Aarne Virtanen, kultaseni, auta nyt, minä rukoilen! – nainen valahti polvilleen pitkälle, valkoinen takkiin pukeutuneelle miehelle ja purskahti itkuun. Täällä, nuhjuisen terveyskeskuksen aulassa, lääkkeiden tuoksun keskellä, hänen lapsensa oli kuolemassa. – Ettehän te ymmärrä, en voi! En vain voi! Siksi tänne siirryin! En ole leikannut kahteen vuoteen! Käsi ja olosuhteet… – Minä vannotan teitä! Pyydän! – nainen jatkoi anovasti vastustelevaa lääkäriä kohti vetämistä. Hänen täytyy suostua. On pakko yrittää. Muuten… Vielä muutama askel. Valkoiseksi maalattu puuovi. Ja siinä hän on – Miska, oma poika, ainoa. Letkujen ympäröimänä, kasvoillaan kalpeat pisamat peittävä happimaski. Hengittää. Yhä hengittää. Ja siteen alta tihkuva veri näyttää tummalta kuin viimevuotinen kirsikkahillo. Monitorin vihreä viiva nykii pojan epätasaisen hengityksen tahdissa. He eivät ehdi kaupunkiin. Sadan kilometrin matka. Helikopteri… Mutta ulkona riehuva lumimyrsky riisti viimeisenkin toivon. Verenpaine laskee. Sydän hakkaa tuskin lainkaan. Ensihoitajien katseet viipyy maassa. – Virtanen! – tarttuu käsivarteen häärivä vanha hoitaja, – Aarne Virtanen! Ja kaivaa taskustaan vanhan lehden, jossa kuvassa on pitkä valkotakkinen mies hymyilevien lasten ympäröimänä. Ja kyynelistä sekaisin painettua tekstiä onnettomuudesta. Vammautunut käsi. Epäonnistunut leikkaus. Mutta aivokirurgian tähtilääkäri! Jumalan lahja! Täällä heidän keskellään… Taivaan kiitos, kunhan vain suostuisi! – En voi ottaa näin suurta vastuuta! Ymmärrättekö! – lääkäri rimpuilee vastaan, – Viimeinen leikkaus… ranne… en onnistunut! En osaa enää! Poika paareilla kalpenee. Veri kuin hilloa. Oven raossa hiljentyneet työkaverit, joihin ei vuoden aikana ehtinyt kiintyä. Äiti itkee. Aika käy heitä vastaan. Ja koira… – Koira?! – Mistä täällä koira? Vastaus on vain uikutusta. Labradori. Ryntää paareille. Kynnet raapii lattiaa, joku yrittää pidätellä hihnasta. Mutta se rimpuilee. Katse pysyy Miskassa. Ei enää vikise, vaan haukkuu käheästi. Silti se ei pysähdy… – Se on Valtteri. Miskan oma, – nainen nyyhkyttää ja unohtaa hengittää, kun painava hiljaisuus repeää lääkärin sanoihin: – Valmistelkaa leikkaussali. Hän sulkee silmänsä hetkeksi. Mieleen nousee toinen koira. Nella. Toivo. Isä elossa vielä. Aarne vielä vain Arska. Seitsemännellä luokalla kai. Uudenvuoden tie liukas. Auto hajalla hangessa kuin rikkoutunut lasipallo. Äiti itkee. Lääkärillä ei ole kokemusta, keskukseen pitkä matka… Ja Nella haudalla ei enää uikuta. Vain huohottaa. Eikä syö kuudenteen päivään. Katsoo. Sitten ei enää ollenkaan: seurasi isäntäänsä. Paloi loppuun. – Minä rupean aivokirurgiksi, äiti. Lupasin Nellalle, – kuiskaa poikamainen ääntä väristen, – Kaikkein parhaaksi. Uskotko? Miten hän saattoi unohtaa? Miksi? ***** Leikkaussalin valot kuin aurinko. Teräs kiiltää. Ranne taas tärisee. Kestää. “Pitäiskö ottaa koira?” mitä