Aikuisten koeaika – Voi Svetti, miksi et tule meidän kanssa juhlimaan projektin valmistumista? – hymyili Mikael ja vieläpä iski hänelle silmää. – Koska, rakas ystäväni, minulla on tänään treffit, – vastasi Svetlana hieman nolostuneena. – No jopas yllätys! – Mikael oli aidosti hämmästynyt. Hän oli tuntenut Svetlana jo viisi vuotta, eikä tiennyt, että yksinhuoltajaäiti edes etsi miestä… Outoa. Tai ehkä etsikin, Mikael vain ei ollut huomannut sitä. – No, ei sitten pidätellä sua. Toivottavasti päiväsi menee hyvin, – hän sanoi ja kääntyi muihin työntekijöihin. – No, mennäänkö? – Mennään vaan! – Joo, mennään! – Totta kai! – kuului joka suunnalta, ja porukka suuntasi kohti kahvilaa. Mikael kulki muiden mukana ja hymyili, mutta sisimmässään hän tunsi outoa mustasukkaisuutta. Mitä järkeä siinä edes oli? Eihän heidän välillään koskaan ollut mitään muuta kuin työ- ja ystävyyssuhde. ”Omituista kaikki tämä”, ajatteli Mikael. * * * Hän saapui kotiin myöhemmin kuin yleensä. Paljon myöhemmin. Lapset juoksivat heti häntä vastaan huutaen ”Isi on tullut, isi on tullut!”. Sitten vaimo asteli esiin. – No vihdoin, Mikke! Hän halasi ja suuteli Mikaelia. – Me ehdittiin ulkoilla ja rakentaa hieno laiva. Sinä vaan viivyt töissä, – Katja hymyili. – Joku tässä talossa sentään tienaa rahaakin, – murahti Mikael. – Ja saanhan minä joskus tehdä ylitöitä niin paljon kuin huvittaa. – Totta kai saat, – Katja myöntyi. – Eikä tarvii alkaa kuulustelemaan, – Mikael totesi edelleen kireänä. Jos joku olisi kysynyt juuri silloin, miksi hän vastaa noin tökerösti ja jatkaa vääntämistä, Mikael ei olisi osannut vastata. Hän ei itse tiennyt. – Mikke, onko sua purrut joku? – vaimo hymyili valloittavasti. Silloin Mikael tajusi, miksi käyttäytyi niin. Hän halusi pyyhkiä hymyn Katjan kasvoilta ja saada hänet tuntemaan pahaa oloa – kuten itse nyt tunsi. – Ei. Olen vain väsynyt. Laita ruoka lämpenemään, – Mikael sanoi yrittäen pitää äänensä peruslukemissa, ja kun Katja lähti keittiöön, hän istahti alas penkille ja laski pään käsiinsä. ”Mitä mä oikein teen?”, kauhisteli hän mielessään. * * * Muutaman päivän päästä olo helpotti, ja hän ajatteli, että se, mitä oli tapahtunut, johtui vain pettymyksestä siihen, ettei Svetlana tullut juhlimaan heidän projektinsa päätöstä. Nyt heillä oli uusi projekti menossa, ja Mikael uppoutui siihen täysillä. * * * – Svetlana, näyttäisi siltä, että tänään sun pitää jäädä ylitöihin, – hän sanoi kerran. – Tarvitsen vielä laskelmat. – Valitettavasti en voi, – Svetlana pudisti päätään. – Olen menossa äidin luo, se on mulle tärkeää. Voin tulla huomenna vähän aiemmin ja tehdä kaiken valmiiksi. – Selvä, – Mikael nyökkäsi. Oikeasti se harmitti häntä kovasti. Miten voi olla tärkeämpää kuin tämä projekti? – Onko sun äiti kipeä? – kysyi Mikael. – On kyllä, vähän, – Svetlana laski katseensa alas. – Ymmärrän, – hän nyökkäsi. Sairaan äidin luo hän antoi tietenkin lähteä. Mutta myöhemmin selvisi, ettei äiti ollutkaan sairas. Svetlana oli keksinyt syyn, jottei Mikael pyytäisi häntä jäämään. – Miten niin, miksei se mene äitinsä luo? – Mikael hämmästeli kun kollega selitti tilanteen. – Kyllä menee! Mutta ei yksin vaan uuden miesystävänsä kanssa, – Olga vastasi, astui ikkunan luokse ja viittasi Mikaelia katsomaan. – Katso tuonne… Mikael tuli viereen ja näki, kuinka Katja lähti toimistolta ja häntä vastaan käveli nuori mies. He ottivat toisiaan kädestä ja suuntasivat tämän autolle. Sitten ajoivat pois. Mikaelia pisti taas mustasukkaisuus. Tällä kertaa se ei enää ollut pelkkä pistos, vaan