Aikuisten koepaikka — Sanni, miksi et tule meidän kanssa juhlistamaan projektin valmistumista? — hymyili Mikko vieläpä silmää iskien. — Koska, rakas ystävä, minulla on tänään treffit, — totesi Sanni hieman ujostellen. — No jopas jotakin! — Mikko oli aidosti yllättynyt. Hän tunsi Sannin jo viiden vuoden ajalta, tiesi hänen olevan yksinhuoltaja ja vaikuttaneen siltä, ettei etsinyt uutta miestä… Outoa. Ehkä hän sittenkin etsi, ja Mikko oli vain ollut huomaamatta. — No, ei pidetä sinua, oikein paljon onnea! — hän sanoi ja kääntyi muihin työkavereihin päin. — Mennäänkö? — Mennään vaan! — Nopeasti nyt! — Tietty! — kaikui joka puolelta, ja joukko suuntasi kohti kahvilaa. Mikko kulki muiden kanssa hymyillen, mutta syvällä sisällään tunsi pienen piston mustasukkaisuutta. Mutta eihän hänellä ollut oikeutta olla mustasukkainen, eihän heidän välillä koskaan ollut mitään muuta kuin työtä ja ystävyyttä. ”Ihmeellistä tämä kaikki”, pohdiskeli Mikko. * * * Sinä iltana hän palasi kotiin tavallista myöhemmin. Heti kun ovi kävi, lapset juoksivat kiljuen vastaan: ”Isi tuli, isi tuli!”. Sitten ilmestyi vaimo. — Mikko, vihdoin! Hän halasi ja suuteli miestään. — Me ehdittiin rakentaa hieno laiva ulkona, sinä vain hoidat työjuttuja, — Katri nauroi. — Minähän elätän teidät, — Mikko murisi. — Ja saanpahan venyä töissä niin paljon kuin huvittaa! — Totta kai saat, — Katri myötäili. — Ja älä ala kuulustella, — Mikko vielä mutisi. Jos Mikolta olisi kysytty, miksi hän oli tyly ja jatkoi aihetta, hän ei olisi osannut selittää. Ei tiennyt itsekään. — Mikko, onko sinua puraissut jokin? — totesi Katri vain hymyillen. Mikko tajusi itsekin, miksi käyttäytyi niin – hän halusi viedä hymyn Katrin kasvoilta, saada vaimon tuntemaan olonsa yhtä kurjaksi kuin hän tunsi olevansa. — Ei mitään. Olen vain väsynyt. Lämmitä ruoka, — Mikko yritti sanoa sen tavalliseen sävyyn ja Katri loikkasi keittiöön. Mikko istui eteisessä ja painoi pään käsiinsä. ”Mitä mä oikein teen?”, hän kauhistui. * * * Muutaman päivän päästä Mikon olo helpottui, ja hän ajatteli, että kyse oli kai vain siitä, että olisi niin halunnut kaikkien olevan mukana juhlimassa projektin loppua—ja pettyi kun Sanni ei tullut. Nyt oli jo uusi projekti, ja Mikko uppoutui siihen täysillä. * * * — Sanni, voisi olla hyvä jos jäisit ylitöihin tänään — tarvitsen nuo laskelmat, — Mikko sanoi kerran. — Anteeksi, mutta tänään mun pitää mennä äidin luo, — Sanni pudisti päätään. — Se on tosi tärkeää mulle. Lupaan tulla huomenna aikaisin ja hoitaa kaiken. — Selvä, — Mikko nyökkäsi. Sovittu siis. Kuitenkin häntä harmitti. Miten voi olla jotain tärkeämpää kuin tämä projekti? — Onko sulla äiti sairaana? — Mikko jatkoi. — No joo, on sillä vähän, — Sanni katsoi alas. — Selvä, — Mikko myöntyi. Sairaan äidin takia hän hyväksyi poikkeuksen. Pian kävi kuitenkin ilmi, ettei Sannin äiti ollut sairaana – vaan että Sanni oli keksinyt tekosyyn. — Mitä ihmettä, miksi hän ei ollutkaan menossa äidin luo? — Mikko hämmästeli kun muut kertoivat. — Olihan menossa, mutta ei yksin, vaan uuden miesystävänsä kanssa, — Oona selitti. Hän viittasi Mikkoa ikkunan luo. — Katso tuolta… Mikko näki kun Sanni astui ulos toimistotalosta, nuori mies odotti, he tarttuivat käsiin, astuivat autoon ja