AAVISTUS PAHASTA
Heräsin tänä yönä enkä saanut unen päästä kiinni enää koko loppuyönä. En tiedä, mikä sen aiheutti painajainen vai epämääräiset huolet. Jokin paha tunne puristi sydäntäni niin, että kyyneleet valuivat poskilleni ihan itsestään. En edes tiennyt, miksi. Oli vaikea hengittää, ja koko olemukseen hiipi synkkä aavistus lähestyvästä onnettomuudesta.
Kävelin Topian pinnasängyn luo. Hän nukkui levollisesti ja näytti suupielestään huvittavan uneliaiselta. Oikaisin hänen peittoaan ja jäin hetkeksi katselemaan hän näytti niin pieneltä ja hauraalta. Sitten hipsin keittiöön, jossa talviyön pimeys painoi ikkunoiden takana.
Etkö taaskaan saa nukuttua? kuulin Samulin rauhallisen äänen selkäni takaa.
Taas tämä sama juttu. En tiedä, mikä minua oikein vaivaa, vastasin hiljaa.
Ehkä se on sitä paljon puhuttua jälkisynnytyksen masennusta, Samuli yritti vitsailla.
Tuskinpa, Topi on kohta puoli vuotta mitään masennusta ei ennen ole ollut.
Voi se tulla yhtäkkiäkin; hormonit, hermot. Älä huoli. Kyllä se siitä selkiytyy.
Samuli, minua oikeasti pelottaa, kuiskasin ja painauduin hänen syliinsä.
Kaikki järjestyy, hän vakuutti halaamalla.
Kolme viikkoa myöhemmin sain kutsun terveyskeskukseen Viikin lastenneuvolaan. Topilla tuli puoli vuotta täyteen ja olimme juuri käyneet tarkastuksissa ja testeissä. Kun terveydenhoitaja soitti yllättäen iltapäivällä, tunsin kun sydän hyppäsi kurkkuun.
Onko kaikki kunnossa? kysyin nopeasti.
Elliina, älä huoli, lääkäri kertoo tarkemmin, hoitaja vastasi.
Käytävä terveyskeskuksessa oli täynnä itkuisia lapsia ja väsyneitä äitejä. Odotin vuoroamme ja tunsin uuden aallon levottomuutta vyöryvän ylitseni. Kun vihdoin pääsimme sisään, olin hermorauniona.
Istukaa vaan, lääkäri tokaisi hiljaa. Elliina Peltonen, meidän pitäisi ottaa hieman lisää kokeita. Älä säikähdä, kyse on vain varmistuksesta.
Miksi? sain vaivoin sanottua.
Topin veriarvot ovat poikkeavia. Valkosolut ovat huomattavan korkealla. Tarvitsemme jatkotutkimuksia, mieluusti lasten hematologian erikoisyksikössä.
Missä sellaista on? kysyin vaimeasti.
Helsingissä, HYKSin lasten syöpäklinikalla.
En muista kunnolla, miten pääsin takaisin kotiin. Samuli oli jo tullut olin laittanut viestin ja hän ryntäsi töistä.
Elliina, mitä on tapahtunut?
Kyyneleet valuivat pitkin poskiani, mutta hädin tuskin huomasin ne.
Meidät lähetetään tutkimuksiin syöpäklinikalle, kuiskasin kuin tuomioni lukien.
Mutta kai se on vain varotoimi. Kyllä kaikki vielä järjestyy, yritti Samuli lohduttaa.
Se ei ole vain tutkimus, huokaisin. Olen tuntenut tämän koko ajan. En vain tiennyt, missä se pelko lymyää.
Painoin Topin itseäni vasten ja itkin lohduttomasti. Poika väännähti unissaan hän ei vielä tiennyt, mitä oli odotettavissa.
Akuutti leukemia, lausui vanha professori tutkimusten jälkeen. Hoito pitää aloittaa heti.
Itkin. En pystynyt hyväksymään tilannetta. Topi vietiin teho-osastolle, minä jäin oven taakse. Hoitaja yritti vakuutella, että kotona minun olisi parempi, mutta kuinka voisin olla ilman lastani?
