**Elokuun 15. päivä**
Äitini mukaan menin naimisiin liian myöhään – olin jo kolmekymmentäyksi. Olinhan sentään ihan hyvännäköinen: harmaat silmät, vaaleanruskeat olkapäille ulottuvat hiukset ja lempeä hymy. Äiti huokaili aina, että olin hukannut parhaat vuodet opiskellessa.
»Olisit aiemmin etsinyt miestä, etkä kainostellut. Kaverisi löysivät itselleen parhaat sulhaset,» äiti Anna Marikainen manasi. »Nyt saat tyytyä siihen, mitä on jäljellä. En pidä tuosta Matti Veteläisestä. On kuulemma tavallista perhettä maalta, mutta kyllä sitä riittää itserakkautta…»
Matti oli todellakin hankala luonne – vallanhaluinen, ylimielinen ja suvaitsematon. Tämän tajusin vasta häiden jälkeen. Aluksi hän oli suloinen, toi kukkia ja oli huomaavainen.
Kun parin ensimmäinen kuherruskuukausi oli ohi, hän alkoi näyttää todelliset kasvonsa. Hän kommentoi kaikkea tylysti, välittämättä siitä, että hänen opettavainen sävynsä satutti minua. Yritin pitää perhettä kasassa, kuuntelin miestäni, tein töitä suunnittelutoimistossa ja hoidin kotia. Matti vain mökötti ja purki pahaa mieltään minuun.
Syntyi pieni Antero. Kun poika sairasteli eikä nukkunut öisin, Matti vetäytyi täysin ja meni nukkumaan toiseen huoneeseen, ettei häntä häiritty.
Kun Antero oli neljä, erosimme. Olin väsynyt Matin luonteeseen ja päätin kasvattaa pojan yksin. Matti suostui eroon niin kevyesti, että se satutti eniten. Myöhemmin selvisi, että hänellä oli jo joku odottamassa. Onneksi Matti muutti uuden vaimonsa kanssa toiseen kaupunkiin, eikä minun tarvinnut pelätä törmääväni häneen.
Kaiken hellyyteni suuntasin ainoaan Anteroon.
»Leena-kulta,» äiti sanoi usein, »olet vielä nuori ja nätti. Voisit mennä uudelleen naimisiin tai edes löytää jonkun ystävän itsellesi…»
En kuunnellut äitiä vaan tein töitä, jotta saisin pojalleni kaiken tarvittavan. Säästin kaikesta voidakseni maksaa Anteron opiskelut ja häät. Elatusavut olivat naurettavan pienet.
Antero kasvoi ja menestyi koulussa. Lukion loppuvaiheessa hän kävi yksityisopetuksessa valmistautuakseen yliopistoon. Olin saanut hänet innostumaan omasta ammatistani, ja hän tiesi jo valmistuessaan, että olin sopinut työpaikasta omassa toimistossani.
»Minä jään pian eläkkeelle, ja sinä tulet nuoreksi asiantuntijaksi tilalleni! Johtaja on luvannut ottaa sinut, hän tuntee meidät jo vuosien takaa…» iloitsin.
Antero aloitti työt samassa suunnittelutoimistossa, jossa olin työskennellyt vuosikymmenet.
»En petä luottamustasi, äiti!» hän halasi minua. »Sinä pääset pian lepäämään… Sukupolvenvaihdos!»
Vuoden päästä jäin eläkkeelle täyttäessäni viisikymmentäviisi. Siihen mennessä Antero oli löytänyt tyttöystävän, Sannan. Hän oli viehättävä vaalea nainen, ja Antero oli korviaan myöten rakastunut. He valmistautuivat häihin.
Olin onnellinen poikani puolesta. Vain äitini heikkenevä terveys huolestutti. Anna-Marjatta oli täyttänyt kahdeksankymmentä, ja ambulanssi pysähtyi yhä useammin hänen talonsa eteen. Asuin välillä äitini luona, välillä kotona, mutta kävin hänen luonaan joka päivä tuomassa ruokaa ja lääkkeitä. Äiti kyseli nuorista, säästä ja omasta terveydestäni.