ajoivat pois. Taas uusi mustasukkaisuuden aalto Mikossa. ”Herrajestas! Se on sittenkin totta – Sanni on todella löytänyt miehen!”, hän hätkähti mielessään. — No, — Mikko yritti kuulostaa välinpitämättömältä, — Töitä tehdään kuuteen asti, ja sen jälkeen kaikki voivat lähteä. Hän istui koneelle, mutta ei saanut mitään aikaiseksi. * * * Työt ja viikot kuluivat. Mikko muuttui levottomammaksi. Hän ei ymmärtänyt, mistä oli kyse. Aluksi kyse oli vain pienestä tunteesta – kun hän kuuli Sannin äänen tai sai viestin häneltä, sydän löi aina vähän lujempaa. Samanlaista intoa kuin silloin joskus nuorena. ”Olenko oikeasti rakastunut?”, hän mietti. Ajatus oli yhtä aikaa huvittava ja pelottava. Hän yritti olla välittämättä mutta eivät tunteet katoaneet. Hänellä oli perhe, vaimo ja lapset, hän oli jo nelikymppinen. Rakkautta hänellä ei Kai kuitenkaan enää ollut Katriin – luottamusta ja kiintymystä kyllä, mutta ei sitä hullua, nuoruuden rakkautta, joka oli ollut joskus. Levottomuus kasvoi. Hän huomasi miten suoristi selkänsä aina kun Sanni tuli huoneeseen, halusi että Sanni kiinnittäisi häneen huomion. Hän jutteli Sannille yhä useammin, pyysi mielipiteitä. Kävi keskustelunsa jatkuvasti mielessään läpi. Kerran Mikko havahtui ajatukseen: ”Entä jos olisin tavannut Sannin ennen lapsia?” Ajatus iski – kyllä, silloin hän olisi ehkä lähtenyt. Ei heti, mutta ajan kanssa, tekosyyn löytäen. Olisi jättänyt kaiken vain saadakseen olla Sannin kanssa. Siitä ajatuksesta seurasi syyllisyys. Kuin aalto, joka huuhtoo kaiken. Hän tuijotti perhekuvaa työpöydällään. Kaikki hymyilivät – niin hänkin. Kaikki oli oikeinkin hyvin. Miksi nyt tuntui, että eli jonkun toisen elämää? Hän ei osannut selittää itselleen miksi tunsi näin. Miksi juuri nyt, miksi juuri Sanni? He olivat tehneet yhdessä töitä kolme vuotta reagoimatta mitenkään – miksi nyt hän ei päässyt ajatuksesta irti? Sisäinen maailma alkoi murentua. Vanhoista arvoista ei enää ollut tukea. Ei halunnut pettää ketään — ei menettää perhettään tai rikkoa sitä mitä oli. Mutta tunteitaan hän ei saanut pysähtymään. * * * Eräänä päivänä Mikko heräsi ennen auringonnousua. Nurkassa hiipi vain heikko valonsäde. Sanni pyöri edelleen mielessä – edes kotona, perheen keskellä, hän ei saanut rauhaa. Hän muisti edellisillan: Sanni oli taas lähtenyt aikaisin, taas sen miehen kanssa. Joka kerta, kun Sanni lähti, Mikko tunsi että hänessä repesi jotakin. ”Olen hukkaamassa itseni — jos en lopeta nyt, menetän kaiken. En heti, mutta hiljalleen. Kylmenen. Tulen etäiseksi lapsille, Katrille, itselleni. Alan vihata sitä, miksi muovaan itseni. Ja sitten on liian myöhäistä.” Hän nousi, pukeutui, keitti kahvia ja tuijotti ikkunasta ulos. Ulkona oli tyhjää, ankeaa ja yksinäiseltä näytti. Silloin hän teki päätöksen. * * * — Mitä, Mikko, vaihdat osastoa? — työkaverit kerääntyivät hänen ympärilleen. Myös Sanni oli paikalla. — Joo, nyt on tarvetta vähän toisaalla, menen ratkomaan siellä osaston ongelmia, — Mikko vastasi. — Onhan se vain väliaikaista, eikö? — Tietysti on, — Mikko nyökkäsi, vaikka tiesi, ettei mikään ole yhtä pysyvää kuin väliaikainen. Alun perin Mikko oli aikonut irtisanoutua, mutta oli kuitenkin arvostettu firmassa, hyvä palkka, mahdollisuuksia. Siksi hän järjesti