– Tota, sä ymmärrät kai, ettei se lapsi välttämättä oo sun? – Tuula sanoi pojalleen sapen kanssa keittiössä.
Keittiö Ollin ja Maijan uudessa asunnossa tuoksui kalliille kahville ja hädin tuskin – uudelle maalille. Remontti valmistui vasta kuukausi sitten, juuri kolmannen kolmanneksen alkuun. Maija oli valinnut tuon keittiön sävyn pitkään – se oli pehmeä, himmeä, oliivinlehden värinen. Hän toivoi, että sellaisessa ympäristössä olisi helpompi sietää aamupahoinvointia, joka jatkui hänellä vielä myöhäiselläkin raskausajalla, vastoin kaikkia väitteitä.
Olohuoneessa paukkui musiikki – Olli juhli kolmekymmentäyksivuotispäiväänsä. Paikalle oli tullut kavereita, entisiä opiskelutovereita, pari kollegaa arkkitehtitoimistosta. Maija, joka väsyi nopeasti meluisista maljoista, meni keittiöön sillä verukkeella, että “tarkistaa jälkiruoan”. Hän tarvitsi vain hetken hiljaisuutta ja lasillisen lämmintä vettä.
Hän oli jo aikeissa palata vieraiden luo, kun eteisestä kuului askelia. Maija perääntyi vaistomaisesti keittiön perälle, ison jääkaapin taakse, missä oli piilossa kahvinkeittonurkkaus.
– Olli, odota. Ei nyt kaikkien kuullen, – Tuula, anoppi, sanoi kuivasti ja painokkaasti. Hän astui keittiöön.
– Äiti, mitä nyt taas? Kaverit odottaa, mä hain jäitä.
– Jäät odottaa. Sulje ovi.
Kuului lukon napsahdus. Maija jähmettyi, pitäen lasipulloa kädessään. Hän ei halunnut kuunnella salaa, mutta ei voinut nyt myöskään lähteä. Tuula ei pitänyt kiusallisista tilanteista, mutta vielä vähemmän siitä, että hänet keskeytettiin.
– Olli, mä oon pitkään vaiettu. Mutta en enää jaksa katsoa tätä farssia, – anoppi huokaisi. – Sä oot sokea rakkaudeltas. Katso sitä kunnolla.
– Äiti, taas mennään, – Ollin äänessä oli ärtymystä. – Me on käyty tää läpi. Maija on väsynyt, hänellä on vaikea raskaus.
– Vaikeempi kuin luuletkaan, poikani. Tota, sä ymmärrät kai, ettei se lapsi välttämättä oo sun? – Tuula sanoi ivallisesti.
Keittiöön laskeutui niin täydellinen hiljaisuus, että Maijasta tuntui, kuin hän kuulisi lasin kuplien poksahtelun. Vatsaa väänsi terävä, kivulias kouristus. Lapsi sisällä tuntui pysähtyneen, lopettaneen potkimisen.
– Mitä sä oikein puhut? – Ollin ääni menetti hetkessä humalaisen pehmeytensä.
– Sitä minä puhun. Laske viikot, viisas. Muista viime elokuu. Sun Maijas oli kolme viikkoa kylpylässä Hangossa. Yksin. Sä olit silloin päivästä toiseen työmaalla Turun seudulla, et ees muistanut soittaa hänelle. Ja hän palasi – ja kuukauden päästä yhtäkkiä “iloinen uutinen”.
– Lääkäri suositteli meri-ilmaa anemiasta johtuen!
– Tietysti lääkäri, – Tuula naurahti. – Hangosta hän toi mukanaan muutakin kuin punaiset posket. Mä oon äiti, Olli. Mä näin sun isäsi läpi ja hänen intiimijuttunsa, ja mä tunnen tän lajin kaukaa. Maijalla on ollut syyllinen katse koko syksyn. Etkö usko mua – katso vaikka hänen äitiysneuvolakorttiaan. Ultraäänen mukaan sikiö on iso, ja laite näyttää kolme viikkoa pidempää aikaa kuin sun laskelmasi mukaan. Vai luuletko, että sun puurolla lapset kasvaa kuin pullataikina?
– Mene pois, äiti, – Olli sanoi hiljaa. – Mene vieraiden luo. Tai ehkä parempi, lähde kotiin.