Olimme olleet Samulin kanssa naimisissa kahdeksan vuotta. Lapsen tulo ei ollut meille helppoa; tutkimuksia ja testejä ilman vastausta. Raskaus alkoi vasta kahdeksan aviovuoden jälkeen. Kun Topi lopulta syntyi, se oli odotuksen ja huolen aikaa: mies ei antanut minun nostaa mitään kahvikuppia raskaampaa. Viimeinen raskauskuukausi meni sairaalassa oli ennenaikaisen synnytyksen uhka. Kun Topi syntyi, annoimme pojalle nimen Samulin edesmenneen isän mukaan; hän kuoli vuosia sitten tieliikenneonnettomuudessa.
Elliina, älä nyt anna lapselle nimeä kuolleen mukaan, varoitteli mummu.
Turhia taikauskoja, napautin hänelle en halunnut pilata onnea.
Nyt istuin Topin vieressä, hän oli laihtunut ja kalvennut pelottavasti. Sairaalahuone oli steriili, ja sisään sain päästä vain tiukan kiistelyn jälkeen. Lapsen vastustuskyky oli olematon, mutta en enää voinut olla lähtemättä poissa.
Tuollaisia leikkauksia ei meillä tehdä, totesi professori seuraavana aamuna vakavana.
Missä niitä tehdään? kysyin päättäväisesti.
Israelissa. Vain siellä voidaan pelastaa poikanne. Se on kallista.
Me löydämme rahat. Olkaa hyvä ja valmistelkaa paperit.
Lähetimme asiakirjat Tel Avivin lastenklinikkaan. Parin päivän päästä tuli myöntävä vastaus: he ottaisivat Topin, mutta leikkauksen hinta olisi yli 200 000 euroa.
Elliina, vaikka myydään kaikki asunto ja auto emme saa edes kolmasosaa kokoon! valitti Samuli. Olen jo pistänyt myynti-ilmoituksen, mutta aikaa ei ole.
Meillä ei ole enempää kuin pari kuukautta, itkin. Jotain on keksittävä.
Kaikki mahdolliset ryhtyivät keräämään rahaa; työpaikoilla, kyläkaupoissa, netissä. Osan antoi kunta, osan hyväntekeväisyysjärjestöt. Silti koossa oli vasta hiukan yli puolet. Aika hupeni.
Elliina, teidän pitää vain lähteä. Minä järjestän loput, vakuutti Samuli. Ehkä asunnolle löytyy ostaja!
Oma pieni kotikylä eläytyi mukaan, mutta näin suurten summien kerääminen oli mahdotonta.
Lopulta lensimme Topin kanssa Israeliin. Rahat eivät riittäneet, mutta toivoin ihmettä. Hoidot ja valmistelut leikkaukseen alkoivat. Ajatus rahasta pyöri mielessä vaikka sen yritin sulkea pois. Kuukauden päästä Topilla pitäisi olla syntymäpäivä.
Naapurihuoneessa oli myös äiti, Pirjo, jonka poika Joonas oli kolmevuotias. Kävi ilmi, että he olivat kotoisin Tampereelta melkein kotikulmilta. Heillä rahat oli saatu kokoon, mutta Joonaksen sairaus oli ehtinyt pitkälle ja leikkausta siirrettiin yhä uudestaan.
Älä itke, Elliina, yritti Pirjo lohduttaa. Kyllä sä vielä käyt Topin kanssa Linnanmäellä ja Korkeasaaressa. Käytiin mekin viime kesänä, Joonas rakasti karhuja, jäi seuraamaan niitä puoleksi tunniksi. Silloin ei vielä tiennytkään, että on sairas. Zookäynnillä tuli eka kerran nenäverenvuoto, eikä se meinannut loppua. Silloin säikähdin. Vasta kolmannella kerralla mentiin lääkäriin silloin oli jo kolmas vaihe menossa. Miksi en tajunnut aiemmin!
Pirjo, älä soimaa itseäsi. Käydään vielä Korkeasaaressa yhdessä, sanoin ja tunsin, ettei tässä tilanteessa sanat auttaneet.
Muutaman päivän päästä Joonaksen tila paheni hänet vietiin teho-osastolle. Pirjo ei saanut seurata mukaan, vaan jäi käytävään itkemään.
Pirjo, tule huilaamaan, yritin houkutella.
En voi, Joonas tarvitsee, että olen lähellä. Hän tuntee sen!
Varmasti hän tietää, että olet lähellä.
Pirjo jäi kuitenkin oven taakse, katse tyhjä, silmät punaiset. Hoitaja antoi rauhoittavan pistoksen. Hän ei enää itkenyt, vain odotti ihmettä.