siirron toiseen osastoon, vaikka vain muutamaksi kuukaudeksi. Hän uskoi, että se auttaisi katkaisemaan kierteen, jossa jokainen sana tai katse Sannilta vain kasvatti kiusausta. Hän ei halunnut olla se, joka menettää kaiken tunteen vuoksi. Eikä sitä, joka sanoo ”olenhan vain ihminen…”. Mikko luotti, että aika auttaisi. Nyt sattui – mutta kyllä helpottaisi. Illalla hän sanoi Katriin: — Haluan viettää enemmän aikaa perheen kanssa. En enää halua olla jatkuvasti töissä. Katri katsoi yllättyneenä. — Oikeastiko? — Kyllä. Tuntuu että olen jäänyt paljosta paitsi — lasten kanssa, sinun kanssasi. Katri vain hymyili vienosti, ja se hymy sai Mikon sydämen värähtämään. Nyt Mikko alkoi kuluttaa enemmän aikaa lasten kanssa, vei puistoon, haki koulusta, osallistui koulujuhliin, alkoi jutella Katrille muutakin kuin arjesta — kertoi mitä ajatteli ja mitä häntä mietitytti. Hän jopa kiinnostui enemmän myös vaimonsa elämästä. Joskus hän mietti, miksi ei ennen ollut näin tehnyt? Miksi ollut niin väsähtänyt yhteiseen aikaan? Hän ei lakannut täysin ajattelemasta Sannia. Mutta ajatukset vähenivät, ja kun he kohtasivat työpaikalla, Mikko tunsi enää pienen piston. Ei enää tuskaa tai mustasukkaisuutta – vain muistutuksen siitä, että hän oli tehnyt valinnan perheen hyväksi. Ja oli siitä kiitollinen. * * * — Mikko! Mikko! Mikko kulki lelukauppaa kohti ja kuuli tutun äänen. Hän kääntyi, ja Sanni seisoi käytävän toisella puolella. — Mikko! Missä sinä oikein olet ollut? Kaikki ovat odottaneet sinun paluutasi. Me ollaan kaivattu sun johtajuutta. Vuosi jo! Mikko hymyili. Nyt oli hyvä olla, eikä sisällä enää vihlonut. — Hei Sanni. Kiva nähdä. — Kuinka sä voit? — Sanni kysyi. — Hyvin. Oikeastaan tosi hyvin, — Mikko totesi ja huomasi itsekin puhuvansa totta. — Miksi et koskaan palannut meille takaisin? Olit paras pomo. — Kaipasin muutosta, — Mikko vastasi. — Entä sinä? — No, mä menin naimisiin. Hän on hyvä mies. Oikea ihminen mulle. Tytärkin hyväksyi. Mikko nyökkäsi. Ei ollut enää kateutta. Vain lempeää hämmästystä, kuin vanhan ystävän kohtaamisessa. — Olen iloinen puolestasi, — hän sanoi vilpittömästi. He juttelivat hetken yhteisistä tutuista – mutta kumpikaan ei ehdottanut kahville menoa. Molemmat ymmärsivät, että tämä oli loppu. Tai ehkä alku jollekin uudelle, mutta ilman toista. Jätettyään hyvästit, Mikko jatkoi matkaa, osti lahjan, meni ulos ja istui autoon – ja vasta silloin huomasi: hän ei tuntenut enää mitään Sannia kohtaan. Ei tuskaa, ei intohimoa, ei halua aloittaa alusta. Hän katsoi liikennevaloa, ohikulkevia perheitä, lapsia kädestä pitäen, ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hänestä tuntui, että oli juuri siellä missä piti olla. Ei missään ihanne-elämässä. Ei satumaisessa romanssissa. Vaan omassa elämässään. Oikeassa. Monimutkaisessa. Mutta omassaan. * * * Sanni ja Katri seisoivat vierekkäin kuntosalilla juoksumatoilla. He olivat sattuneet samoihin ryhmätreeneihin jo pitkään. — Miten teidän kohtaaminen meni? — kysyi Katri. Sanni kohautti olkiaan. — Aika tavallisesti. Hän toivotti mulle onnea, siinä kaikki… Joten sä voitit, — hän totesi. — Sun mies on kyllä upea, — Sanni sanoi vielä. — Tiedän, — Katri vastasi. — Olen tiennyt aina. Hän hymyili ja iski silmää ystävälleen.

