Löytö, joka käänsi elämän ympäri
Vielä 27-vuotiaaksi asti Mikko eli kuin keväinen puro vilkkaasti, äänekkäästi ja vailla huolia. Hän oli huoleton ja vikkelä, ja kaikki Pirkanmaan kylillä tunsivat hänet. Mikko saattoi keskellä kiireistä heinäntekoa kerätä pojat kasaan, lähteä yöksi kolmen kilometrin päähän järvelle uistelemaan kaloja, ja palata aamulla valmiina auttamaan naapuria, jonka lato oli vinossa.
Taivaan tähden, tuo Mikko elää kuin olisi huolta vailla, pudistelivat vanhat miehet päätään.
Elää kuin pää pilvissä, huoleton poika, huokaili äiti.
Mitä erikoista siinä, elää niin kuin kaikki muutkin, kohauttelivat hartiat jo perheelliset kaverit, joilla oli jo oma tupa ja piha.
Mutta sitten tuli Mikon 27. syntymäpäivä. Ei rysäyksellä, vaan hiljaa kuin ensimmäinen kellastunut lehti putoaisi omenapuusta. Eräänä aamuna hän vain havahtui kukon lauluun, joka tällä kertaa ei kuulostanut uuden päivän kutsulta, vaan moitteelta. Tyhjyys, jota hän aiemmin ei ollut huomannut, humisi korvissa.
Hän katseli ympärilleen: vanhempien koti, tukeva mutta hapertuva, kaipasi miehen kättä ei hetkeksi, vaan pysyvästi. Isä, kumarainen kotitöistä, puhui yhä enemmän heinänteosta ja rehuhinnoista.
Käänne Mikon elämässä tapahtui sukulaishäissä Kangasalan kupeessa. Mikko porukan ilopilleri jutteli ja tanssi väsymättä. Sitten hän näki isänsä istumassa nurkassa, hiljaa jutellen yhtä harmaantuneen naapurinsa kanssa. He katselivat Mikkoa, tämän villiin iloa, katseessaan ei ollut tuomiota vaan väsynyttä surua.
Silloin Mikko näki itsensä uudessa valossa: ei enää poika, vaan mies, joka tanssii kuin toisten tahtiin, samalla kun oikea elämä lipuu ohi. Ilman suuntaa, juuria tai omaa paikkaa. Häntä kylmäsi.
Seuraavana aamuna hän heräsi erilaisena. Huoleton keveys oli poissa, ja tilalle oli tullut vakaa, rauhallinen raskaus, aikuisuus. Vierailut naapurien tupiin loppuivat. Hän otti haltuunsa isoisän hylätyn tilan kylän laidalta, aivan metsän reunasta. Hän niitti heinät ja kaatoi kaksi kuollutta puuta.
Alussa kyläläiset nauroivat.
Mikko taitaakin ryhtyä talonrakentajaksi! Eihän se osaa naulaakaan suoraan lyödä!
Mutta hän opetteli. Kankeasti, lyöden monta kertaa sormilleen. Hän hakkasi puita luvan kanssa, kiskoi kantoja irti maasta. Rahat, jotka ennen hävisivät tuuleen, menivät nyt nauloihin, kattohuopaan, ikkunalasiin. Hän teki töitä auringonnoususta iltaan, hiljaa ja sinnikkäästi. Iltaisin hän nukahti uupuneena, mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tyytyväisenä päivän päätteeksi.
Kului kaksi vuotta. Tontilla seisoi vaatimaton, mutta vahva hirsitupa, joka tuoksui tuoreelle hartsille. Vieressä pieni sauna omin käsin rakennettuna. Kasvimaalla ensimmäiset penkit. Mikko laihtui, ruskettui, silmistä katosi entinen levottomuus, tilalle tuli rauha ja vakavuus.
Isä kävi uudessa talossa, tarjosi apuaan, mutta Mikko kieltäytyi. Isä kiersi pitkään taloa, tunnusteli nurkkia ja kurkisti katon alle. Lopuksi hän kehui poikaansa:
Onpa vankka
Kiitos, isä, vastasi Mikko hiljaa.