– Mä lähden. Mutta isyystestin teet synnytyksen jälkeen. Oma rauhoituksesi takia. Älä ole se idiootti, jonka kasvatettiin maksamaan toisten syntejä.
Keittiön ovi avattiin ja suljettiin. Maija jäi seisomaan jääkaapin taakse. Kamalinta ei ollut se, että anoppi panetteli häntä. Kamalinta oli, että viime elokuussa Maija todella teki virheen, jonka halusi unohtaa joka päivä.
Vieraat lähtivät vasta puolenyön aikaan. Maija sanoi päänsärkyä ja meni makuuhuoneeseen ennen kuin Tuula poistui asunnosta. Hän makasi peiton alla, tuijottaen pimeää kattoa, ja kuunteli, kuinka Olli yksin siivosi pöytää olohuoneessa.
Maija palasi ajatuksissaan siihen kirottuun elokuuhun.
Hän ja Olli olivat silloin partaalla. Viisi vuotta avioliittoa, kolme vuotta epäonnistuneita yrityksiä tulla raskaaksi, loputtomat testit, hormonit, itku. Olli sulkeutui, uppoutui töihin, oli työmailla puoleenyöhön. Kun Maijalla diagnosoitiin vaikea uupumus ja anemia, lääkäri melkein työnsi hänet lomalle. Mies ei voinut lähteä mukaan – iso kauppakeskus luovutettiin.
Hangossa Maija tapasi Iiron. Se ei ollut lomahurmaus tavallisessa mielessä. Iiro oli arkkitehti Tampereelta, rauhallinen, eronnut mies yli neljänkymmenen. Hän tuli nuolemaan haavojaan vaikeasta erosta. He vain puhuivat, kävelivät rantabulevardilla.
Viimeisenä yönä ennen Maijan lähtöä tuli kova sade. Etelän ukkonen lukitsi heidät pieneen rantakahvilaan. Alkoholi, kosteus, yhteinen kaipuu toteutumattomaan ja väistämättömän eron läheisyys tekivät tehtävänsä. Se tapahtui kerran. Iiron huoneessa, myrskyn äänen alla. Seuraavana aamuna Maija lähti lentokentälle, tuntien itsensä likaiseksi, rikki ja loputtoman onnettomaksi.
Kolme viikkoa paluun jälkeen Helsinkiin, kun he Ollin kanssa viettivät villin sovinnon yön, testi näytti kaksi viivaa.
Maija muisti itkeneensä kylpyhuoneessa sekavista tunteista: ilosta ja pelosta. Lääketieteellisesti aika täsmäsi täydellisesti miehen kanssa sovinnon viikkoon. Lääkäri selitti isoa sikiötä Ollin genetiikalla – tämä itse oli syntynyt painolla lähes neljä ja puoli kiloa. Mutta anopin sanat, keittiössä sanotut, osuivat Maijan syvimpään haavaan. Entä jos ultraäänilaite erehtyi niillä kohtalokkailla seitsemällä päivällä? Entä jos hänen sisällään on lapsi mieheltä, jonka kasvoja hän tuskin enää muistaa?
Makuuhuoneen ovi narahti hiljaa. Olli tuli sisään sytyttämättä valoja, riisui paidan ja kävi sängyn reunalle. Hän ei kääntynyt hänen puoleensa, ei halannut, kuten tavallisesti.
– Olli? – Maija kutsui hiljaa.
– Nuku, Maija. On myöhä, – hänen äänensä oli eloton. Ja se sai Maijan aidosti pelkäämään.
***
Seuraavat kaksi kuukautta olivat molemmille hidasta kidutusta. Olli ei aloittanut riitoja. Ulkoisesti kaikki pysyi ennallaan: hän osti ruokaa listan mukaan, vei Maijan neuvolakäynneille, ruuvasi lastenhuoneen jalkalistoja. Mutta heidän suhteestaan oli kadonnut luottamus.
Kun ennen Olli saattoi halata häntä ison vatsan ympäriltä ja painaa poskensa kuunnellen, miten vauva potki, nyt hän vältti satunnaisiakin kosketuksia. Kun Maija puhui lastenvaunujen ostamisesta, hän nyökkäsi ja sanoi: “Valitse itse, mikä sopii, mä maksan.” Sana “valitse” “valitaan” sijaan viilsi korvaa joka kerta.
