Aamulla vaimo kertoi unenomaisen rauhallisesti, että meille syntyy neljäs lapsi. Sitten hän lisäsi oudolla logiikalla:
Uutta asuntoa ei pystytä ostamaan, eurot ei riitä. Hankitaan siis kaupungilta, mutta siinähän pitää osata vaatia. Sinä et sellaista osaa, joten alan synnyttää joka vuosi uuden lapsen ellei isän laatu riitä, niin otetaan määrästä kiinni!
Yliopistolla hipsin epäröiden oven luo, jossa luki “Johtokunta”. Sisällä istui paljon väkeä. Rehtori Valpuri sekä hänen apulaisensa Tapani pitivät outoa palaveria.
Meidän maine on vaakalaudalla. Meidän pitää voittaa muut yliopistot kaikissa urheilujutuissa… Oho! Siellä on meidän toivo! Valpuri huomasi minut.
Punastuin.
En minä mikään toivo ole… Tulin kysymään siitä asunnosta…
Talo valmistuu ensi viikolla, Tapani julisti juhlallisesti. Sinä olet jonossa ensimmäisenä. Hypätään, ja sitten pääset tuparitunnelmiin.
Hypätään? toistin, hymyillen hämmentyneenä.
Laskuvarjolla. Huomenna on kilpailut.
Hymyni suli pois.
Minne hypätään?
Maahan.
Mutta…miksi?
Etkö sä seuraa televisiota? Valpuri hämmästeli. Nykyäänhän kaikki tekee kaikkea: näyttelijät luistelevat, laulajat trapetsilla, tutkijat tekee ennätyksiä… Eilen professori Mäyrä nyrkkeili… hän viittasi nurkkaan, jossa Mäyrä, mustanenäinen ja laastaroitu, istui hiljaa. Dosentti Jylhä paini lauantaina nyt toipuu teho-osastolla. Nyt sinun vuoro. Lajit jaettiin, sinulle osui laskuvarjohyppy.
Kun hän sanoi “osu”, polvet pettivät.
Milloin hypätään? sain kakistettua.
Huomenna. Lintujen päivänä, Tapani ilmoitti.
Katsoin rehtoria avun toivossa.
Miksi lintujen täytyy nähdä mun kuolevan?
Valpuri taputti olkapäätäni.
Saat kyllä perheasunnon, monilapsisena, mutta… On asuntoja parvekkeilla ja ilman… puistoon päin, tai sementtitehtaalle päin… Jaoimme osallistumisen mukaan.
Hiljaista. Puraisin salmiakkia ja kysyin:
Jos en lennä maahan asti? Tai ohi? Saako perheeni silti puistonäkymän?
Tapani hymyili surrealistisesti:
Säännöt on selvät: leskille ja orvoille heti asunto! Älä huoli! hän paukautti selkääni. Et ole yksin, sinulla on kokenut parina! hän viittasi nurkkaan, jossa kalpea silmälasipäinen nuorukainen tärisi.
Se on jatko-opiskelija, Tapani selitti, joka muutenkin olisi saanut potkut.
Olen aina pelännyt korkeita paikkoja: pyörrytti jos nousin tuolillekin. Pelkkä “lentokone”-sana teki merisairaaksi. Niinpä illalla kotona harjoittelin: hypin pari kertaa sängyltä lattialle.
…Aamulla minut ja jatko-opiskelijan vietiin pitkällä mustalla pakettiautolla, kuin vanhaa ruumisautoa käyttäen. Perässä tuli Valpuri, ja raitiovaunulla kolmekymmentä kannustajaa: dosentteja, väitelleitä, professoreita.
Kentällä Tapani odotti tilattuna soittokuntansa kanssa he pamauttivat surumarssin. Koska soittokunta oli hautajaisista, lähtö oli riipaisevan jäähyväinen jopa lentäjä pyyhki kyyneltä. Kolme soittajaa istutettiin koneeseen mukaan, jotta he soittaisivat jotain pirteää kun hyppäisimme.
Ohjaaja, lempeä hiljainen mies, katsoi meitä surullinen myötätunto katseessaan. Hän käski minulle ylimääräisen varavarjon nähtyään vatsani kaaren. Minulle pantiin vielä reppu selkään. Jos jatko-opiskelija oli yksikyttyräinen kameli, minä näytin kaksikyttyräiseltä.
Ilmassa ohjaaja kertoi vielä kaikki tapaukset, jolloin varjo ei aukea, suuteli kaikki kolmeen kertaan, avasi luukun, katsoi minuun anteeksipyytävästi ja kuiskasi: “Nyt.”