Aikuisten koe

Marjut, miksi et tule meidän kanssa juhlistamaan projektin valmistumista? kysyi hymyillen Antti ja vieläpä iski silmää.

Siksi, hyvä ystäväni, että minulla on tänään treffit, Marjut vastasi hieman nolona.

No jopas jotakin! Antti hämmästyi. Hän oli tuntenut Marjutin jo viisi vuotta, ja tiesi tämän olevan yksinhuoltajaäiti, joka ei ainakaan ulospäin ollut etsimässä uutta miestä… Ihmeellistä. Ehkä hän olikin. Antti ei vain ollut huomannut. No, emme pidättele sinua sitten. Onnea iltaan, toivottavasti kaikki sujuu hyvin, hän sanoi ja kääntyi muihin työntekijöihin päin. Mennäänkö?

Mennään vaan!
Mennään jo!
Totta kai! vastasi kollegoiden joukko, ja he lähtivät kohti kahvilaa.

Antti käveli porukan mukana, hymyillen ulospäin, mutta sisimmässään tunsi pienen piston. Miksei häneltä voisi mitään tunteita herätä? Eihän hänen ja Marjutin välillä ollut muuta kuin ystävyyttä ja työtä.

Outoa tämä kaikki, hän mietti itsekseen.

* * *

Sinä iltana Antti saapui kotiin paljon tavallista myöhemmin. Häntä oli heti vastassa lasten iloinen kiljunta: Isä tuli kotiin, isä tuli! Pian myös vaimo saapui eteiseen.

Kukapa muukaan kuin meidän Antti vihdoin takaisin! hymyili Maija, sulki hänet syliinsä ja antoi suukon.

Me käytiin leikkipuistossa ja rakennettiin hieno laiva. Sinä vain viivyt töissä, Maija nauroi.

Ehkä joku meistä haluaa ansaita vähän euroja, Antti tuhahti. Ja minulla on oikeus viipyä työpaikalla niin pitkään kuin katson tarpeelliseksi!

Totta kai sinulla on, Maija vastasi lempeästi.

Ei saa tentata, hän tokaisi yhä hieman kireästi.

Jos joku olisi sillä hetkellä kysynyt, mikä häntä vaivasi, Antti ei olisi osannut vastata. Hän ei itsekään täysin ymmärtänyt.

Antti, onko sinua puraissut itikka? Maija jatkoi hymyillen.