Maija laihtui vatsan kasvaessa. Pahoinvointi helpotti, mutta sen tilalle tuli jatkuva, sisältä kalvava ahdistus. Hän yritti usein tunnustaa. Hän pelkäsi, että saatuaan tietää totuuden, Olli lähtisi heti, jättäen hänet tyhjän lastenhuoneen kanssa.
Tuula ei enää käynyt heidän kotonaan. Mutta hänen näkymätön läsnäolonsa tuntui jokaisessa Ollin katseessa.
Toukokuun alussa, viikolla kolmekymmentäkuusi, Olli lähetettiin työmatkalle Turkuun kolmeksi päiväksi. He luovuttivat vaikeaa historiallista kohdetta, ja hänen läsnäolonsa oli pakollista.
– Mä jätin yöpöydälle klinikan kortin ja ambulanssin numeron, – hän sanoi ovella pienen matkalaukun kanssa. – Jos jotain alkaa, soita heti mulle ja lääkärille. Mä tulen ensimmäisellä Pendolinolla.
Maija katsoi häntä. Hänen silmissään oli outo sekoitus kaipuuta ja etäisyyttä.
– Olli, sä tulet kai takaisin? – lipsahti hänen huuliltaan.
Hän epäröi hetken, siirtäen katsettaan Maijan kasvoista pyöreään vatsaan.
– Tottakai mä tulen, Maija. Mihin mä menisin.
Hän lähti, suudelmatta hyvästiksi. Heti, kun ovi sulkeutui, Maija lysähti eteisen jakkaralle ja purskahti itkuun. Hän itki pitkään, hysteerisesti, kunnes alavatsassa tuntui terävä, pistävä kipu. Hän ei kiinnittänyt siihen huomiota, pisti hermoromahduksen piikkiin. Ja kolmen tunnin päästä häneltä meni lapsivedet.
Synnytys alkoi kaksi viikkoa etuajassa, nopeasti ja tuskallisesti. Maija makasi synnytyssalissa, puristaen kouristuksella puhelinta kädessään.
Olli ei vastannut. Hän soitti, mutta monotone ääni sanoi, että tilaaja on verkon ulottumattomissa – mies oli varmaan junassa.
Sitten hän, ylittäen itsensä, soitti anopille.
– Tuula, synnytys alkoi. Mä oon synnytyssairaalassa. Olliin en saa yhteyttä, hänen puhelimensa on poissa verkosta. Olkaa hyvä… – Maija ei puhunut loppuun, kouristus vei hänet.
Puhelimessa oli hiljaista. Sitten anoppi vastasi kylmällä, tyynellä äänellä:
– Ymmärrän. Tulen. Olliin saan yhteyden.
Maija synnytti pojan neljältä aamulla. Vauva painoi kolme kahdeksansataa – iso kolmellekymmenellekahdeksalle viikolle, paksut tummat hiukset ja yllättävän vaaleat, melkein läpinäkyvät silmät. Kun kätilö laski hänet Maijan rinnalle, hän katsoi pieniä sormia, turvonneita silmäluomia ja tunsi, kuinka kurkkuun nousi hellyyden aalto sekoitettuna jäätävään kauhuun. Poika ei muistuttanut Olliä. Olliillä oli jäykät, kiharat vaaleat hiukset ja ruskeat, melkein mustat silmät. Tämä lapsi oli erilainen.
Hänet siirrettiin synnytyksen jälkeiseen huoneeseen lähempänä seitsemää aamulla. Ikkuna antoi sairaalan pihalle, missä toukokuun aurinko valaisi nuorta lehteä. Maija, uupunut synnytyksestä, makasi, kun huoneen ovi avautui hiljaa.
Sisään astui Olli. Perässä, kuin saattueena, tuli Tuula. Hänellä oli sairaalan kaapu päällä puvun päällä, ja käsissään hän piti pientä nahkalaukkua.
Olli tuli sängyn luo. Hän katsoi Maijaa, sitten pientä muovista kehtoa, joka oli vieressä. Vauva nukkui, kuiskien unissaan.
– Miten voit? – Olli kysyi hiljaa.
– Ihan hyvin. Oon tosi väsynyt, – Maija yritti hymyillä, mutta huulet eivät totelleet. Hän siirsi katseensa anoppiin. – Miksi te tulitte yhdessä?