valtava aalto. ”Hyvänen aika. Sehän löysi oikeasti jonkun”, hän ajatteli. – No, ei se mitään… – Mikael yritti pitää äänensä tasaisena. – Me lopetetaan töissä kuudelta, joten kaikki voi lähteä silloin kotiin omille asioilleen. Hän palasi työpöydän ääreen ja yritti keskittyä, mutta ei onnistunut. * * * Aika kului. Mikael kävi koko ajan levottomammaksi. Hän ei ymmärtänyt, mikä häntä vaivasi. Aluksi se oli vain ohimenevä levottomuus – aina kun hän kuuli Svetlanan äänen tai näki hänen viestinsä ruudulla, Mikaelin sydän alkoi pamppailla. Juuri näin se oli pamppaillut, kun hän ihastui Katjaan. ”Olenko minä rakastumassa?” hän pohti. Ajatus oli yhtä aikaa huvittava ja pelottava. Hän päätti tukahduttaa tunteensa – olihan hän aikuinen mies. Hän täytti juuri 40 vuotta, oli perheellinen. Hän rakasti vaimoaan. Tai – rakasti ennen. Nyt häntä kohtaan nousi kunnioitus, luottamus ja kiitollisuus, mutta se kuuma, hullu, ihana rakkaus oli hiipunut. Ehkä kaikilla käy niin… Sitten levottomuus kasvoi. Hän huomasi tekevänsä outoja asioita – suoristi selkänsä aina kun Svetlana astui huoneeseen, jotta saisi tämän huomion. Aloitti keskustelut ensimmäisenä, kyseli mielipiteitä. Ja mietti jälkeenpäin jokaisen ilmeen ja sanan – aivan kuin niiden takana olisi ollut joku salaisuus. Kerran hän mietti: ”Entä jos olisin tavannut hänet aiemmin? Ennen lapsia?” Ajatus iski kuin salama. Hän tajusi – olisi lähtenyt. Ei kerralla, mutta vähitellen, syy kerrallaan. Jättänyt kaiken, kodin, vanhan elämän – vain yhden mahdollisuuden tähden. Sitä seurasi hirveä syyllisyys, joka vyöryi yli kaiken aiemman. Hän katsoi työpöydällä seisovaa perhekuvaa. Katja, lapset, yhteinen lomamatka. Kaikki hymyilevät. Hänkin. Kaikki näyttää oikealta. Miksi silti tuntuu, että hän elää kuin jonkun toisen elämää? Mikael ei osannut selittää, miksi hänelle tuli nämä tunteet. Miksi nyt? Miksi juuri Svetlana? Hehän olivat työskennelleet yhdessä kolmekin vuotta, eikä mitään ihmeellistä ollut tapahtunut. Miksei hän nyt vaan voi unohtaa tätä ihmistä? Hän tunsi, kuinka hänen sisäinen maailmansa mureni. Ne arvot, joita hän oli pitänyt itsestäänselvyytenä, alkoivat hajota. Hän ei halunnut pettää ketään, ei menettää perhettä eikä rikkoa sitä mitä hänellä oli. Mutta hän ei voinut olla tuntematta tätä kaikkea. * * * Eräänä aamuna hän heräsi aikaisin. Oli vielä hämärää, mutta verhojen välistä tuli ohut valonjuova. Mikael makasi sängyssä, tuijotti kattoon. Svetlana ei poistunut hänen mielestään hetkeksikään. Ei edes tässä lämpimässä, perheellisessä kodissa. Hän muisti eilisen – taas Svetlana lähti töistä aiemmin. Ja taas sen uuden miehen kanssa. Aina kun hän lähti, Mikaelista tuntui kuin jokin sisällä repesi. ”Olen hukkaamassa itseni, – hän ajatteli. – Jos en nyt pysähdy, menetän kaiken. Hitaasti, mutta varmasti. Tulen kylmäksi, vieraaksi itselleni, vaimolle ja lapsille. Alan vihata sitä miksi muutun. Ja silloin on liian myöhäistä.” Hän nousi, teki kahvia ja jäi tuijottamaan ikkunasta harmaata, autiota maisemaa. Silloin hän teki ratkaisunsa. * * * – Mitä? Sinä siirryt toiseen osastoon? – Mikaelin ympärille kerääntyi hänen tiiminsä, myös Svetlana. – Kävi niin, että siellä on ongelmia, ja minä menen ratkaisemaan ne, – hän sanoi. – Siis vaan väliaikaisesti, eikö niin? – Totta kai, – Mikael nyökkäsi, vaikka tiesi ettei mikään ole niin pysyvää kuin väliaikainen. Aluksi hän aikoi lähteä kokonaan firmasta, mutta tajusi, että siinä ei ole mitään järkeä – olihan hän hyvin arvostettu työntekijä, palkkakin kohdallaan ja tulevaisuus