Nyt pitäisi morsian löytää. Emäntä taloon, totesi isä.
Mikko hymähti katsoen kättensä jälkeä ja taakse kohoavia tummia metsäkuusia.
Löydän kyllä, isä. Kaikella on aikansa.
Hän heitti kirveen olalleen ja suuntasi halkopinolle. Liikkeet olivat varmat ja rauhalliset. Entisestä hulinasta ja huolettomuudesta ei ollut jälkeäkään. Tilalla oli uusi elämä huolien, vastuuden ja raskaan työn rytmittämä. Mutta ensimmäistä kertaa 29 vuoteen Mikko tunsi olevansa kotona. Ei vain vanhempien katoksen alla, vaan omassa talossa, jonka hän oli rakentanut itse. Tyhjä ja huoleton nuoruus oli lopullisesti ohi.
Se löytö tapahtui tavallisena kesäaamuna, kun Mikko oli lähdössä metsään hakemaan risuja. Hän oli juuri käynnistämässä vanhaa Ladaa, kun naapurin portista astui ulos hän. Julia. Se sama Julia, jonka Mikko muisti aina juoksemassa poikien kanssa pihalla, letit heiluen ja polvet naarmuilla. Viimeksi hän oli nähnyt tytön kömpelönä nuorena, joka lähti opiskelemaan opettajaksi.
Nyt portista ei astunut tyttö. Sieltä tuli kaunis nuori nainen. Aurinko leikki vilkkaan rukiinkeltaisissa hiuksissa, laineet valuivat olkapäille. Suora, kevyt askel. Yksinkertainen tumma mekko korosti solakkaa vartaloa, ja suurissa, ennen aina nauravissa silmissä pilkotti uusi, lempeän syvä katse. Hän oli mietteliäs, korjasi olkalaukkuaan, eikä huomannut Mikkoa heti.
Mikko jähmettyi, unohtaen auton ja metsän. Sydän hakkasi oudolla, hullulla tavalla.
Koska? pyöri mielessä. Herran tähden, milloin sinusta tuli tuollainen kaunotar. Ihan vasta olit vielä pitkäkoipinen koulutyttö.
Julia huomasi Mikon katseen. Pysähtyi ja hymyili, ja hymy ei ollut enää naapurin tytön hymy, vaan jotain uutta, hellää ja ujostelevaa.
Huomenta, Mikko. Miksi seisot siinä, eikö auto käynnisty? äänessä oli lämmin, samettinen sävy, ei enää nuoruuden kimeyttä, kun hän kutsui Mikkoa “pikkuiseksi”.
Ju… Julia, sai Mikko sanotuksi. Oletko menossa kouluun?
Jep, nyökkäsi hän. Kohta alkaa tunnit, täytyy ehtiä ajoissa.
Hän jatkoi kulkuaan kylätien pölyssä. Mikko katsoi perään, ja hänen mielensä, joka yleensä askaroi hirsien ja nurkkien mitoituksilla, valkeni yllättävää ajatusta:
Hän se on, juuri tuollaiselle haluan taloni avata.
Mikko ei tiennyt, että julialle tämä aamu oli onnellisimpia vuosiin. Sillä vihdoin tuo huoleton, aina hänet ohittanut Mikko oli nähnyt hänet. Ei ohimennen, ei kuin ilmaa, vaan todella huomannut.
Voiko tämä olla totta… Olen odottanut, siitä asti kun olin kolmisentoista, pidin Mikosta, mutta hän piti minua aina “pikkuisena”. Itkin salaa, kun hän lähti armeijaan. Vanhemmat tytöt roikkuivat saattamassa, minä vain katsoin pahoillani. Palasin kylään opettamaan ennen kaikkea hänen takiaan.
Hänen hiljainen, vuosien ajan kytenyt kiintymyksensä vanhempaan naapuripoikaan sai yhtäkkiä toivoa. Julia käveli hymyä pidätellen, tuntien kuuman, hämmentyneen katseen selässään.
