tohdi väittää.
Niinpä äiti muutti mökilleen ja alkoi elää parasta elämäänsä: kasvattaa kukkia ja kurkkuja, poltella parvekkeella ja juoda kahvia. Joskus lorauksen konjakkia kera, joskus kirjan kanssa. Pientä siistimistä, lepoa työvuosien jälkeen, menneiden muistelua siinä hiljaisen kauhun ja kiitollisuuden vallassa, kun tajuaa, ettei lastenlapsetkaan enää kesäksi tupsahtavat vastuulle.
Lisäksi hän meitä nuorempia muistutti tärkeästä elämänopista:
Jääkää eläkkeelle vasta, kun lastenlapset ovat valmistuneet muuten ne roikkuvat kiusana kaulassa. Ja kummilapset, jos niitä tulee, olkoot jo heidän vanhempiensa murhe. Siihen ikään jos pääsee, saa jo levätä omissa oloissaan.
Mökillä kaikki alkoi rullata: posti tulee, lähikauppa löytyy, netti toimii, ruusut kukkivat ikkunan alla, ilma on raikas, naapurit hiljaisia, elämä on lempeää ja kiireetöntä. Vaan jonkin ajan päästä äidillä alkoi olla pienoista ikävystymistä. Niinpä hän päätti pistää pystyyn pienen projektin: betonoi osan isosta pihastaan.
Pysäköintipaikka kun oli hänen mielestään epäkunnossa ja nuhruinen. Eihän sitä auta ihmetellä luonnon armoilla netistä löytyy kaikki. Sieltä hän löysi reippaan työporukan Firman nimeltään Timmi. Ja tietysti rahalla, euroissa.
Sitten tuli h-hetki. Viisi miestä kurvasi pihaan, ja heidän päällikkönsä oli Matti Martikainen. Äiti tosin kutsui häntä vain Matiksi, vaikka mies oli parimetrinen kaveri. Alkuun mentiin vauhdilla, mutta pian alkoi takeltelu. Kaksi betonimyllyä odotti käskyjä, äiti tarkkailee hiljaa.
Sitten Matti päätti laittaa äidin koetukselle. Oikein miehekäs homma, vanha mummo yksin, eihän se tästä mitään tiedä olipa tilaisuus nyhtää vähän lisää, tai ainakin koettaa.
Matti aloitti ylhäältä:
Tällä pihalla ei näin voi tehdä, kaikki on pielessä, täytyy maksaa tuplasti tai me lähdetään tästä heti pois. Tilaa joku muu.
Äiti kuunteli rauhassa ja nyökytteli muka ymmärtäväisesti. Viisikymmentätuhatta sanot? Entäs parikymmentäviisi, käykö se? No mutta, uskon teihin kuinka en uskoisi näin vakaviin miehiin.
Yhtäkkiä hän jatkoi:
Lyödäänpä vetoa. Viisikymppisestä. Väität, että teidän porukka ei kykene tekemään tätä hommaa kunnon jäljellä kolmessa tunnissa? Jos ehditte, maksatte minulle viisikymppiä. Ellette, minä maksan teille. Käykö?
Itse olisin Matin asemassa miettinyt pitkään, onko tässä järkeä mutta Matille kelpasi, kun intoa ja ahneutta löytyi enemmän kuin järkeä. Sopimus syntyi.
Matti istahti rapulle kahvikupin kanssa seuraamaan tilannetta. Sillä aikaa äiti veti saappaat jalkaan ja alkoi järjestellä homman. Viidessä minuutissa hän laittoi miehet paikoilleen eivät itsekään ehtineet tajuta miten muuttuivat toiveporukaksi. Jokaiselle selkeät ohjeet: kuka kantaa mitä, kuka levittää ja minne kannattaa panostaa tehokkuuteen. Betonimyllyjen kuljettajille selkeni nopeasti, miten ja milloin valetaan, jotta tulee hyvä ja siisti. Parasta: työ sujui ilman turhia keskeytyksiä tai häslinkiä.
Lyhyesti sanottuna betonitöiden jumalatar.
Homma, jonka miehet aikoivat jarrutella koko päivän, oli valmis reilussa kahdessa tunnissa. Lopputulos: virheetön, sileä, tarkka. Ei mitään huomautettavaa.
Alkuun Matti hymyili: eiköhän kohta kunto lopu. Sitten ilme vakavoitui. Sitten kaveri kalpeni. Spontaanisti hän hätkähti vedonlyöntiä sana kun on sana, ja viisikymppi piti ottaa esiin.
Hetken aikaa Matti oli aivan sanaton, katsoi kuin näkisi maailman uusin silmin.
Mutta miten tämä on mahdollista? Ei näin voi käydä, mitä ihmettä, sai hän lopulta sanotuksi.
Kyllä voi, äiti sanoi ja pyyhki hanskoista betonipölyt. Näitkö matkalla kaupunkiin sen ison moottoritieliittymän? Kolmessa kerroksessa?
Joo, niinhän siinä oli Matti mutisi.
Aika hienoa, että ajoitte siitä. Minä olin mukana sitä rakentamassa.
Sillä hetkellä Matti taisi ymmärtää, että kiltti mummo voi joskus tarkoittaa vain ihmistä, joka on vuosikymmenet paiskinut töitä, joita herkkähermoiset eivät kestäisi päivääkään. Ja että joidenkin ihmisten kanssa ei vain kannata ruveta vedonlyöntiin koska elämänkokemus päihittää aina pelkän rehvastelun.
Tästä tarinasta jäi yksi opetus: ulkonäkö ja ensivaikutelma voivat pettää, mutta osaaminen ja kokemus eivät katoa. Niitä kannattaa arvostaa ja joskus myös varoa.