valoisampi kuin monella. Niinpä hän pyysi siirtoa. Vaikka väliaikaista. Vaikka muutamaksi kuukaudeksi. Hän ymmärsi, että tämä on ainoa tapa irrottautua noidankehästä, jossa jokainen Svetlanan katse ja sana vetävät häntä yhä syvemmälle. Hän ei halunnut menettää kaikkea, ei olla se, joka sanoo: ”Olenhan minäkin vain ihminen…” Hän tiesi, että tästä selviää ajan kanssa. Aluksi sattuu, mutta se menee ohi. Illalla hän sanoi Katjalle: – Haluan olla enemmän sun ja lasten kanssa. En enää halua olla koko ajan töissä. Katja katsoi häntä yllättyneenä. – Ihan totta? – Ihan totta. Tuntuu, että olen jäänyt monesta paitsi – lapsista, susta. Katja vain nyökkäsi ja hymyili. Se hymy tuntui niin tutulta, että Mikaelin sydän puristui pieneksi. Hän alkoi viedä lapsia puistoon, käydä heidän kanssa kävelyillä, hakea koulusta. Hän osallistui koulun tapahtumiin, joihin aiemmin taisteli itsensä mukaan. Hän alkoi jutella Katjan kanssa muustakin kuin arjesta – kertoi päivästään, ajatuksistaan, huolistaan. Hän oli oikeasti kiinnostunut siitä, mitä vaimolle kuului. Joskus hän mietti: ”Miksi en ennen tehnyt näin? Miksi pidin tätä vaivalloisena velvollisuutena eikä mahdollisuutena tutustua oikeasti vierellä olevaan ihmiseen?” Svetlana ei kadonnut ajatuksista kokonaan. Mutta ne ajatukset harvenivat. Työpaikalla hänen nähdessään tuntui enää lyhyt pistos. Ei sattunut, ei mustasukkaisuutta. Vain muistutus siitä, että hän olisi voinut valita toisin, mutta valitsi perheensä. Ja oli kiitollinen siitä itselleen. * * * – Mikke! Mikael! Mikael oli ostoskeskuksessa matkalla lelukauppaan, kun joku huikkasi hänelle. Hän kääntyi ja näki Svetlanan. – Mikke! Mihin sä oikein katosit? Me koko tiimi odoteltiin sua takaisin! Et kai unohtanut meitä? Vuosi jo kulunut! Mikael hymyili. Hän tunsi vilpitöntä iloa tavatessaan Svetlanan, mutta sisällä ei enää poltellut mikään. – Moi vain, Svetlana. Oikeasti ilo nähdä sinua! – Mitä kuuluu? – hän kysyi. – Hyvää, kiitos. Itse asiassa, tosi hyvää, – Mikael vastasi ja huomasi tarkoittavansa sitä. – Mikset koskaan palannut? Olit paras esihenkilö, – Svetlana kysyi uudelleen. – Kaipasin muutosta, – Mikael vastasi lyhyesti. – Entä sulle? – Minä? – Svetlana hymyili leveästi. – Menin naimisiin. Hän on oikea, luotettava mies, ja tyttärenikin hyväksyi hänet. Mikael nyökkäsi. Hän ei tuntenut enää mustasukkaisuutta. Hänestä tuntui kuin olisi tavannut vanhan ystävän, joka on muuttunut. – Iloitsen sun puolestasi, – hän sanoi rehellisesti. He juttelivat hetken yhteisistä tutuista ja firmasta, mutta kumpikaan ei pyytänyt jatkamaan kahvilla. Kumpikin ymmärsi, että tämä oli loppu. Tai ehkä alku – mutta ei enää yhdessä. Eroten Mikael jatkoi ostoksilleen, osti lahjan ja poistui ulos. Autossa hän tajusi – hän ei enää tuntenut mitään. Ei kipua, ei draamaa, ei kaihoa. Hän vilkaisi eteenpäin, liikennevaloihin ja ohikulkijoihin, lapsiin ja heidän vanhempiinsa, ja tunsi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan olevansa juuri siellä, missä pitääkin. Ei sadussa. Ei muiden elämässä. Vaan omassa – mutkikkaassa, aidossa elämässä. * * * Svetlana ja Katja seisoivat kuntosalilla juoksumattojen vieressä. He olivat käyneet samassa salissa jo pitkään ja törmänneet usein samoille tunneille. – Miten teidän tapaaminen meni? – Katja kysyi. Svetlana kohautti harteitaan. – Ei mitenkään. Hän toivotti mulle onnea ja se oli siinä… Eli sinä voitit, – hän sanoi. – Sun mies on upea ihminen, – hän lisäsi. – Tiedän, – Katja vastasi. – Olen aina tiennyt. Hän hymyili ja iski silmää ystävälleen.