Ojensin hiljaa hänelle kirjekuoren.
Anna Liisalle. Jos syntyy poika, nimi minun mukaan.
Ohjaaja yritti rauhoittaa:
Alussa pelottaa. Sitten ei tunnu enää miltään.
Nyt mennään, sankari! lentäjä kannusti.
Soittajat vetivät “Eivät antaudu meidän Joutsenluoto!” suljin silmät ja hyppäsin. Kun avasin, olin yhä koneessa yläkroppani siellä, alakroppani ulkona. Olin juuttunut luukkuun. Ohjaaja ja jatko-opiskelija tunkivat päästäni, mutta turhaan.
Saippuoidaanko hänet? ehdotti jatko-opiskelija.
Ohjaaja alkoi panikoida:
Tien pois! Tukit kilpailun!
Miten tieksi? huusin.
Puhalla ulos kaikki ilmat!
Hönkäisin syvään uuuuuu, keuhkoni tyhjiksi ja tipuin tyhjyyteen. Renkaasta kiskaisin jo koneessa, joten varjo jumittui laskutelineisiin. Roikuin koneen vatsan alla kuin unessakävelijä.
Pilotti teki ihmeellisiä ohjausliikkeitä, yrittäen ravistaa minut pois. Mutta minä pidin kiinni.
Ohjaaja työnsi puoleksi itsensä ulos luukusta, jatko-opiskelija piteli jaloista. Melkein ylsi varjonremmiin, kun kone nytkähti ohjaaja tipahti ulos! Mukanaan tuli jatko-opiskelija, joka piteli jaloista. Jollain tapaa ohjaaja nappasi minut pikkutakista kiinni, jatko-opiskelija ohjaajan jaloista kiinni.
Lentäminen muuttui sirkuksen trapetsinumeroksi.
Soittajat vetivät “Lentäkää, kyyhkyt, lentäkää”.
Ohjaaja huusi, että jatko-opiskelija puristaa valtimoa tulee kuolio!
Tarjosin vuorostani jalkojani jatko-opiskelijalle, mutta hän halusi pitää kiinni hoikemmista ohjaajan sääristä.
Kone ei tietenkään laskenut meidän kolmikosta muodostuvaa utaretta maahan; se kaarteli kentän yllä ja tiputti korkeutta, jotta ehtisimme hypätä. Pudottautua piti vuorotellen, jatko-opiskelijasta alkaen. Kone meni niin matalalla, että jatko-opiskelija laahasi jo maata, muttei päästänyt irti ohjaajasta ja taas noustiin ylös.
Ohjaaja kirosi jalkansa ja toivoi niiden irtoavan jatko-opiskelijan mukana.
Soittajat soittivat “Taivas on meidän kotimme”.
Bensa loppui. Luukusta ojennettiin keppilenkki, sillä siepattiin jatko-opiskelijaa jaloista, ja vedettiin meidät järjestyksessä sisään. Ensin jatko-opiskelija, sitten ohjaaja, sitten minä. Jumiuduin taas: pää sisällä, jalat ulkona mutta pelätä ei enää tarvinnut. Kone laskeutui juuri silloin, ja minua vedettiin puoli kilometriä kiitotietä pitkin.
Kaikki selvisivät hengissä, ja orkesteri vetäisi reippaimman surumarssinsa.
Vain ohjaaja jäi seisomaan paikoilleen: jatko-opiskelija puristi yhä hänen jalkojaan. Lopulta hänen sormensa irrotettiin pihdeillä.
Kun ohjaaja oli vapaana, kaikki näkivät, että lentonsa aikana hänen housunsa olivat lyhentyneet pitkiksi shortseiksi. Lopulta huomattiin, että ohjaajan jalat olivat venyneet kummasti, ja hän muistutti uneksijan silmin katsottua strutsia.
Huomenna lisää kilpailuja, Tapani ilmoitti uni-irviöllä.
Ohjaaja kalpeni yhtä valkoiseksi kuin avaamaton varavarjoni ja juoksi pakojaloin puhelimelle. Minne hän soitti ja mitä puhui, jäi unenomaisen pehmeään sumuun.
Minulle kuitenkin myönnettiin voitto tässä lajissa, seuraavassa ja kaikissa seuraavan vuosikymmenen unissa. Juoksennuskin laskettiin ennätykseksi: juoksinhan lentokoneen vauhdilla. Tosin vain alakroppani, yläosa liiteli ilmassa, joten tulos jaettiin kahdella.
Mutta silti ennätys!