Tuula astui askeleen eteenpäin. Hän ei katsonut lasta. Hänen katseensa oli naulittu Maijan kasvoihin.
– Maija, eiköhän turhat kyyneleet ja draamat jätetä väliin. – Anoppi laski laukun yöpöydälle. – Olli ei nukkunut koko yönä, ajoi autolla Turusta, koska junat eivät enää kulkeneet. Me kävimme ylilääkärillä. Minun tuttavani työskentelee täällä laboratoriossa. He ottivat jo pojalta verinäytteen syntymän yhteydessä – se on rutiinitoimenpide. Tarvitsemme vain sinun suostumuksesi geneettiseen testiin. Nyt heti. Jotta kaikki epäilykset hälvenevät.
Maija tunsi, kuinka huone alkoi pyöriä. Hän katsoi miestään.
– Olli, säkin haluat tätä? – Hänen äänensä katkesi kuiskaukseksi. – Uskot häntä, et minua?
– Maija… Mä en ole nukkunut kahteen kuukauteen. En mä jaksa enää. Sä muutuit silloin, Hangon jälkeen. Tulit toisena. Ja kun äiti sanoi niistä ajanjaksoista… Mä haluan tietää totuuden, minkä tahansa.
Maija oli hiljaa. Hänestä tuntui, kuin hänen sydämensä olisi pysähtynyt. Tässä se on, totuuden hetki. Voi allekirjoittaa paperit, odottaa kolme päivää, ja laboratorio antaa tuomion, joka joko pelastaa hänen avioliittonsa tai tuhoaa sen lopullisesti. Mutta hänen sisällään heräsi jotain uutta – vihainen, vahva, äidillinen. Hän katsoi nukkuvaa poikaansa, joka ei ollut missään syyllinen, ja ymmärsi, ettei anna tehdä hänestä vaihtokauppaa ja oikeustapauksia ensimmäisinä elinhetkinä.
– Minä en allekirjoita mitään, – Maija sanoi selvästi.
Tuula nousi voitonriemuisena.
– Mitä muuta sitä odotti. Olli, näetkö? Hänellä ei ole mitään sanottavaa. Hän pelkää.
– En minä pelkää, – Maija katsoi suoraan anopin silmiin. – En vain halua elää miehen kanssa, joka tarvitsee leimallisen paperin rakastaakseen lastaan. Eikä sinulle, Olli, minä aio todistaa mitään. Sinä kuuntelit äitiäsi kaksi kuukautta. Sinä olit hiljaa, inhosit minua, et koskenut minuun. Sinä petit meidät jo ennen kuin tämä pieni poika syntyi.
– Maija, se on vain testi…
– Ei, Olli. Se ei ole vain testi. Se on kuolemantuomio luottamuksellemme. Menkää molemmat. Tästä huoneesta ja minun elämästäni. Avioeropaperit toimitan itse, kunhan meidät kotiutetaan.
Tuula tarttui poikaansa hihasta.
– Mennään, Olli. Tämä on ihan selvää. Ylpeys iskee, kun ei ole mitään sanottavaa. Kasvattakoon itse lomakavaljeeriaan.
Olli seisoi vielä hetken, katsoen Maijaa. Hän halusi uskoa, mutta äidin kylvämät epäilykset olivat kasvaneet liian syvälle. Hän kääntyi ja käveli Tuulan perässä.
Eron jälkeen Maija ei palannut yhteiseen asuntoon. Hän myi oman ennen avioliittoa ostamansa yksiön, lisäsi äitiysrahat ja osti pienen, kodikkaan asunnon lähiöstä, lähemmäs vanhempiaan.
Hän nimesi pojan Matiakseksi. Matias kasvoi rauhalliseksi, hymyileväksi pojaksi. Ne vaaleat silmät, jotka niin pelottivat Maijaa synnytyssalissa, tummuivat puolen vuoden iässä ja muuttuivat… ruskeiksi. Aivan samanlaisiksi kuin Olliillä. Pojasta tuli tarkka, pienennetty kopio isästään.
Maija katsoi häntä ja ymmärsi, millainen katkera ironia tilanteeseen liittyi. Se aikaero, joka oli hämmentänyt Tuulaa. Iiro, mies Hangosta, epätoivon virhe, jolla ei ollut mitään tekemistä hänen äitiytensä kanssa. Matias oli Ollin poika. Sataprosenttisesti.