Polish

Author Brooks Mathews

Aikuisten koe

Aino, miksi et tule meidän kanssa juhlistamaan projektin päätöstä? kysyin hymyillen ja vielä vilkaisin häntä merkitsevästi.

No kuulkaas, minulla on nyt treffit, Aino vastasi hieman nolona.

Se yllätti minut. Olin tuntenut Ainon viitisen vuotta. Hän oli yksinhuoltajaäiti, eikä ollut koskaan vaikuttanut kiinnostuneelta miehistä ainakaan silminnähtävästi. Vaikka mistäpä minä tietäisin, ehkä en ollut itse vain kiinnittänyt huomiota. No, eipä sitten viivytetä sinua. Toivotaan, että kaikki menee hienosti, sanoin, käännyin kollegoiden puoleen ja jatkoin: Mennäänkö?

Mennään vaan!
Tulkaa nyt jo!
Totta kai!

Ja niin suuntasimme kaikki kahvilaan vähän Helsingin keskustan ulkopuolelle. Kävelin porukan mukana, naurahdellen muiden jutuille, mutta sisällä tunsin vihlaisun. Miksi ihmeessä?! Eihän minun ja Ainon välillä ollut mitään muuta kuin työtä ja kollegiaalista ystävyyttä.

Kummallista, mietin hiljaa itsekseni.

* * *

Palasin sinä iltana kotiin paljon myöhemmin kuin tavallisesti. Lapset ryntäsivät eteiseen huutamaan: Iskä tuli, iskä tuli! ja pian vaimonikin, Maija, ilmestyi ovelle.

