Aamuinen kehä
Hissin oveen oli taas joku teipannut paperin: ÄLÄ JÄTÄ PUSSEJA ROSKAPUTKEN VIEREEN. Teippi repsotti reunoista kuin jäisen järven reuna kevättalvella, paperi käpristyi. Valo käytävässä vilkkui vihertävänä, niin että teksti näytti välillä umpikovalta, välillä harmaalta kuin naapureiden viestit rappukäytävän WhatsAppissa.
Heljä-Marja Pellervo seisoi avaimet kädessä ja kuunteli, miten kuudennesta kerroksesta poran ininä haki säveltä, katkaisi, palasi, ujelsi taas. Eikä Heljä-Marja vihannut ääntä. Häntä harmitti toinen asia: kaikki vuoksi muuttui tuomioistuimeksi. Joku huusi viestissä, toinen vastasi naljailulla, kolmas lähetti kuvan vieraan kengistä todisteena rappion rappukäytävästä. Ja koko tämä näytelmä vaati Heljä-Marjalta jonkinlaista osallistumista vaikka hän kaipasi enää vain hiljaisuutta omissa ajatuksissaan.
Hän nousi asuntoonsa, laski ruokakassin keittiön pöydälle takkia riisumatta ja avasi taloyhtiön viestiketjun. Ylimpänä hohti: KUKA PARKKEERASI YÖLLÄ LEIKKIPAIKALLE. Sen perässä kuva renkaasta reunakivellä. Sitten tuli: KUKA EI TERVEHDI KOSKAAN. Heljä-Marja selasi, huomasi rinnan alla tutun ärsytyksen, ja äkkiä tajusi: hän oli väsynyt seuraamaan toisten riitelyä, ja väsynyt omasta kyvystään lisätä tulta, vaikkei sanoisi mitään.
Aamulla hän heräsi aikaisin, ei siksi että olisi nukkunut tarpeeksi, vaan koska vanha ruumis älysi nousta itsekseen. Huoneessa oli viileä, patterit sihisi. Hän veti ylleen urheilutakin, etsi eteisestä lenkkarit ne, joita ei koskaan oikeasti käyttänyt ja astui rappukäytävän kellertävään valoon. Ilma tuoksui kuin aina: vähän pölyltä, vähän tuoreelta maalilta, vähän joltakin hajuttomalta, joka peittää kaiken.
Hissin vieressä hän pysähtyi katsomaan ilmoitustaulua. Siellä roikkui lappuja mittarintarkistuksista, kadonneesta kissasta, yhtiökokouksesta. Heljä-Marja kaivoi kassista viikolla kirjoittamansa paperin, ja kiinnitti sen pinneillä muiden lomaan.
Aamukävely korttelin ympäri. Ei juttelua eikä pakkoa. Tuu jos haluat, 7.15 ulko-ovella. Kuljetaan vain rinki. Heljä-Marja
Hän hämmentyi omasta suorastaan helposta ehdotuksestaan. Ei tulkaa ystäviksi, ei meidän pitää olla ihmisiä, vaan pelkkä askel.
7.12 hän oli alas portilla, tietysti varmistanut, että hana ja ikkunat kiinni. Kädessä avain, puhelin, päässä pipo. Hän ajatteli, että kohta seisoisi minuutin, ja lähtisi pois teeskennellen, että niin oli tarkoitus.
Ulkona, rappusilla, tuli nainen, vajaat viisikymmentä, hiukset napakasti nutturalla, katse kuin joku valmistautuisi kipuun.
Tekö… tämän lapun vuoksi? nainen kysyi, nykäisi kaulahuivia.
Kyllä, Heljä-Marja vastasi. Minä olen Heljä-Marja.
Elina, selkää särkee, lääkäri käski liikkumaan. Yksin se kuitenkin tylsää, nainen selitti pois katsellen. En ole lörpöttelijä.
Ei tarviikaan, Heljä-Marja sanoi.
Tovin päästä saapui mies, kyyry selästä, musta takki päällä. Hän nyökkäsi, katsoi muita niin kuin arvioisi, kuuluuko tässä sanoa huomenta.
Huomenta. Minä olen Kalle. Viidennestä.
Kuudennesta, Heljä-Marja tarkensi automaattisesti, koska tiesi joka kerroksen väen. Samalla hän huomasi himonsa järjestyksenpitoon.
Kalle hymähti.
Niin, kuudennesta. Mun moka.