Samuli soitti illalla. Pidin Topia sylissä ja yritin tallentaa joka hetken muistiin, sillä en tiennyt kauanko niitä olisi.
Elliina, siirsin just tuhat euroa. Kämppää kävi katsomassa nuoripari, laskin hintaa. Sanovat palaavansa viikonlopun jälkeen.
Hyvä, mutisin. Hän yritti vielä jatkaa, mutta käytävältä kuului äkillinen huuto. Puhelin tipahti. Topi heräsi, alkoi itkeä. Silitin häntä, hän haukotteli ja nukahti uudelleen. Laitoin hänet takaisin sänkyyn ja ryntäsin käytävään. Tiesin jo mitä tapahtui, mutta en silti suostunut uskomaan. Pirjo istui lattialla ovien edessä, itkussa huutaen. Hoitajat ympäröivät, yrittivät tukea antoivat lisää lääkettä, mutta huuto vain jatkui. En ole ikinä nähnyt niin pohjatonta surua.
Pirjo, sinun täytyy jaksaa, itkin ja halasin sinun täytyy elää Joonaksen vuoksi!
Miksi eläisin? Poikani on poissa! Tämä on minun syytäni! Miten jatkan tämän kanssa! Pirjo korahti epätoivoisesti.
Ennen kuin Pirjo vietiin takaisin osastolle, hän ojensi minulle suljetun kirjekuoren.
Lue tämä myöhemmin. Muuta en jaksa enää kertoa.
Kun Pirjo oli lähtenyt, tuli hiljaisuus. Topi vietiin tutkimuksiin; minä avasin kirjeen:
Rakas Elliina, haluan enemmän kuin mitään, että Topi saa elää. Olkoon hänen elämänsä myös osittain Joonaksen nauttikoon joka päivästä, pelatkoon jalkapalloa, hiihtäköön. Käykääte Korkeasaaressa, löydätte suuren mustan karhun terveisiä Joonakselta. Tässä kuoressa on rahaa leikkaukseen. Meille siitä ei ollut enää hyötyä toivon, että se pelastaa Topin.
Itkin. Itkin onnea nyt Topin pelastamiseen oli mahdollisuus. Mutta myös surua jokainen euro oli liian kalliilla saatu.
Samuli, pidä kotimme, älä myy asuntoa! kirjoitin hänelle seuraavana päivänä. Me tarvitaan paikkaa, minne palata.
Entä rahat? hän ihmetteli.
Meillä on rahat. Kaikki järjestyy!
Ensimmäistä kertaa mieskin hymyili puhelimessa: tunsi äänestä, että sitä uskon todella.
Leikkaus tehtiin Topin syntymäpäivän jälkeen. Hän täytti vuoden. Kuten Pirjo ennen, näin Topia vain teho-osaston ikkunan takaa. Mutta meillä oli toivoa. Vihdoin pääsin hänen luokseen, myöhemmin pääsimme samaan huoneeseen edessä oli kuukausi karanteenia ja vielä monta kuukautta toipumista. Mutta se ei tuntunut enää miltään tärkeintä oli, että leikkaus onnistui. Kaikki näytti hyvältä.
Topi alkoi vähitellen piristyä, kiinnostui taas leluista, söi vähän, hymyili välillä. Kun hän ensi kertaa sanoi jotain jonka tajusin sanaksi äiti, itkin aivan hiljaa. Ihme oli tapahtunut.
Karhu! Topi osoitti isoa mustaa eläintä Korkeasaaren häkissä.
Ei karhu, vaan karhu, nauroin.
Tulimme Helsingin Korkeasaareen juuri sinne, jossa Joonas oli kerran ihaillut karhuja.
Terveisiä sinulle, karhu, Joonakselta, sanoin hiljaa.
Topi juoksi ja nauroi, söi jäätelöä ja istui Samulin hartioilla vilkutellen eläimille. Nyt hänen maailmansa oli täynnä iloa ja uusia kokemuksia. Sairaalat jäivät taakse, ja vain joskus yöllä herään, hipsin Topin vuoteen viereen, tarkistan hänen hengityksensä ja huokaisen helpotuksesta. Edessä on kokonainen elämä sekä itselleni että sille pienelle pojalle, jolta Topi sai uuden mahdollisuuden.