päässä liikkuu, hullua! Sormet puupölkyksi. Kyllä hän selviää. Paha vamma. Vaikea. Paine laskee, turvotus pitäisi välttää… Kudokset vaurioituneet. Ohimoluu pitäisi kasata. Suonet… Helikopterillakaan eivät olisi ehtineet. Assistenteilla silmät loistaa, heille tämä on ihme. Mutta hänelle? Kuinka monta näitä aiemmin? Miksi yhdestä epäonnistumisesta antoi olla? Läksi tänne syrjään. Katkoi yhteydet. Ja ranne kipuilee. Nella nurkassa kummittelee. Katsoo hiljaa. Ehkä se labradori. Poikansa perään… Valtteri. Pihdit, hakaset, sormet kipristyy. Ei haittaa, enää vähän. Hengitä, Miska, hengitä. Älä luovuta. Emme päästä irti. Aika. Nyt se on Miskan puolella. Kuuuluuko helikopteri? Ehkä sittenkin… ***** – Aarne Virtanen, teitä kysytään, – vilkaisi päivystävä hoitaja ovella ja hymy nousi väkisin huulille. Kaikki hymyilevät. Itsehän Virtanen on palannut. Osastolla ei muusta puhuta. Lapsia tuodaan vaikeissa tapauksissa kaupungeista asti. Enää ei pelota. Virtasella on “kultaiset kädet”. Taas kuuluu lasten nauru käytävillä. Pienet potilaat toipuvat. Vanhemmat seuraavat lääkäriä kuin varjot… – Viisi minuuttia. Käyn vain Makarin tarkistamassa. Kuusivuotiaan Makarin huone on ihan lähellä. Hauska poika. Punatukkainen. Kutsuu Aarne-sedäksi. Viikko sitten Matka-aamulla kaatui. Katseli liikaa ulos. Ihan kuin Miska sieltä syrjästä. Päänsä Aarne Virtanen kokosi kasaan, lähes kahdeksan tunnin leikkaus. Selviytyi. Ranne tuskin enää vihlaisee. Lapsen naurusta ehkä parantui… On hyvä, että palasi. Oikea päätös. Piti varmaan aiemmin, muttei ollut syytä. Paljon unohtui, mutta elämä muistutti. Koiraa hän ei ole ehtinyt ottaa. Mitähän sille labbikselle ja Miskalle kuuluu. Usein muistoihin nousevat… – Aarne Virtanen, kultaseni! No jopas, ei ehtinyt ulko-ovea avata kun nämä jo tulivat! – No, morjens, Miska, Natalia, – hymyilee, – Ja sullekin terve, Valtteri. Käsi hakeutuu pehmeälle niskalle. Kylmä kuono painautuu kämmenelle. Silmät tutkan lailla, ruskeina ja tarkkoina. – Matuilla täällä? Miskalla jokin hätänä, vai? – Kaikki hyvin Miskalla, – Natalia pudottaa pikakelauksella – kaikki oikein hyvin! Me muusta syystä! Aarne Virtanen näkee vasta nyt, kuinka kirkas Natalia hymy on. Takki vaan pukeutunut kummasti, silmissä kiiltoa, muttei kehtaa kysyä. Valtteri pyörii jaloissa hajottaen ajatukset. – No niin! Kasvanut Miska ei malta olla hiljaa. Kaivaa äidin takin alta jotain mustaa, ynisevää ja korviaan häpeämättömän lörppöä. – Aaa… – sanat hukassa, moittii itseään Aarne, nostaen uuden tulokkaan kasvojensa tasolle. – Älä suutu, – Miska höpöttää – Valtteri sen löysi. Äiti antoi pitää. Eilen kun oli teidän haastattelu telkkarissa, Valtteri kantoi sen pentua niskasta ruudun eteen heti kun äänenne kuului. Ajattelimme äidin kanssa että… – Aivan oikein. Olisi pitänyt aiemmin, – Aarne Virtanen silmää nauravaa koiraa, – Annan sille nimeksi Syy. Tai tutummin, Siiri.