Antti tajusi yhtäkkiä, miksi oli niin töykeä. Hän halusi riistää Maijan hymyn, saada tämän kokemaan samanlaisia kurjia fiiliksiä kuin hänellä itsellään nyt.

Ei mitään, olen vain väsynyt. Voisitko laittaa ruokaa? Antti sanoi mahdollisimman neutraalisti ja kun Maija hävisi keittiöön, hän istahti penkille ja painoi päänsä käsiinsä.

Mitä minä oikein teen? hän ajatteli kauhuissaan.

* * *

Muutaman päivän päästä Antti rauhoittui ja ajatteli, että ehkä hän oli vain harmissaan siitä, ettei Marjut tullut juhliin muiden kanssa, vaikka olisi halunnut koko ryhmän mukaan. Nyt uudessa projektissa hän uppoutui töihin kokonaan.

* * *

Marjut, tänään joudut ehkä jäämään ylitöihin, Antti sanoi kerran. Tarvitsen ne laskelmat.

Anteeksi, mutta tänään menen äidin luokse. Minulle se on tosi tärkeää. Huomenna voin tulla aiemmin ja tehdä kaiken valmiiksi, Marjut selitti.

No olkoon, Antti myöntyi. Sovitaan niin.

Hän kuitenkin harmistui. Eikö projekti ole tärkein? Onko jotain tärkeämpää?

Onko äiti sairastunut? Antti kysyi.

On, näin on, Marjut laski katseensa.

Selvä, Antti hyväksyi asian. Sairaan äidin luokse hän ymmärsi päästää työntekijänsä.

Pian kuitenkin selvisi, ettei Marjutin äiti ollut sairas. Hän oli keksinyt tekosyyn, ettei jäisi ylitöihin.

Miksei hän mene äitinsä luo? Antti ihmetteli kuultuaan kollegoilta.

Menee, mutta ei yksin, vaan uuden miehen kanssa, sanoi Satu ja viittasi ikkunaan. Tulepa tänne katsomaan…

Antti tuli viereen. Hän näki, kuinka Marjut poistui toimistolta, ja häntä vastaan käveli nuori mies. He tarttuivat toisiaan kädestä ja menivät auton kyytiin.

Samassa Antti tunsi taas mustasukkaisuuden piston, mutta nyt koko kehon voimin.

Hyvänen aika! Sehän on totta! Hän on oikeasti löytänyt uuden miehen!, pyöri hänen päässään.

No, työpäivä päättyy kuudelta, kaikki voivat lähteä silloin omiin menoihinsa, Antti sanoi välinpitämättömästi, vaikka sydän hakkasi edelleen.

Hän palasi työpisteelleen ja yritti tehdä töitä, mutta ajatukset harhailivat.

* * *

Aika kului. Antin levottomuus yltyi päivä päivältä eikä hän ymmärtänyt, mitä hänelle oli tapahtumassa.

Aluksi tunne oli vain kevyttä levottomuutta aina kun kuuli Marjutin äänen tai näki hänen nimensä chätissä, sydän jyskytti kuin alkuaikoina Maijan kanssa.

Olenko minä ihastunut?, Antti pohti. Ajatus oli yhtä aikaa pelottava ja huvittava. Hän koetti ignoroida sitä ja keskittyä muuhun. Olihan hän aikuinen mies, juuri täyttänyt 40 vuotta. Hänellä oli perhe. Hän rakasti vaimoaan. Tai… ei ehkä rakastanut enää, mutta kunnioitti, luotti ja tunsi kiitollisuutta. Se polttava, järjetön rakkaus se oli ohi. Ehkä kaikilla käy niin…

Pian levottomuus voimistui. Hän alkoi myös huomaamattaan ojentautua ryhdikkäämmäksi Marjutin astuessa huoneeseen, toivoen että tämä huomaa hänet. Hän aloitti keskusteluja, kysyi mielipiteitä, ja käänsi sanoja ja katseita päässään koko illan kuin niissä olisi ollut jokin salainen viesti.