Neljäs porukassa oli kuusikymppinen, pitkä mies, urheilupipo päässä, askellus tenniskentän muistissa. Hän ei kysynyt mitään, jäi vain viereen.
Tapio, hän tokaisi. Mä kuljen muutenkin. Luulin olevani ainoa.
Klo 7.16 he lähtivät. Heljä-Marja oli valinnut reitin helpoksi: korttelin ympäri, kaupan ohi, naapurin pihan halki, koulun viertä ja takaisin. Lumi jalkojen alla kovaa, välillä liukasta. Henkeä veti viileästi, kaikki olivat ensin hiljaa, kuulostelivat askeliaan.
Heljä-Marja tunsi ensin kehonsa vastustelun, sitten sopeutuvan. Päässä, jonka tavallisesti täyttivät toisten valitukset, avautui tyhjä tila, ei pelottava, vaan odottava kuin puhdas paperi.
Nurkalla Kalle sanoi äkisti:
Mä luulin, että ei puhetta oli vitsi. Täällä aina puhutaan.
Jos tekee mieli, voi puhua, Heljä-Marja vastasi. Ei raportteja, kuitenkaan.
Elina nauroi hiljaa, irvisti saman tien ja painoi käden alaselkään.
Okei? Heljä-Marja kysyi.
Ihan hyvin. Pahinta olisi pysähtyä äkisti.
Tapio käveli vakaasti, ihan kuin laski askeleita. Paluumatkalla hän tokaisi:
Parempi näin. Ilman näitä… kokouksia. Voi vaan kävellä.
Kun he palasivat, oli 7.38. Jokainen seisoi hetken oudon vaivaantuneena, kuin lyhyen palaverin jälkeen.
Huomenna? Elina kysyi.
Jos tulette, Heljä-Marja vastasi.
Tulen, sanoi Kalle ja heilautti kättään hyvästiksi.
Seuraavana aamuna heitä oli kolme. Tapio ei ilmestynyt, mutta neljännestä kerroksesta liittyi naapuri, Raili, vähän yli nelikymppinen, värikäs toppatakki, epäluuloinen katse.
Mä vaan katselen, sanoi hän esittäytymättä.
Katsele rauhassa, Heljä-Marja vastasi, ei jäänyt selittelemään sääntöjä.
Raili kulki Kallen rinnalla hiljaa. Toisella viikolla, toisella kierroksella, hän jo jupisi:
En tykkää näistä yhteisöistä. Sitten aletaan kerätä rahaa, ja joka ei maksa, on vihollinen.
Ei täällä mitään rahaa kerätä, Kalle sanoi. Mulla on omat allergiat siihen aiheeseen.
Heljä-Marja kuuli sanan ero ei kysellyt enempää. Hän tiesi, miten nopeasti toisen kipu voi muuttua juorun siemeneksi.
Kävelyistä tuli toistuvaa. 7.15 ulos, 7.40 takaisin. Joskus joku jäi pois, palasi taas. Elina toi vesipullon ja harjoitteli kävelyä tahdissa. Kalle kerran tuli ilman pipoa ja manasi itseään koko kierroksen, mutta pysyi mukana. Raili ensin kulki erillään, sitten läheni letkaa.
Piano tämä outo tapa tihkui rappukäytävään. Heljä-Marja huomasi, että ihmiset tervehtivät useammin. Ei siksi, että kuuluu, vaan koska aamuisin oltiin nähty ilman panssareita.
Eräänä iltana, palatessaan neuvolasta, uupuneena paperit kassissa, Heljä-Marja kohtasi Tapion hissillä. Hän räpläsi nappia, joka aina jumitteli.
Onko rikki? Heljä-Marja kysyi.
Toimii kyllä, pitää vaan painaa kunnolla.
Hän painoi. Hissi tuli. Lamppu sisällä paloi, peili naarmuinen. Tapio lisäsi äkisti:
Kiitos noista kävelyistä. Luulin, etten enää kuulunut mihinkään. Nyt… ihan ok.
Heljä-Marja nyökkäsi, tunsi lämmön kohoavan sisällä mutta piti sen tiukasti sisällään, ettei makeus ylivuotaisi. Riitti, että jollekin oli kevyempää.
Palveluksia alkoi ilmaantua. Kalle vilkaisi Elinan kengännauhaa ja viittasi pysähtymään. Myöhemmin Elina kirjoitti ryhmään: Kiitos nauhavinkistä, olisin kaatunut. Nimiä ei mainittu, mutta viesti hymyili.
Raili toi joskus suolan rappukäytävän portaille.
