Oli aikoja sitten mies, joka työskenteli meidän yrityksessämme. Hänen nimensä oli Tapio Koskinen. Hän oli yhden osaston päällikkö Helsingin toimistossamme, eikä hänen palkkansa ollut mitenkään huono, mutta sellainen Tapio nyt oli. Hänellä oli hieno Volvo, pukeutui aina arvokkaisiin vaatteisiin Stockmannilta ja oli muutenkin viimeisen päälle laitettu. Mutta hänessä oli yksi suuri puute: hän säästi kaikessa mahdollisessa. Ja erityisesti ruoassa.
Kahvitauoilla Tapio vaelteli rauhallisesti ympäri toimistoa, katsellen missä saattaisi olla tarjolla syötävää. Kun näki jonkun tuovan omia eväitä tai pullapitkon kokoushuoneeseen, hän unohtui istumaan lähistölle, tarttui empimättä muiden naposteltaviin, eikä koskaan odottanut kutsua. Yleensä hän tokaisi jotakin tyyliin: No jopas täällä tuoksuu hyvältä! tai Oho, nythän täällä tarjoillaan kanansiipiä! Saakos maistaa? Ja tietenkin hänen tunnusomainen repliikkinsä oli: Mitäs täällä herkutellaan? Samalla hän oli jo tarttunut ruokaan.
Hän ei koskaan antanut syntymäpäivälahjoja kollegoilleen korkeintaan kortin mutta istui aina mukana kahvipöydässä leivosten äärellä kuin olisi itsekin osallistunut lahjoihin. Työkavereilla ei mennyt kauan huomata, että Tapio latasi aina puhelimensa työpaikalla, koska halusi säästää sähköä kotonaan. Hän ei lähtenyt toimistolta ennen kuin kaikki omat tarpeet oli hoidettu, jottei hänen tarvitsisi käyttää kodin vettä. Kaiken kaikkiaan Tapio oli kitsas ja kutsui tätä tarkaksi rahankäytöksi.
Viimeisessä yritysjuhlassa, jossa vanhan liiton työkaverit vielä olivat koolla, Tapio tuli humalaan. Kun eräs kollega kysyi, aikooko hän koskaan avioitua, Tapio vastasi rehvakkaasti:
Miksi tarvitsisin vaimon? Hän vain vaatisi euroja ruokaan ja vaatteisiin. Jos vielä syntyisi lapsi, olisin pian vararikossa. Ei minulle sellaisia menoja, pärjään mainiosti yksin.
No, tokaisi toinen kollega, eipä sinun elosi huonolta näytäkään, mutta se on meidän muiden kustannuksella. Tapio suuttui silminnähden ja vastasi:
Niin, mutta minä sentään osaan elää fiksusti. Minulla on komea auto, siisti koti, eikä kukaan voi minua moittia te käytätte kaiken palkan pelkkään ruokaan! Tämän jälkeen koko osasto kieltäytyi enää tekemästä yhteistyötä Tapion kanssa, ja hän joutui vaihtamaan toiseen firmaan. Niin muistelen noita aikoja, kun Tapio vielä oli meidän keskuudessamme Helsingissä.
