Äiti kuoli pitkään, raskaasti, ja kyllä, kaiken muun lisäksi rumasti. Silmät siinä lopussa mitä lähemmäs väistämätöntä se tuli, sitä mustemmaksi ne muuttuivat. Ihan viime hetkillä ne olivat kuin mustaa samettia, läpikuultamattomat, viisaat ja kaikkitietävät Tai ehkä kasvot vaalenivat niin, että silmät vain korostuivat?
Eräänä loppukesän iltana toin äidin mökiltä kaupunkiin, ja koska oli jo myöhä, jäin yökylään. Yöllä, vessamatkalla, äiti kaatui ja, kuten myöhemmin selvisi, murtui lonkka. Vanhukselle se on melkein yhtä kuin kuolemantuomio.
Loppu meni nopeasti: ambulanssi, kirurginen osasto, leikkaus ja kymmenen päivää sairaalassa.
Kun ajettiin Meilahteen, muistin yhtäkkiä, miten aikoinaan sain asua tarhantätini Arja Väisäsen luona, kun isä kuoli jäätyään räntäsateisella tiellä kuorma-auton alle vanhalla Jawallaan. Äiti oli silloin kaksikymmentäkahdeksan ja minä kolme, eikä hän halunnut kertoa totuutta piilotti minut hautajaisten ajaksi Arjan luokse ja sanoi, että isi on komennusmiehinä Lapissa. Uudestaan ei äiti koskaan avioitunut, pelkäsi kai, ettei kukaan olisi minulle oikea isä.
Kun äiti pääsi sairaalasta, jouduin irtisanoutumaan töistä hoitaakseni häntä: palkattua hoitajaa ei olisi taloudellisesti selvitty, kun nuoremmalle pojalle oltiin juuri ostamassa omaa yksiötä ei täällä Helsingissä kukaan halvalla elä.
Muuttelin sitten toistaiseksi äidin yksiöön, vaihdoin vaippoja kolmesta kuuteen kertaan päivässä, pesin ja syötin. Äiti ei valittanut, ei mistään, vaan kesti hiljaa. Ainoastaan joskus vinkaisi, jos käänsin liian nopeasti. Pian kuului jo: Ei se mitään, kaikki hyvin, poikani
En tiennyt ennen, miten herkkä ja heikko olen. Yöllä, kun kömmin vuodesohvalle äidin sängyn viereen, tuli parkua en osannut muuta kuin epätoivoissani itkeä hiljaa tyynyyn. Olisi kovin jaloa sanoa, että itkin säälistä äitiäni kohtaan. Totuus oli, että säälin silti omaa kohtaloani vielä enemmän.
Mitään apua keltään ei voinut odottaa. Pojat painoi töissään ja perheineen, vaimo taas sanoi suoraan: No, onhan se sulle äiti, mutta mulle se on vain joku vieras vanha nainen
Tuli mieleen, miten joskus toin ensi kertaa Aijan kotiin äidille näytille. Äiti oli koko illan hymyilevä ja huomaavainen. Kun olin saattanut morsmaikun ulos ja palasin kysyvänä keittiöön, äiti kohautti harteitaan: En tiedä oikein jotain puuttuu. Mut älä siitä välitä, sinähän hänen kanssaan olet menossa naimisiin, en minä.
Koko elämänsä ajan heillä kuitenkin sujui erinomaisesti.
Nyt, kuten joskus hyvin kauan sitten, oltiin taas kaksin. Illalla, valot sammutettuamme, juteltiin pitkään. Äiti muisteli mummoa ja ukkia, sitä kun saksalaiset tulivat heidän kyläänsä ja hän piiloutui Vappu-siskon kanssa aidan taakse ihailemaan vieraita, hyvin syöneitä ja huuliharppujaan soittavia miehiä, jotka nauroivat jollekin suomalaisille täysin käsittämättömälle vitsille.
Kertoi myös isästä, josta minulla oli hataroita muistoja oikeastaan ehkä vain hajua. Iso, tummapartainen, tupakalta haiseva mies nosti minut aina syliinsä, suukotteli ja hoki: Poikani, minun poikani!…
Sitten kun äidin vointi hiipui hiljalleen, jäivät ne yöjututkin. Ajattelin, että syy oli ehkä huono ja mitäänsanomaton ruokani. Niinpä tilasin meille jopa lämpimiä ruokia Kallion ravintolasta, hienossa paketissa ja kaiken maailman höysteillä. Kun kysyin, onko hyvää, äiti vain vähän nyökkäsi ja murahti: Sähän olet nykyään oikea huippukokki. Mutta ruoka jäi aina melkein koskemattomaksi.
Viimeisenä yönään äiti jostain syystä muisteli, kun ensimmäiset kuulakärkikynät tulivat Jyväskylään ja minä vielä kolmannella luokalla kuulin niistä vain legendoja. Lunan isän kautta sellainen kynä kuitenkin ilmaantui ja se tuntui ihmeellisimmältä keksinnöltä ikinä. Näytin kynää äidille, joka heti kuulusteli, mistä olin moisen saanut. Kun tunnustin, äiti antoi minulle sellaista selkäsaunaa, ettei tullut toista kertaa varastettua ensimmäistäkään kuulakärkikynää. Sitten hän talutti minut ja kynän Lunan perheelle palauttamaan aarre omistajalleen.
Muistikuvan ääriviivat olivat suttuiset, äiti kuitenkin pyysi anteeksi, että oli lyönyt, selitteli, että pelkäsi niin kovasti, että pojastaan kasvaa varas.
Silitin silloin äidin poskea, ja enkä vieläkään tiedä, miksi häpesin silmät päästäni enhän varkaaksi koskaan päätynyt.
Aamuyöstä tuli sitten äidin viimeinen hetki kotona: kun hoitohenkilökunta kantoi hänet pois, hän heräsi sekavuudesta hetkeksi, tarttui käteeni ja mumisi: Voi poika miten sinä täällä ilman mua pärjäät ihan nuori vielä vähän hömelö
Äiti ei ihan ehtinyt täyttää kahdeksaakymmentäyhdeksää vuottaan. Seuraavana päivänä täytin itse kuusikymmentäneljä vuotta. Olipahan synttärilahja.