»Pian minä lähden, tyttäreni,» äiti huokaili. »Sydäntäni pakottaa sinun puolestasi. En niinkään Anterosta – hänellä on vaimo, he ovat nuoria ja vahvoja. Mutta sinä olet koko elämäsi kasvattanut häntä, säästänyt hänen häihinsä ja autoonsa. Kaiken olet antanut hänelle. Et ole itse mennyt naimisiin etkä matkustellut. Säälin sinua.»
»Mitä sinä, äiti, en kadu mitään… Antero on elämäni valo…» yritin sanoa.
»Niin juuri, se on valo ikkunassa, mutta niin ei olisi pitänyt olla. Olet hemmotellut häntä… Häistä on puoli vuotta, eivätkä he ole kertaakaan käyneet luonani. Vaikka tietävät, että olen sairas, kuoleman partaalla… Eivätkä he käy sinunkaan luonasi. Onko tämä oikein?» mummo huolestui.
»Äiti, heillä on kuherruskuukausi. Heillä on omat menonsa. Ja he tekevät töitä…» puolustin poikaani.
»Ei,» äiti pudisti päätään. »Äiti on äiti. Et voi unohtaa, mitä kaikkea olet tehnyt hänen eteensä. Ei hädässä eikä onnessa… Olet hemmotellut häntä.»
Vaikenin. Sitten soitin Anterolle ja pyysin häntä tulemaan mummon luokse, koska tämä oli huonovointinen.
Antero tuli Sannan kanssa, he istuivat puoli tuntia, joivat teetä ja lähtivät kiireesti kotiin. He asuivat Sannan vanhempien luona omakotitalossa.
Mummo kuoli. Itkin äitiäni, itkin vähän itseänikin. Äitini sanat kaikuivat mielessäni pitkinä iltoina, kun istuin yksin ikkunan ääressä muistellen, miten ennen Antero palasi töistä ja minä laitoin ruoan pöytään. Nyt olin yksin.
Keräsin itseni ja menin töihin päiväkotiin yllättäen kaikki tuttavani.
»Sinulla on korkeakoulutus, ja sinä peset lattioita? Eläkeiässä?» naapurit ihmettelivät. »Ei se mitään. Olen koko ikäni istunut piirustuspöydän ääressä. On aika liikkua. Äitini oli nuorena lastentarhanopettaja, tykkäsin käydä hänen luonaan koulun jälkeen…»
Eläkkeeni oli pieni, ja olin käyttänyt kaikki säästöt poikaani. Vaikka olin aina elänyt vaatimattomasti, halusin nyt hieman enemmän vapautta rahankäytössä. Työ vei voimia ja aikaa, mutta minulla ei ainakaan ollut aikaa ikävöidä. Naapurini ehdotuksesta liityin kansanmusiikkikuoroon kulttuuritalolla, ja elämäni tuli paljon mielenkiintoisemmaksi.
Täytin elämääni töillä, jotta en häiritsisi Anteroa ja Sannaa. Silti teki kipeää, ettei poikani soittanut kuin harvoin ja vain asioista.
Illalla itkin usein katsellessani poikani lapsuudenkuvia. Tuskastuttuani tulostin suosikkikuvamme suurikokoisina, kehystin ne ja ripustin seinille. Pysähdyin kuvien ääreen ja kosketin poikani kasvoja. Joskus tuntui kuin hän olisi vastannut hymyyn. Odotin puhelua ja iloitsin, kun hän satunnaisesti pistäytyi teelle tai hakemaan tavaroitaan.
Antero ei viipynyt pitkään. Hän ei edes heti huomannut kuvia seinillä. Kun viimein näki ne, hän katsoi minua ihmeissään:
»Mitä ihmettä olet laittanut ne seinälle?»
»Ai niin…» änkyttelin. »Olen jo vanha, ja muistelen vanhoja aikoja, sitä kultaista aikaa kun olit pieni…»
Antero nyökkäsi ja lähti kotiin vaimonsa luo ymmärtämättä äitinsä oikkuja.