Olli maksoi elatusmaksut säntillisesti. Hän itse ei näyttäytynyt. Maija tiesi yhteiseltä ystävältä, että hän asuu yksin, tekee paljon töitä ja on melkein katkaissut välit äitiinsä – heidän suhteensa oli pahasti vaurioitunut sen kohtalokkaan aamun jälkeen sairaalassa.
…Lauantaina toukokuun lopulla Maija käveli Matiaksen kanssa puistossa. Kaksivuotias pikkuinen kirkkaanvärisessä haalarissa jahtasi kyyhkysiä polulla ja nauroi äänekkäästi. Maija istui penkillä, kohottaen kasvojaan lämpimälle kevätauringolle, ja joi kahvia paperikupista.
– Maija? – takaapäin kuului tuttu, hieman käheä ääni.
Hän hätkähti ja kääntyi. Polulla seisoi Olli. Hän oli laihtunut paljon, hiuksissa oli selvää harmaata, vaikka hän oli vasta kolmekymmentäkolme. Käsissään hän piti kevyttä takkia ja pakettia, jossa oli leluauto.
– Hei, – Maija laski kahvinsa penkille.
– Mä… Mä nään sua usein täällä. Siis, kerran näin vahingossa kuukausi sitten, ja nyt käyn välillä. Kaukaa katselen, – Olli epäröi, uskaltamatta tulla lähemmäksi. Hänen katseensa siirtyi poikaan.
Sillä hetkellä Matias kääntyi, menetettyään kiinnostuksensa lintuihin. Hän katsoi tuntematonta setää, rypisti hassusti nenäänsä ja huusi:
– Äiti, kakka! – näyttäen hiekkaista kämmentään.
Olli jähmettyi. Hän katsoi poikaa. Matias rypisti otsaansa täsmälleen samalla tavalla kuin Olli, kun oli tyytymätön johonkin. Hänen itsepäinen leukansa, kulmakarvojen kaari, jopa tapa, jolla hän kompuroi vasemmalla jalallaan – kaikki oli niin ilmeistä, ettei mitään DNA-testejä tarvittu. Genetiikka huusi omaa kieltään.
Olli laskeutui hitaasti kyykkyyn asfaltille, pudottaen leluautopaketin.
– Herranjumala… Maija… – hän kuiskasi kämmeniensä läpi. – Miten mä olenkaan ollut idiootti. Miten mä olenkaan ollut…
Maijalla kävi hetken sääliksi. Hän näki edessään miehen, joka omin käsin, toisen pahan tahdon ja oman heikkoutensa kautta, oli riistänyt itseltään kaksi vuotta onnea. Ensimmäiset askeleet, ensimmäiset sanat, ensimmäiset halaukset tältä pieneltä pojalta.
Matias lähestyi varovasti. Hän pysähtyi parin askeleen päähän, kallisti päätään ja ojensi Olliille hiekkaisen kätensä.
– Ota, – pikkumies sanoi arvokkaasti, tarjoten tuntemattomalle pyöreää, sileää kiveä, jota oli aiemmin pitänyt taskussaan.
Olli ojensi vapisevan kätensä ja otti kiven varovasti, kuin se olisi kristalli.
– Kiitos, pikkuinen… Kiitos, Matias, – Ollin ääni murtui. Hän nosti katseensa Maijaan. Niissä oli anomusta. – Maija, saanko mä… saanko mä joskus tulla käymään? En mä pyydä mitään. Mä tiedän, että olen tehnyt väärin teitä molempia kohtaan. Mutta anna mun olla joskus lähellä.
Maija nousi penkiltä. Hän meni poikansa luo, otti häntä kädestä ja veti lempeästi itseään kohti.
– Tulla saa, Olli, – hän sanoi rauhallisesti. – Matias tarvitsee isää. Mutta sovitaan heti: sä tulet pojan luokse. Ei minun. Meidän välillämme ei ole enää mitään. En tarvitse miestä, joka on unohtanut luottaa naiseensa.
Olli nousi hitaasti kyykystä. Hän puristi nyrkkiinsä pienen kiven, pojan antaman, ja nyökkäsi kuuliaisesti.
– Suostun mihin tahansa ehtoihin, Maija. Mihin tahansa.
Edessä heillä alkoi uusi, vaikka vaikeakin, tarina.