Arto Viljanen, kiltti, auta meitä, minä pyydän! nainen lyyhistyi valkoiseen takkiin pukeutuneen korkean miehen eteen ja alkoi itkeä holtittomasti siinä Kyyjärven pienen terveyskeskuksen tuulikaapissa, missä lääkehaju leijui raskaina ja hämärä sairaalan käytävä tuntui maailman ankeimmalta paikalta. Hänen lapsensa oli siellä jossain, henkensä hädässä.

Ymmärrätkös sinä, en pysty! En pysty! Siksi lähdinkin täältä pois! En ole leikannut kahteen vuoteen! Käsi ja olot… en vain pysty enää Arto pyöritteli kättään ja yritti väistää naisen itkuista vetoomusta.

Mutta nainen ei hellittänyt. Hänen oli pakko suostua, edes yrittää. Muuten…

Vielä muutama metri, puiselle, valkoiseksi maalatulle ovelle. Siellä oli hänen Miisansa ainoa ja rakkain. Lapsi, jonka kasvoilla oli haalea pisamien peittämä iho ja jonka päässä side vuoti verta, sellaista tummaa, melkein marjakiisselin väristä. Happimaski. Sydänmonitorin viiva värähteli katkonaisten henkäysten tahdissa.

Ei ehdi Jyväskylään. Sata kilometriä. Helikopteria ei saada, kun ulkona riehuu lumimyräkkä. Toivo on mennyt. Verenpaine laskee, sydän hakkaa hiljaa, ensihoitajat katsovat poispäin eivätkä uskalla sanoa ääneen ajatuksiaan.

Viljanen! vierellä hyörii iäkäs hoitaja, ja nappaa Artoa hihasta. Hän kaivaa taskusta vanhan sanomalehden, jossa on kuva siitä miehestä valkoisessa takissa, lasten piirissä. Jutun seasta sumuisin silmin nainen tunnistaa sanat onnettomuudesta, loukkaantuneesta kädestä, epäonnistuneesta leikkauksesta. Mutta neurosurgian huippu! Jumalan armoittama lääkäri! Maalla, täällä Kyyjärvellä…

En minä voi ottaa tätä vastuuta! Kuunnelkaa nyt! Edellinen leikkaus… ranne… meni pieleen! En enää leikkaa, en pysty!

Miisa kalpenee. Veri tummuu. Kollegat seisovat hiljaa ovensuussa, eivätkä ole vuodessa ystävystyneet hänen kanssaan. Äiti nyyhkyttää. Aika on heitä kaikkia vastaan. Ja koirakin…

Koirako?!

Mistä tänne tuli koira?

Vastaukseksi kuuluu vain inisevä ääni. Labradorsoutaja yrittää päästä letkuihin kytketyn lapsen sängyn viereen. Kynnet rapisevat lattiaa vasten, joku pitää pannasta kiinni. Mutta koira ei luovuta. Katsoo Miisaa, ei päästä irti, hengittää raskaasti.

Se on Uskollinen, Miisan oma nainen henkäisee, unohtaen melkein hengittää, kun hiljaisuuden rikkoo vain Arton ääni:

Laittakaa leikkaussali valmiiksi.

Arto painaa silmät hetkeksi kiinni. Muistiin palaa toinen koira Tyyne, se perheen vanhus. Ja isä oli silloin vielä elossa. Ja Arto oli vain yläasteen seitsemännellä, menossa uutena vuotena kelkalla järven yli, kun tie oli kuin luistinrata ja auto töksähti hankeen kuin rikkinäinen joulukoriste. Äiti itki, lääkäri katsoi ohi. Leikkaus olisi ollut vaikea, eikä siihen ollut osaamista. Sairaalakin kaukana.

Koirakaan ei enää inissyt haudalla, seisoi henkäillen päiväkausia, silmät kiinni, ja lopulta vain hiipui pois kulki isäntänsä perässä.

Minusta tulee neurokirurgi, äiti, minä lupasin Tyynelle. Paras mitä olla voi. Uskotko?

Miten se olikin päässyt unohtumaan?