Mutta äitini tuntui auttavan taivaasta. Löysin kuorosta itselleni ystävän.
»Leena, meillä on vain kolme miestä koko porukassa, ja sinä veit yhden!» kuorolaiset nauroivat. »Emme ole vuosiin saaneet häntä pauloihimme, mutta sinä valloitat hänet hetkessä!»
Kaikki nauroivat, ja itse »ihastunut» Mikko Mäkeläinen suuteli kättäni saattaessaan minut kotiin harjoitusten jälkeen.
En ottanut ystävyyttä vakavasti, mutta nautin kuusikymmentäviisivuotiaan solistin huomiosta. Hän oli hellä ja ihaili minua vilpittömästi.
»Leena-kulta, et voi kuvitella, miten hyvä olo on kanssasi. Olet viisas, osaat kuunnella, olet rauhallinen ja niin kaunis.»
»Lopeta jo, tai tulen liian ylpeäksi. Uskon sinua, ja voin sanoa samaa sinusta. Olet niin lahjakas! Sinun pitäisi esiintyä suurella lavalla.»
»Olen halunnut jo pitkään jättää konserttini. Laulan mielelläni kotona juhlapäivinä. Liityin kuoroon kymmenen vuotta sitten, kun jäin leskeksi. Iltaisin oli liian vaikea olla yksin. Nyt se on eri asia – meillä on lahjakas johtaja, esityksiä, pieniä juhlia. En aio lähteä mihinkään, haluan olla kanssasi.»
Menin kotiin ja katsoin jälleen kuvia. Antero soitti yhä harvoin, eikä mikään – ei laulu, työ eivätkä ystävät – voinut korvata tätä. Mutta kärsivällisesti odotin hänen harvoja käyntejään. Viime aikoina hän oli vihjaillut, että mummon asunto pitäisi myydä, jotta he Sannan kanssa saisivat oman kodin.
»Eikö teillä sovi Sannan perheen kanssa?» huolestuin.
»Kyllä sopii, mutta Sanna haluaa oman asunnon», Antero empii.
»No, tervetuloa muuttamaan!» sanoin pojalleni. »Pieni kaksio on teille hyvä alku.»
»Oikeastiko?» Antero loisti. »Olet paras äiti maailmassa! Menen kertomaan Sannalle. Meillä on nyt oma koti!»
»Odota hetki, poikani. Asunto jää minun nimiini, en kirjoita sitä kenenkään nimiin vielä. Mutta asukaa siellä ja tehkää minulle lapsenlapsia.»
Antero muutti Sannan kanssa mummon viihtyisään asuntoon. Vuoden päästä syntyi tytär iloksi koko suvulle.
Olin jo lopettanut päiväkotityön, koska halusin viettää aikaa lapsenlapsen kanssa ja pitää itsestäni huolta. Mikko oli niin hellä, että suostuin lopulta muuttamaan yhteen. Elämme kahdessa asunnossa.
Olen tottunut mummon rooliin ja vaimon rooliin. Elämäni muuttuu nopeasti. Kiitin Mikkoa »toisesta keväästä», ja hän on onnellinen rakkaudestaan.
Nuorillakin menee hyvin. Antero on tullut minua useammin katsomaan. Eräänä päivänä hän ehdotti asunnonvaihtoa.
»Meille tulee toinen lapsi, äiti,» hän aloitti.
»Tiedän, ja olen hyvin iloinen.»
»Sanna pyysi minua puhumaan kanssasi, että muuttaisit mummon asuntoon ja me tulisimme tänne. Tämä on isompi, kymmenen neliötä enemmän. Meille kahdelle lapselle tämä olisi parempi…»
»Miksi Sanna aina pyytää sinua eikä puhu itse?» hymyilin tietäen, ettei hän uskaltanut itse pyytää. »Miksei hän pyydä omia vanhempiaan muuttamaan mummon asuntoon ja antaisi heidän taloaan teille?»
Antero punastui ja lähti.
