Kauan sitten, Helsingissä, asui leskinainen nimeltä Lempi, joka kasvatti yksin kahta lastaan. Kun Lempi sai sydänkohtauksen, hänen poikansa, Aleksi, otti hoitovastuun vaimonsa Kaisan kanssa. Tytär, Aino, oli jo aiemmin muuttanut suurempaan asuntoon Tapiolassa, mutta hän löysi aina syyn olla auttamatta vanhaa äitiään.
Aleksi ja Kaisa tekivät parhaansa huolehtiakseen Lempistä. He yrittivät tasapainottaa äidin hoidon, oman lapsensa kasvattamisen ja työn haastavat velvollisuudet. Välillä Aleksi pyysi siskoltaan taloudellista apua, jotta voisi huolehtia äitinsä lääkärikäynneistä ja muista tarpeista, mutta Aino laittoi aina omat menonsa etusijalle.
Vaikeuksista huolimatta nuori pari osoitti suurta välittämistä ja Lempi alkoi kuntoutua; hän jopa osallistui arkiaskareisiin. Mutta kaikki muuttui, kun Aleksi sattui kuulemaan äitinsä puhuvan suunnitelmasta siirtää Tapiolan asunto Ainon nimiin, jotta Aino voisi myydä sen ja ostaa uuden kodin.
Tämä tieto iski Aleksiin kuin pakkaseen unohtunut käsi. Hän koki petoksen, sillä juuri hän ja hänen vaimonsa olivat olleet äidin tukena vaikeimpina hetkinä, kun taas Aino oli saanut kaiken helpolla. Kun Aleksi kysyi Lempiltä asiasta, tämä vahvisti aikovansa antaa asunnon Ainolle, koska Ainolla olisi enemmän tarvetta rahoille ja Aleksi pärjäisi kyllä omillaan.
Syvästi loukkaantuneena ja pettyneenä Aleksi koki, ettei voinut enää jatkaa entiseen tapaan. Hän pakkasi äitinsä tavarat, soitti Ainolle ja lähetti Lempin asumaan sisarensa luokse sille, jonka valitsi vaivatta, vaikka Aleksi oli ollut se, jonka hoiva ja lämpö olivat pitäneet hänet hengissä.
Näin Aleksi jätti taakseen sekä äitinsä että epäoikeudenmukaisuuden, joka oli kasvanut hänen sydämeensä kuin syksyn kylmä sade. Tuolloin hän osoitti, kuinka syväksi haavat voivat kasvaa, kun kiitollisuus ja rakkaus vaihtuvat syrjintään.