Vihdoinkin, Jari! Maija hymyili, halasi ja puski hellästi.
Me ehdittiin käydä puistossa, ja rakennettiin iso laiva. Ja sinä vaan käyt jossain, Maija naureskeli.

Minä sentään tienaan tämän perheen rahat, mutisin hieman töykeästi. On minullakin oikeus jäädä töihin niin pitkäksi aikaa kuin haluan!

Tietenkin, Maija vastasi pehmeästi.

Älä nyt sitten ala kuulustelemaan, jatkoin yhä synkähköllä äänellä.

Jos joku olisi kysynyt, miksi vastasin niin töykeästi ja vieläpä jatkoin sättimistä, en olisi osannut sanoa. En itsekään tiennyt.

Pureeko sua joku, Jari? Maija kysyi yhä lempeä hymy kasvoillaan.

Ja silloin tajusin, mistä oli kyse. Halusin jotenkin saada sen hymyn hiipumaan hänen kasvoiltaan ja aiheuttaa hänelle yhtä ikävän olon kuin itselläni oli.

Ei vaan, väsyttää. Laita nyt ruokaa lämpiämään, yritin sanoa mahdollisimman normaalisti, mutta kun Maija siirtyi keittiöön, istahdin kenkäkaapille ja painoin pään käsiini.

Mitä oikeastaan teen?”, ajattelin kauhuissani.

* * *

Muutaman päivän päästä tunne haihtui hiljalleen ja totesin, että kyseessä oli oikeastaan vain pettymys siihen, ettei Aino tullut juhlimaan projektia. Uusi projekti alkoi ja sukelsin siihen täysillä.

* * *

Aino, tänä iltana täytyy varmaan jäädä tekemään lisälaskelmat, sanoin hänelle eräänä iltapäivänä.

En valitettavasti voi, Jari. Lähden nyt käymään äidilläni, se on minulle tärkeää. Voin tulla huomenna aikaisemmin ja hoitaa hommat, Aino sanoi pyytäen anteeksi.

Hyvä on, myönnyin. Sovitaan näin.

Oikeasti kyllä harmitti. Projekti oli minulle tärkein asia juuri silloin, eikä minusta ollut mitään tärkeämpää.

Onko sun äiti sairas? kysyin kuitenkin.

No, on kyllä huolta, Aino vastasi katse lattiaa kohti painuneena.

Ymmärrän, nyökkäsin. Sairaan äidin vuoksi voin hyvin päästää kollegani lähtemään.

Myöhemmin kuitenkin sain kuulla, ettei Ainon äiti ollutkaan sairas. Oikeasti hän selitti syyn vain siksi, etten pyytäisi häntä jäämään.

Hä, miksi hän ei mennytkään äitinsä luo? ihmettelin, kun satuin kuulemaan muiden keskustelua.

Meni toki! Mutta uuden miesystävänsä kanssa, totesi kollega Outi. Hän nyökkäsi kohti ikkunaa. Katso…

Menin viereen. Näin, kun Aino astui ulos toimistotalolta, ja häntä vastassa oli nuori mies. He tarttuivat toisiaan kädestä, kävelivät yhdessä autolle ja lähtivät pois.

Tällä kertaa tuntemani mustasukkaisuus oli kokonaisvaltaista. Miten tämä on mahdollista! Hän oikeasti löysi jonkun.

No jaa… sanoin yrittäen kuulostaa välinpitämättömältä. Työaika loppuu kuudelta, jokainen saa tehdä mitä haluaa sen jälkeen.

Kävelin pöytäni ääreen ja yritin tarttua töihin tuloksetta.

* * *

Aika kului ja minua ahdisti yhä enemmän. En tajunnut, miksi minusta tuntui tältä. Aluksi kyse oli vain pienestä levottomuudesta; kun näin Ainon nimen chatti-ikkunassa tai kuulin hänen äänensä, sydän muljahti oudosti aivan samalla tavalla kuin nuorena, kun aloitin tapailla Maijaa.