En halunnut heti ilahduttaa poikaani. Olin tottunut asuntooni. Kaikki oli omalla paikallaan. Äitini sanat muistuivat mieleen: »Olet hemmotellut hänet, Anteron, oi, hemmotellut…»
Päätin odottaa. Syntyi toinen tyttövauva, tuoden paljon iloa koko perheelle. Tytöt kasvoivat yhdessä ja asuivat pienessä huoneessa. Viikonloppuisin he kävivät luonani tai Sannan vanhempien luona, missä oli tilaa ja puutarhaa.
Mikon kanssa asumme yhdessä asunnossani ja vuokraamme hänen asuntoaan. Käymme teatterissa ja lyhyillä matkoilla.
Vasta kahdentoista vuoden päästä, kun Mikko menehtyi, muutin äitini asuntoon, jossa olin viettänyt lapsuuteni.
»Nyt, poikani, ottakaa meidän asuntomme,» sanoin pojalleni. »Minulle riittää pieni. Olen matkustanut ja laulanut tarpeeksi. Istun nyt kotona ja odotan tyttöjen ja teidän vierailuanne. Toivottavasti ette unohda minua…»
Poikani auttoi minua muuttamaan ja teki pienen remontin.
En muuttanut huonekaluja, vain ripustin seinälle suuret valokuvat pojastani, äidistäni ja nuoruudestani. Pöydällä oli Mikon muotokuva.
»Nyt olemme kaikki täällä yhdessä,» hymyilin katsellen rakkaita kasvoja. »Mitä muuta voisin toivoa? Kodin seinät ja rakkaiden lämpö.»
Tytöt kävivät usein luonani. He viihtyivät yökylässä omassa huoneessaan, missä heidän sänkynsä olivat yhä. Nauru ja puhe eivät tahtoneet loppua.
»Tytöt, nyt on aika mennä nukkumaan!» komensin olohuoneesta. »Harakat valkoposkiset… Huomenna on aikainen herätys. Opettelen teille tekemään rahkapannukakkuja. Kohta olette jo morsiamia. Arvostelen teidän kokkaustaitonne itse!»Tytöt nauroivat ja kikattivat vielä pitkään makuuhuoneessa, kunnes hiljaisuus laskeutui. Istuin yksin olohuoneessa, katseeni kierteli valokuvissa. Anteron hymy, äidin vakava katse, Mikon lempeät silmät – he kaikki olivat täällä. Kello lyö kymmenen. Nousin, sammutin valot ja menin tyttöjen huoneen ovelle. Kuulin heidän tasaista hengitystään.
»Kiitos, äiti,» kuiskasin iltaan. »Kiitos, Mikko. Ja kiitos, pieni Leena ja pieni Anna – te olette minun jatkoni.»
Seuraavana aamuna heräsin auringon lämmittäessä kasvojani. Keittiöstä kantautui naurua ja paistinlastan kilinää. Tytöt olivat jo hereillä, ja pannulla sihisi taikina.
»Mummi! Me teimme itse!» huusivat he yhdessä.
Astelin keittiöön, ja heidän ylpeät kasvonsa saivat sydämeni sulamaan. Nostin kummankin syliini ja puristin heitä niin lujaa kuin uskalsin.
»Te olette parasta, mitä on. Ja nämä pannukakut – maailman parhaita.»
Antero ja Sanna tulivat iltapäivällä. Olimme kaikki koolla: tytöt, lapsenlapset, poika ja miniä. Pöytä notkui herkkuja, ja koti täyttyi naurusta.
Kun he lähtivät, seisoin ikkunassa ja katselin, kuinka heidän autonsa katosi mutkan taakse. Käännyin katsomaan valokuvia. Hymyilin.
Elämä ei ollut mennyt niin kuin äiti oli ennustanut. Mutta se oli mennyt juuri niin kuin piti. Ja nyt, vanhuuden illassa, tiesin: rakkaus ei koskaan katoa. Se elää lapsissa, lapsenlapsissa ja niissä pienissä hetkissä, jotka saavat sydämen sykkimään lämpimästi.
Istuin nojatuoliin, suljin silmät ja tunsin, kuinka äidin käsi lepäsi kevyesti olkapäälläni.
»Hyvin teit, tyttäreni. Hyvin teit.»