Eräänä päivänä hän pysähtyi ajattelemaan:
Entä jos olisin tavannut Marjutin ennen lapsia?

Ajatus iski kuin salama. Hän tiesi heti: kyllä! Hän olisi lähtenyt. Ei heti, mutta askel askeleelta, keksinyt syyn, etsinyt oikeutuksen. Jättänyt kaiken kodin, tutun elämän saadakseen olla Marjutin kanssa.

Syyllisyys hyökyi hänen ylitseen. Hän katsoi työpöydällä olevaan perhekuvaan: Maija, lapset, yhteinen matka Turun saaristoon. Kaikki hymyilevät, hän itsekin. Kaikki hyvin. Miksi tuntuu kuin eläisi jonkun muun elämää?

Antti ei osannut selittää tunteitaan. Miksi hän koki näin juuri nyt? Miksi Marjut? Kolme vuotta olivat olleet työtovereita ilman mitään erityistä. Nyt hän ei osannut unohtaa eikä lakata ajattelemasta Marjuttia.

Kaikki hänen arvonsa alkoivat horjua. Hän ei halunnut pettää ketään, ei menettää perhettään, mutta hän ei voinut myöskään paeta tunteitaan.

* * *

Sinä aamuna hän heräsi ennen auringonnousua. Huoneessa oli hämärää, vain ohut valojuova pilkotti verhon raosta.

Antti tuijotti kattoa. Marjut ei lähtenyt hänen ajatuksistaan. Edes tässä levollisessa, turvallisessa kodissa. Hän muisti edellisen päivän: Marjut lähti taas aikaisin uuden miehen mukaan. Joka kerta Antti tunsi sisällään jonkin repeävän.

Olen eksymässä itseeni, hän mietti. Jos en pysähdy nyt, olen menettänyt kaiken, hitaasti mutta varmasti. Muutun kylmäksi, vihaiseksi, vieraaksi myös lapsilleni, Maijalle. Itselleni. Alan vihata sitä, miksi olen tullut. Enkä sitten enää saa mitään takaisin.

Hän nousi, pukeutui ja meni keittiöön. Hän keitti kahvia, jäi katsomaan harmaata aamupihamaata ikkunasta. Ulkona oli tyhjää ja koleaa. Silloin hän teki päätöksensä.

* * *

Miten niin siirryt toiseen tiimiin? ympärillä kuhisi työntekijöitä myös Marjut oli joukossa.

Näin nyt kävi. Siellä on haasteita, joita pyydettiin selvittämään, Antti vastasi.

Mutta sehän on vain väliaikaista?
Niin, kyllä vain väliaikaista, Antti nyökkäsi, vaikka tiesi, että mikään ei ole niin pysyvää kuin väliaikainen.

Alun perin hän harkitsi koko firman jättämistä, mutta tiesi sen olevan typerää. Hänellä oli hyvä asema, hyvä palkka ja tulevaisuuden näkymiä. Siksi hän haki siirtoa toiseen yksikköön vaikka vain väliaikaisesti. Sen verran hän tiesi, että siitä syklisestä kierrosta, johon Marjutin vuoksi oli joutunut, pitäisi päästä pois. Hän ei halunnut olla se, joka menettää kaiken hetken tunteen takia.

Illalla hän kertoi Maijalle:
Haluan viettää enemmän aikaa perheen kanssa. En enää halua jatkuvasti hukkua töihin.

Maija katsoi häntä yllättyneenä.
Ihanko totta?
Ihan totta. Minusta tuntuu että menetän jotain tärkeää lasten ja sinun kanssa.
Maija ei vastannut, vaan hymyili hellästi. Se hymy tuntui niin tutulta, että Antin sydän sykähti.