Olenko oikeasti ihastunut? Sitä ajatellessani minua sekä nauratti että pelotti. Olin kuitenkin nelikymppinen, perheellinen mies. Rakastin vaimoani… no, ehkä en. En ainakaan sillä tavalla kuin silloin nuorena. Nyt tunsin Maijaan enemmän kiitollisuutta ja luottamusta kuin palavaa rakkautta. Ehkä niin käy kaikille.

Ajatukset pyörivät päässä yhä tiukempina kieppeinä. Aloin huomata, että suoristin selkäni, kun Aino astui huoneeseen. Aloitin keskustelut, kyselin hänen mielipiteitään. Illalla kävin mielessäni jokaisen sanan ja katseen läpi, aivan kuin etsin jotakin piilossa olevaa viestiä.

Kerran ajattelin: Entä jos olisin tavannut Ainon aiemmin? Ennen lapsia? Sähköisku. Kyllä olisin lähtenyt. Etenin hiljalleen, löytänyt selityksiä ja perusteluita, mutta lopulta olisin jättänyt kaiken: kodin, rutiinit, arjen vain siksi, että saisin olla hänen kanssaan.

Sitten iski syyllisyys. Katselin perhekuvaa työpöydälläni. Maija, lapset, meidän viime kesän mökkireissu. Kaikki hymyilivät. Minäkin. Kaikki oli hyvin, juuri niin kuin piti. Miksi silti tunsin eläväni jonkun toisen elämää?

En osannut selittää itselleni, miksi tunsin niin. Minkä takia juuri nyt, juuri Aino? Olimme olleet kollegoita ja kavereita jo kolme vuotta ilman mitään tällaista.

Sisäinen maailmani repiytyi. Perusarvot järkkyivät. En halunnut pettää, en halunnut menettää perhettäni, en halunnut rikkoa kaikkea. Mutta en voinut mitään sille, mitä tunsin.

* * *

Eräänä aamuna heräsin aikaisin. Oli vielä pimeää, vain pieni viiru valoa suodattui ikkunaverhojen läpi. Makasin sängyssä ja katsoin kattoon. Ajatukset Ainosta eivät jättäneet rauhaan, ei edes tällaisessa kodin hiljaisuudessa. Hän tuntui olevan syvällä sisälläni, kuin pieni tikku sormessa.

Muistin eilisen, kun hän taas lähti aikaisemmin, taas sen miehen kanssa. Joka kerta tunsin jotain repeävän itsessäni.

Olen kadottamassa itseni, mietin. Jos jatkan näin, menetän kaiken. En heti, mutta vähitellen. Muutun kylmäksi, vieraaksi lapsille, vieraaksi Maijalle, vieraaksi itselleni. Vihaan sitä, miksi tulisin. Ja sitten on liian myöhäistä.

Nousin, puin, keitin kahvit ja jäin tuijottamaan harmaata, tyhjää katua ikkunasta. Siinä hetkessä tein ratkaisuni.

* * *

Miten niin siirryt toiseen osastoon? kollegat, myös Aino, ympäröivät minut työpaikalla.

Niin siinä nyt kävi. Toinen osasto tarvitsee apua, vastasin.

Mutta vain tilapäisesti, eikö? he kyselivät.

Totta kai, nyökkäsin, vaikka tiesin, että mikään ei ole niin pysyvää kuin väliaikainen.

Aluksi harkitsin lähteväni koko firmasta, mutta se olisi ollut hullua olin arvostettu työntekijä ja palkkakin hyvä, ja tulevaisuus näytti valoisalta, miksi tuhlata se? Järkevempää oli ottaa vähän etäisyyttä, vaihtaa osastoa edes vähäksi aikaa. Tiesin, että se auttaisi pääsemään tästä oravanpyörästä, jossa jokainen Ainon sana, katse, ja nauru satutti ja kiihdytti sykettäni.

En halunnut olla se, joka menettää kaiken tunteidensa vuoksi. En se, joka sanoo: Olenhan vain ihminen Tiesin kyllä, että aika parantaa. Kipeää se tekisi mutta kyllä siitä selviän.

