Äiti ja isäni olivat 38-vuotiaita, eikä heillä edelleenkään ollut yhtään lasta. Lääkärit levittelivät käsiään, eivätkä tienneet mistä tämä johtui. Jossain vaiheessa äitini luovutti ja hyväksyi kohtalonsa lapsettomana. Isäni ei vaikuttanut olevan asiasta erityisen huolissaan. Hän toisteli aina: Ei hätää, kyllä kaikki järjestyy. Hänestä tuntui, ettei lapsia välttämättä tarvittu.
Äitini oli menettänyt toivonsa, mutta pyysi silti Jumalalta edes yhtä lasta. Ja tapahtui kuin Jumalan johdattamana minä synnyin.
Äitini onnella ei ollut rajoja. Mutta isäni oli tuolloin jo muuttunut välinpitämättömäksi. Hän hermostui, kun itkin öisin ja hänestä oli tullut epämiellyttävä äitiäni kohtaan. Vuoden kuluttua syntyivät kaksi pikkuveljeni, identtiset kaksoset. Äiti kiitti Jumalaa ääneen, kiitoksesta koko sydämellään. Hänestä oli vihdoin tullut onnellinen äiti. Entä isäni? Kuten ehkä arvasitte, lapset eivät olleet hänelle tärkeitä. Hän päätti tehdä temppunsa.
Isäni suostutteli äitini myymään asuntomme Helsingin Kalliossa. Hän vakuutti, että tarvitsemme isomman kodin, ja että voisimme ottaa osan uudesta asunnosta lainalla. Äiti luotti häneen. Mutta heti kun isä sai rahat, hän katosi. Vielä tänäkään päivänä emme tiedä, missä hän on.
Näin jäi äitini kolmen lapsen kanssa kadulle. Mihin äiti voisi mennä? Hän muutti omien vanhempiensa luo Espooseen. Niinpä asuimme kaikki yhdessä me neljä, mummo ja ukki kahden huoneen asunnossa. Äitini menetti kokonaan luottamuksensa miehiin ja ihmissuhteisiin. Hänen piti tehdä kovasti töitä. Kolmen lapsen ruokkiminen ja vaatettaminen ei ollut mikään pikku juttu.
Näin me elimme. Muutaman vuoden kuluttua mummo kuoli, ja sen jälkeen myös ukki. Tilaa oli enemmän, mutta suru syveni. Eräänä kesäpäivänä äiti vei meidät puistoon Helsingin Töölössä. Siellä oli leikkipuisto, aurinko paistoi. Silloin samanikäinen mies lähestyi äitiäni ja yritti tehdä tuttavuutta, mutta äiti torjui hänet kerta toisensa jälkeen. Kävimme siinä puistossa monta kertaa, kunnes lopulta äiti antoi periksi hän antoi numeronsa. He alkoivat tapailla ja lähtivät treffeille.
Kaksi kuukautta myöhemmin muutimme uuteen tilavaan kolmioon miehen nimi oli Aaro. Hänestä tuli meille uusi isäpuoli. Sanon suoraan: lapsuutemme muuttui niin onnelliseksi, ettei sille edes löydy sanoja. Aaro korvasi biologisen isämme yhdessä iloitsimme onnistumisista ja yhdessä surimme tappioita. Nyt olemme aikuisia, ja kutsumme Aaroa isäksemme. Näin ollen nainen lapsineen ei ole aina taakka. Mahdollisuus onnellisuuteen löytyy aina. Isäni karkasi äidiltämme ja meistä, mutta isäpuolemme Aaro, todellisen miehen tavoin, otti meidät osakseen ja teki meistä onnellisia.
