Kaikilla ystävilläni on äitejä, jotka hoitavat lastenlastaan helposti. Omalle äidilleni ajatus tyttärentyttärensä hoitamisesta tuntuu olevan täysin mahdoton. Hän toistaa jatkuvasti samaa hän on sinun lapsesi, minä hoidin oman lapseni jo aikani. Tyttäreni, Suvi, on viisivuotias ja käy päiväkodissa. Kaksi vuotta sitten, äitiysloman loputtua, minun täytyi palata töihin; opetan alakoululaisia eikä minulla valitettavasti ole mahdollisuutta pitää ylimääräisiä vapaapäiviä juuri silloin kun niitä kaipaisin. Silloin toivoisin kovasti, että äitini olisi lähellä auttamassa.
Minulla on erityisen paljon vapaa-aikaa talvisin, kun en pääse mökille. Äitini viettää suurimman osan päivistään kotona katsellen televisiota tai jutellen ystävilleen puhelimessa. Hänellä ei ole muita kiireitä arjessaan. Viime viikolla kävimme silmälääkärissä, ja selvisi, että Suvilla on näköongelmia. Soitin äidilleni kertoakseni, että Suvi pitää viedä kymmeneksi päiväksi silmäklinikalle. Suvi haetaan päiväkodista yhden maissa ja viedään klinikalle aamuisin. Kaikki on lähellä päiväkoti, klinikka ja äidin koti.
Suvi on oikein hyvin käyttäytyvä lapsi, eikä äitini voi olla sitä huomaamatta. Hän ei kiukuttele, metelöi tai sotke, syö vaikka mitä tarjotaan. Silti äidilläni on jonkinlainen vahva vastahakoisuus häntä kohtaan. Kerran me molemmat, minä ja mieheni, jouduimme lähtemään töihin samaan aikaan, ja tarvitsimme kipeästi apua.
Olisi ollut hienoa, jos äitini olisi päässyt auttamaan edes muutamana päivänä, mutta siitä ei tullut mitään. Onneksi lähellä asuu muita sukulaisia, jotka tukevat meitä hädän tullen. Isoäitini asuu aivan naapurissa, eikä hänellä viime aikoina tuntuisi olevan tekemistä, joten olisi luonnollista ajatella hänen pystyvän auttamaan Suvin hoidossa työpäivinämme. Näin meidän ei tarvitsisi maksaa ylimääräistä ja minä sekä mieheni säästyisimme paljolta stressiltä.
Äitini eläkkeelle jäätyä olen auttanut häntä rahallisesti. Annan hänelle euroja jatkuvasti ja maksan hänen asuntonsa vuokran kaksi kertaa kuukaudessa. Kun käymme kaupassa yhdessä, hän saa kuitenkin maksaa ostoksensa itse. Jokaisena juhlapyhänä annan äidilleni arvokkaita ja kauniita lahjoja. Hän ei kuitenkaan juurikaan arvosta tätä apua, vaan pitää sitä itsestäänselvyytenä. Äidin mielestä tyttärenä minun velvollisuuteni on tuoda hänelle ruokaa ja maksaa vuokra. En ymmärrä tätä ajatusmallia ollenkaan! Hänen mielestään lapsenlapseni ovat täysin minun vastuullani eikä hän juuri koskaan halua auttaa.
Ainakaan Suomessa ei näytä olevan itsestäänselvyys, että isoäidit avustavat lastenlastensa hoidossa, ja silti monet tekevät sitä silti. Onko tämä reilua? Totuus kuitenkin on, että velvollisuuksia voidaan katsoa monesta suunnasta: suurin rakkaus näkyy usein auttamisena yli sukupolvien mutta arvostus ja kiitollisuus pitävät perheen yhdessä. Olen surullinen siitä, ettei äitini näe apuni arvoa. Opin kuitenkin, että kiitollisuutta ja välittämistä ei voi pakottaa on tärkeää nähdä sekä omat että toisten rajat ja keskittyä antamaan rakkautta, ei laskelmia.