En kaikkien varaksi, sanoi hän, laski paketin seinälle. Ihan itselleni. Ettei kaadu alas ja kuole.
Kiitos silti, Heljä-Marja vastasi.
He sirottelivat yhdessä. Raili pyyhki kädet hanskoihin ja murisi:
No, kun kerran tässä ollaan…
Viestiketjussa huudettiin harvemmin capsilla. Ei se kokonaan kadonnut, mutta jotakin oli pehmennyt. Yhä kiisteltiin roskapusseista, pihaparkeista, mutta välillä joku kirjoitti: Otetaanko rauhallisesti, voidaan sopia. Ja se kuulosti muistutukselta, ei mainokselta.
Sitten tuli marraskuu. Kuudennessa kerroksessa aloitettiin remontti. Asunnossa asui Ville, nuori mies ja koira. Poran ulina jatkui iltaisin. Viestiketju täyttyi taas: Kauanko tätä?, Lapsiperheet hei!, Järki käteen nyt. Raili kirjoitti: Tiedän kyllä kuka! Se on aina tuollainen. Eikä välitä.
Aamukävelyllä Elina kulki jännittyneenä, jokainen askel vihloa otti lisää ärsyyntymistä.
Se on hän, hän sanoi koulun kohdalla. Yläpuolellani. Eilen kymmeneen asti. Vielä sängyssäkin porasi päässä.
Kalle mutisi:
Lain mukaan saa kello yhteentoista…
Älä lainaa lakia, Elina tokaisi. En puhu säännöistä. Vaan siitä, ettei kunnioiteta.
Raili, joka yleensä piikitteli, oli tällä kertaa vakava.
Pitää painostaa. Kerätä nimet, poliisit paikalle. Ehkä sitten uskoo.
Heljä-Marja tunsi, miten lenkiporukka lämpöineen alkoi rapistua taas sodan riviksi. Ei pelottanut remontti, vaan miten nopeasti me vastaan hän syntyy.
Nimet myöhemmin, hän sanoi. Ensin puhutaan.
Puhutaan? Raili pysähtyi. Ihanko tosissasi? Sehän…
Hän on ihminen, Heljä-Marja sanoi. Ei komitean tapaus.
Kalle katsoi tutkivasti:
Aiotko itse?
Heljä-Marja ei tahtonut. Hän halusi hiljaisuuden palautuvan ilman välikäsiä. Mutta jos tästä tulisi rangaistus, koko kävelyryhmä murentuisi.
Juu. Mutta yksin en mene.
Kalle nyökkäsi.
Mä tuun mukaan.
Samana iltana he nousivat Villen ovelle. Heljä-Marja laittoi etukäteen Villen chattiin lyhyen viestin: Voinko saada puhua hetken? Heljä-Marja rappukäytävästä. Vastaus tuli kymmenessä minuutissa: Tulkaahan vain, olen kotona.
Oven edessä siisti pino remonttisäkkejä. Ei kaatona, vaan järjestyksessä. Heljä-Marja koputti. Poran ääni pysyi poissa.
Ville avasi, t-paita päällä, kädet pölyssä. Koira, punertava ja keskikokoinen, kurkisti ja katosi taas.
Päivää, Ville sanoi varuillaan. Onko hätä?
Ei tultu riitelemään, Heljä-Marja sanoi, kuulostaen omissa korvissaan kummalliselta. On pyyntö. Remonttiin liittyen.
Kalle seisoi rinnalla hiljaa.
Pyrin lopettamaan ennen yhdeksää, Ville sanoi nopeasti. Mutta päivisin eivät pääse, iltaisin teen itse. On kiire.
Ymmärretään Heljä-Marja sanoi. Mutta suoraan yläpuolella on Elina, hänellä selkä niin huono, että tarvitsee lepoa. Ja muutenkin, iltakymmenestä pora on aika raskasta.
Ville huokaisi.
En tiennyt selkäjutusta. Ajattelin kaikkien olevan… samanlaisia. Että vain kirjoitellaan kanavaan, mutta kasvoille ei sanota.
Heljä-Marjaa karmi. Niin kasvotusten harvoin puhuttiin.
Entä jos sovitaan näin, Heljä-Marja ehdotti. Ilmoitat, minä iltoina poraat myöhään. Muulloin lopetat aiemmin. Ja roskat pois aamulla.
Ville vilkaisi säkkejä.
Huomenna vien varmaan kaikki autolla. En halua niitten jäävän tähän. Nyt vaan on jo myöhä.