Mikko ei sinä päivänä koskaan mennyt metsään. Hän kiersi taloa, halkoi polttopuita vimmalla, mutta ajatukset pyörivät yhden ympärillä:
Kuinka saattoi käydä niin, etten huomannut. Hän oli aina tässä. Kasvoi aikuiseksi. Ja minä pyörin tyttöjen perässä…
Illalla, kaivolla, Mikko näki Julian uudelleen. Hän palasi kotiin väsyneenä ja sama laukku harteillaan.
Julia, huikkasi Mikko, yllättyen rohkeudestaan. Miten… työ? Kuinka sinun oppilaasi, ne taitaa olla aika villiä ja vilkasta porukkaa…
Julia pysähtyi, nojasi aitaan, katse väsyneen lempeä ja kaunis.
Työ on työtä. Lapset ovat lapsia… Meluisaa, mutta sydän iloitsee. Tykkään heidän kanssaan puuhata, ne ovat nokkelia ja kekseliäitä… Ja sinulla uusi tupa, vahva.
Vielä keskeneräinen, mutisi Mikko.
Ei mitään, keskeneräisenkin saa joskus valmiiksi, Julia sanoi pehmeästi ja leikkisästi vilkutti. No, minun täytyy mennä.
Kyllä kaiken voi rakentaa valmiiksi, toisti Mikko mielessään, eikä vain tupaansa.
Siitä lähtien hänen elämällään oli uusi tarkoitus. Hän ei enää rakentanut vain itselleen. Hän tiesi, kenet haluaa tuoda tupaan.
Hän ajatteli, että ikkunalla voisi joskus olla pelargonioita, eikä pelkkiä ruuvipurkkeja. Että kuistilla voisi istua kahdestaan, ei yksin.
Mikko ei kiirehtinyt, pelkäsi rikkoa unelman. Hän alkoi “sattumalta” olla Julian kulkureitillä. Aluksi hiljaa nyökkäsi. Sitten alkoi kysellä koulusta ja oppilaista.
Miten oppilaat jaksavat? Hän kulki usein koulun ohi, näki Julian kuin emon kanalauman keskellä. Lapset huusivat: “Näkemiin, Julia-opettaja!”
Kerran Mikko kantoi Julialle korillisen metsänpähkinöitä, Julia otti pienet huomionosoitukset vastaan lämpimin, ymmärtävin hymyin. Hän näki, miten Mikko oli muuttunut huolettomasta pojasta vahvaksi ja vastuulliseksi mieheksi. Julian sydämessä, joka oli vuosia kantanut Mikon kuvaa, roihahti vahva tunne.
Syksyn harmaat pilvet riippuivat matalalla kylän yllä
Marraskuun synkimmillä viikoilla, kun tupakin oli melkein valmis, pilvet roikkuivat painavina Kankaanpään yllä, Mikko ei enää jaksanut odottaa. Hän odotti Juliaa portilla, käsissään kimppu viimeisiä punaisia pihlajanmarjoja, poimittuja metsänreunasta.
Julia, Mikko sanoi jännittyneenä. Tupa alkaa olla valmis. Mutta… kovin tyhjä se on. Pelottavan tyhjä. Haluaisitko joskus tulla katsomaan? Oikeastaan… pyydän sinua, että olisit kanssani. Olen ymmärtänyt jo pitkään, kuinka tärkeä olet minulle.
Mikko katsoi Juliaa, ja vakavissa, hieman pelokkaissa silmissä Julia näki kaiken, minkä oli kaivannut. Hän otti varovasti Mikon työssä kovettuneesta kädestä pihlajanmarjan oksan, marjat hehkuivat, hän painoi ne rintaansa vasten.
Tiedätkö, Mikko, Julia sanoi hiljaa, olen seurannut tätä tupaa ensimmäisestä hirrestä. Olen aina miettinyt, millainen se on sisältä. Milloin sinä minut sinne kutsut Olen siitä unelmoinut. Joten kyllä, minä tulen…
Ja ensi kertaa näiden kuukausien ujostelun jälkeen Julian silmiin palasi sama vanha, leikkisän lapsellinen pilke. Pilke, jota Mikko ei ollut aiemmin huomannut, mutta joka oli odottanut aikaansa syttyäkseen.
Kiitos, kun luit. Kiitos tuestasi myös. Onnea ja hyvää mieltä kaikille!