Pian hän ryhtyi viemään lapsia puistoon, haki heidät koulusta, osallistui tapahtumiin, joista aiemmin oli yrittänyt livahtaa. Hän alkoi puhua Maijalle enemmän itsestään, päivän tapahtumista, tunteistaan, kiinnostua aidosti myös Maijan elämästä.

Joskus Antti mietti: Miksi en ennen tehnyt näin? Miksi pidin tätä velvollisuutena, en mahdollisuutena tutustua siihen, joka seisoo rinnallani?

Marjut ei kadonnut hänen ajatuksistaan kokonaan. Välillä hän näki tämän työpaikalla ja tunsi pienen vihlaisun. Mutta se ei enää sattunut. Se oli kuin muistutus: tässä on se, jonka kanssa olisit voinut olla, mutta valitsit perheesi. Hän oli itselleen kiitollinen siitä.

* * *

Antti! Antti!
Antti kulki Kampin kauppakeskuksessa kohti lelukauppaa, kun kuuli nimensä.

Hän kääntyi ja näki Marjutin.

Antti! Missä ihmeessä olet luuraillut? Koko tiimi odotti paluutasi. Oletko unohtanut meidät kokonaan? Vuosi on jo mennyt!

Antti hymyili. Oli ilo nähdä Marjut, mutta sisällä ei mikään enää sattunut.

Hei Marjut. Hauska tavata!

Miten menee? Marjut kysyi.

Hyvin. Oikeasti todella hyvin, hän sanoi ja tunsi, ettei valehdellut.

Miksi et koskaan palannut meille? Olit paras esihenkilö, Marjut jatkoi.

Halusin muutosta, Antti vastasi lyhyesti. Entä sinä?

Minä? Marjut hymyili leveämmin. Menin naimisiin. Hän on hyvä tyyppi. Oikeasti luotettava. Tyttäreni pitää hänestä.

Antti nyökkäsi. Hän ei tuntenut enää mustasukkaisuutta, vain tyyntä hämmennystä kuin olisi törmännyt vanhaan ystävään, joka on muuttunut paljon.

Olen onnellinen puolestasi, hän sanoi vilpittömästi.

He juttelivat hetken tuttavista ja kuinka työpaikka oli muuttunut, mutta kumpikaan ei ehdottanut mennä kahville. Kummatkin ymmärsivät: tämä oli loppu. Tai ehkä alku jollekin uudelle, mutta ei toisilleen.

Hyvästien jälkeen Antti haki lahjan, käveli ulos, nousi autoon ja tajusi, ettei tuntenut enää mitään Marjuttia kohtaan. Ei kipua, ei kaipuuta, ei halua hypätä johonkin uuteen.

Hän katsoi eteensä: liikennevalot, kadulla kävelevät ihmiset, lapsia vanhempiensa seurassa. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hän tunsi olevansa juuri siellä missä pitääkin.

Ei missään täydellisessä elämässä, ei romanttisessa tarinassa. Vaan omassa, aidossa elämässään vaikeassa ja epätäydellisessä, mutta juuri omassaan.

* * *

Marjut ja Maija seisoivat rinnakkain kuntokeskuksen juoksumatoilla. He olivat jo pitkään käyneet samassa jumpassa ja toisinaan törmänneet tunneilla.

Miten tapaaminen sujui? Maija kysyi.

Marjut kohautti olkiaan.

Aivan tavallisesti. Hän toivotti onnea, ja siihen se jäi… Sinä taisit voittaa, Marjut sanoi ja lisäsi, Sinun miehesi on todellinen kultakimpale.

Tiedän, Maija vastasi. Olen tiennyt aina.

Hän hymyili ja iski silmää ystävälleen.

* * *

Välillä ihmisen on kohdattava itsensä ja rehellisesti katsottava, mikä elämässä on todella arvokasta. Moni unelma jää taakse, mutta siitä ei tarvitse surra kun löytää merkityksen siinä, mikä on juuri nyt omissa käsissä ja sydämessä.