Illalla sanoin Maijalle:

Haluan olla enemmän lasten ja sinun kanssa. En enää halua viettää iltoja töissä.

Maija katsoi minua yllättyneenä.

Oletko tosissasi?

Olen. Tajusin, että olen jäänyt paitsi monesta, etenkin lasten kanssa.

Maija ei vastannut mitään, mutta hänen lämmin, tuttu hymynsä riitti. Sydäntäni puristi hyvällä tavalla.

Aloitin lasten hakemisen koulusta, vein heitä puistoon ja tapahtumiin, menin vanhempainiltoihin mielelläni. Juttelimme Maijan kanssa enemmän kuin aikoihin, kaikesta arjesta, omista huolista ja toiveista. Opin tuntemaan hänet uudelleen.

Joskus pysähdyin miettimään: Miksi en tehnyt tätä aiemmin? Miksi pidin perhe-elämää vain taakkana, en mahdollisuutena tuntea toinen ihminen oikeasti?

En lakannut kokonaan ajattelemasta Ainoa. Mutta nyt ne ajatukset olivat harvinaisempia, eikä niihin enää liittynyt tuskaa tai mustasukkaisuutta vain kevyt muisto: hän oli mahdollisuus, mutta minä valitsin omani. Olin siitä itselleni kiitollinen.

* * *

Jari! Jari!

Kävelin Hakaniemen kauppakeskuksessa matkalla lelukauppaan, kun yhtäkkiä joku huusi nimeäni. Käännyin ja näin Ainon.

Jari! Missä olet ollut? Meidän osasto kaipaa sinua. Olet ollut poissa jo vuoden!

Hymyilin. Oli ilo nähdä Aino, mutta sisälläni ei tuntunut enää kipua.

Hei Aino, kiva nähä! sanoin aidosti tyytyväisenä.

Miten menee? hän kysyi.

Hyvin, oikeastaan loistavasti, ja niin todella tunsin.

Mikset tullut takaisin? Olit paras esimies, hän vielä kysyi.

Halusin muutosta, vastasin lyhyesti. Entä itse?

No, menin naimisiin. Mies on hyvä, oikea ihminen. Tyttärenikin tykkää hänestä, Aino hymyili.

Nyökkäsin hänelle. En tuntenut mustasukkaisuutta. Vain pientä yllätystä, kuin olisi tavannut vanhan ystävän, joka oli muuttunut vuosien aikana.

Olen iloinen puolestasi, sanoin rehellisesti.

Juttelimme hetken yrityksen kuulumisista ja yhteisistä tutuista. Kukaan ei ehdottanut kahville menoa. Ymmärsimme molemmat, että tämä oli päätös, tai ehkä uudenlainen alku omilla poluilla.

Hyvästeltyämme jatkoin matkaani, ostin lahjan, kävelin ulos ja istuin autoon. Tajusin: en tunne enää kipua hänen takiaan. En haaveile uudesta alusta. Ei kaipuuta, ei tuskaa vain rauhaa.

Katsoin eteenpäin. Liikennevaloihin, jalkakäytävällä kulkeviin ihmisiin, lapsiin vanhempineen. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunsin olevani juuri siinä missä pitääkin. En haave-elämässä, vaan omassani arkisessa, joskus vaikeassa mutta aidossa.

* * *

Aino ja Maija olivat törmänneet kuntosalilla jälleen saman juoksumaton äärellä. He olivat melkein aina samoissa ryhmissä.

Miten teidän kohtaaminen meni? Maija kysyi.

Aino kohautti olkiaan.

Oli ihan tavallinen. Hän toivotti onnea ja siinä kaikki. Sinä voitit, hän jatkoi ilkikurisesti. Sinun miehesi on mahtava ihminen.

Sen olen aina tiennyt, Maija hymyili, ja vilkaisi ystävällisesti silmää Ainolle.

Nyt ymmärrän, että elämä antaa toisinaan vaikeita valintoja, ja että onni vaatii joskus itsensä kohtaamista ja arjen arvostamista. Kaikesta selviää, kun uskaltaa seistä valintojensa takana.