*****

Leikkaussalissa lamput hohtavat kuin kevätaurinko. Instrumentit kiiltävät teräksisenä rivistönä. Ranne aristaa, mutta purraan hammasta. Pitäisikö itsekin koira hankkia? mitä järkeä, Arto tuhahtaa mielessään. Sormet ihan puupökkelöinä. Selvitään kyllä. Vaikea vamma, kallon luu murusina, painetta pitää seurata… Nappisuoritus. Apuhoitajien silmissä kiiluu ihailu heille tämä on ihme. Mutta Artolle? Kuinka monta hän on tehnyt? Vain yhden epäonnistumisen jälkeen lipesi ote. Pakoon tänne, katkeroitui, katkoi vanhat suhteet. Ranne särkee. Tyyne vilahtaa nurkassa silmäkulmassa. Vai onko se nyt Uskollinen labradori, joka rakastaa perhettään yli kaiken?

Puristin miltei putoaa. Niitit paikalleen, vielä vähän. Hengitä, Miisa, älä luovuta. Täällä pidetään kiinni.

Aika kääntyy heidän puolelleen. Kuuluuko helikopterin ääni, onko apu vihdoin tulossa?

*****

Arto, joku kyselee sinua päivystävä hoitsu kurkistaa ovesta ja hymyilee leveästi, eikä ihme: Viljanen palasi! Nyt siitä puhuvat kaikki, lapsipotilaita tuodaan kaukaakin. Ei pelota enää. Kultasormet on palanneet. Nauru ja lasten äänet täyttävät sairaalan käytävät uudelleen. Potilaat toipuvat, vanhemmat seuraavat perässä.

Viisi minuuttia, käyn vilkaisemassa Makaria.

Makaroonin ovelle on lyhyt matka. Kuusivuotias Makar, höpsö punatukkainen poika, sanoo Artoa sedäksi. Viikko sitten oli retkellä Helsingissä tippui toisen kerroksen ikkunasta, unohtui katsomaan ulos. Ihan kuin Miisa Kyyjärveltä. Arto kokosi onnettomalle hänen pääkallonsa palaset, kahdeksan tuntia operaatiossa. Pärjäsi. Käsi ei enää juurikaan särje ehkä lasten naurun ansiosta.

Hyvä, että tuli takaisin. Olisi pitänyt aiemmin, mutta silloin ei ollut syytä. Paljon unohtui, mutta elämä muistuttaa. Koiraa ei vain ole ehtinyt ottaa. Miettii usein, mitä Uskollinen ja Miisa nyt puuhaavat.

Arto Viljanen, rakas!

Ei ehdi ovelle, kun tutut kasvot astuvat eteen. Miisa ja äiti, Reeta.

Hei vain, Miisa, Reeta Arto virnistää, ja sinullekin, Uskollinen.

Käsi hamuaa koiran pehmeää niskaa. Märkä kirsu painautuu kämmenen alle, ja silmissä on lämpöä.

Mitäs te täällä, onko Miisalla huolia?

Ei, kaikki hyvin! Reetan kasvot loistavat ilosta tultiin ihan toisen vuoksi!

Nyt Arto huomaa vasta, kuinka Reetalla silmät hohtavat ja takin alta pilkottaa outo nyssäkkä. Uskollinen pyörii jaloissa, ei meinaa saada sanaakaan suusta.

Tässä!

Varttunut Miisa repii kainalostaan jotain mustaa, inisevää ja mahdottoman luppakorvaista.

Mitä? ei meinaa saada sanaa suustaan, Arto nostaa tuliaisen kasvojensa eteen.

Älä suutu vaan Miisa kipittää, Uskollinen löysi. Saatiin pitää. Eilen näytettiin teeveessä sun haastattelu. Ja Uskollinen raahasi tämän pennun ruudun eteen, kun sun äänesi kuului. Ajateltiin äidin kanssa, että…

Hyvin ajattelitte. Kauan oon jo miettinyt Arto naurahtaa ja silittää koiraa, Pannaan sille nimeksi Kannustin. Tai hellästi, vaikka Tippa.