Hyvä, Kalle sanoi. Entä ajat?
Ville mietti:
Ysiltä viimeistään. Joskus puoli kymmeneltä, mutta harvoin. Kirjoitan sitten ryhmään etukäteen ja pyrin enintään kerran viikossa.
Heljä-Marja nyökkäsi.
Ja. Koira kyllä on hyvin rauhallinen, mutta kun se haukkuu öisin…
Ville punehtui.
Yksin ollessaan. Yritän keksiä sille jotain virikettä. Ja muutenkin, voi koputtaa mulle suoraan. Ei tarvitse heti kirjoittaa yleiselle kanavalle, eikö?
He poistuivat. Kalle kuiskasi porraskäytävässä:
Ihan tavallinen hän. Nuori, yksin.
Kaikki me ollaan enemmän tai vähemmän Heljä-Marja sanoi, hämmästyi omaa ääneen ajatteluaan.
Seuraavana päivänä Ville kirjoitti kanavaan: Remonttia tänään klo 21 asti. Jos joskus myöhempään, ilmoitan. Roskat lähtee aamulla. Joku reagoi, joku ei. Raili kirjoitti: Katsotaan. Mutta ei capseja.
Aamukävelyllä Raililla kivinen ilme.
No? Puhuitteko?
Puhuimme, Heljä-Marja sanoi. Sovittiin ysistä, Ville ilmoittaa.
Siinäkö kaikki? Raili kaipasi voiton voittoa.
Siinä, Heljä-Marja sanoi. Ei kilpailua tarvita.
Raili murahti, lähti mukaan. Hetken päästä vierellään, vailla katsetta:
Jos kuitenkin poraa, minä kyllä kirjoitan.
Kirjoita, Heljä-Marja vastasi. Mutta ensin hänelle.
Elina kulki läheltä, mutisi hiljaa:
Kiitos kun ette ryhtyneet noitavainoon. En olisi kestänyt.
Heljä-Marja tunsi palan nousevan kurkkuun. Veti henkeä, kylmä ilma leikkasi, nielaisu helpotti.
Viikon kuluttua Tapio jäi pois. Heljä-Marja kohtasi hänet postilaatikoilla.
Missä olet ollut? hän kysyi.
Polvi, Tapio vastasi. Lääkäri käski tauolle.
Harmi, Heljä-Marja sanoi.
Näen teidät silti, Tapio hymyili. Aina kun menette, avaan ikkunan. On kuin olisin mukana.
Liikuttavaa, melkein huvittavaa.
Vuodenvaihteessa aamulenkistä tuli tapa kolmelle: Heljä-Marja, Elina ja Kalle. Raili tuli silloin tällöin, joskus viikoksi katosi, sitten palasi katsoakseen oliko ryhmä hajonnut. Ville kerran-pari liittyi väsyneenä remonteista. Hän kulki hiljaa, kuunteli lumen rapsuntaa, ja poistui ensimmäisenä.
Rappukäytävä ei muuttunut täydelliseksi. Roskapussit ilmestyivät taas. Joku pysäköi vinoon. Viestit välillä sähköistyi riidaksi. Mutta Heljä-Marjalla oli nyt tunne, että tässä talossa oli muutakin: muisto siitä, miten voi olla toisin.
Tammikuun arkipäivänä, 7.14, Heljä-Marja astui ulos. Kalle seisoi jo, takkia napittaen. Hän nosti katseensa.
Huomenta, Heljä-Marja.
Huomenta, Kalle.
Elina tuli varovasti sipaistuilla rapuilla,
Hei. Selkä kestää tänään, hymy, joka tuntui voitolta.
Ovelta ilmestyi Raili, uninen, ilman sarkasmiaan.
Tulen mukaan. Mutta ei mitään WhatsApp-puheita, hän mumisi.
Sovittu, Heljä-Marja vastasi.
He lähtivät. Askeleet sovittuivat, epätäydelliseen mutta rauhalliseen rytmiin. Kulmassa Kalle tuki Elinaa tämän horjahtaessa, sen verran luonnollisesti, ettei kukaan kiitellyt.
Kun he palasivat, Ville seisoi rappusilla koiran kanssa.
Huomenta. Lähden myöhemmin töihin. Mutta… kiitos siitä että tulitte juttelemaan silloin.
Heljä-Marja nyökkäsi.
Mehän tässä asutaan, hän sanoi.
Se ei kuulostanut sloganilta. Se vain oli ja vihdoin ilman sodan kaikuja.
